Holokausti on huijaus osa 3: Aikalaiset, tutkijat ja yleisimmät myytit

Ihmisiä aivopestään edelleen kouluissa uskomaan Neuvostoliiton sepittämät valheet, joiden mukaan natsi-Saksa olisi tarkoituksellisesti murhannut 6 miljoonaa juutalaista. Magneettimedia ottaa täyden vastuun artikkelin julkaisusta. Lupa julkaisuun saatu alkuperäiseltä kirjoittajalta vuonna 2011. Lue myös osat 1 ja 2.

 

Punaisen Ristin raportit

Syyskuussa 1944 saksalaiset kutsuivat Punaisen Ristin Auschwitz-Birkenaun keskitysleiriin, koska liittoutuneiden propaganda julisti, että saksalaiset tuhoavat leireissä juutalaisia myrkkykaasulla. Punaisen Ristin delegaatio sai täysin vapaasti keskustella juutalaisten ja kenen tahansa kanssa, myös leirin yhteyteen majoitettujen englantilaisten sotavankien ja leirissä työssä käyvien vapaaehtoisten siviilityöntekijöiden kanssa, joita leirissä oli varsinaisten asukkien ja sotarikollisten lisäksi. Nämä ryhmät työskentelivät toistensa yhteydessä, joten he tiesivät toistensa asioista.

Delegaatit tutkivat leirin huolellisesti, eivätkä he havainneet minkäänlaisia kaasutuspaikkoja. He tiedustelivat kaikilta ryhmiltä, myös siviilityöntekijöiltä ja englantilaisilta, tiesivätkö he mitään ”moderneista suihkuista”, joissa internoituja kaasutettaisiin ryhmissä, kuten propaganda väitti. Ei kukaan, ei yksikään juutalainen, ei yksikään englantilainen, ei yksikään siviilityöntekijä eikä kukaan muukaan tiennyt sellaisista mitään. Delegaatit eivät löytäneet mitään ”kaasukammioita”. Raportissaan he joutuivat toteamaan, ettei Auschwitzissa ole kaasukammioita.

Sodan jälkeen Punainen Risti ja Vatikaani haastattelivat leireillä olleita, eivätkä asukit puhuneet kaasukammioista mitään (Punaisen Ristin dokumentti nro 9925, kesäkuu 1946).

Kolmiosaisessa raportissaan (Geneve, 1947) Punainen Risti toteaa keskitysleireistä: ei ole mitään todisteita kansanmurhasta.

Vuonna 1956 Punainen Risti arvioi tutkimustensa perusteella, että toisessa maailmansodassa kuoli Euroopassa kaikista syistä (taudit, epidemiat, vanhuus, pommitukset, tappamiset) n. 300 000 juutalaista. Myöhemmin Punainen Risti asetti kuolleille ylärajan: toisessa maailmansodassa ei ole kuollut Euroopassa yli 1-1,5 miljoonaa juutalaista.

Maailman juutalaiset, Vatikaani, Punainen Risti ja saksalaiset eivät tienneet mitään juutalaisten massamurhista, koska sellaisia ei tapahtunut. Saksalla oli olemassaolonsa ollessa uhattuna muutakin tekemistä kuin tuhota juutalaisia ja sitten salailla sitä. Juutalaisten ”joukkomurhat” ovat pelkkää valhepropagandaa.

 

Thies Christophersen
Saksalainen sotilas Thies Christophersen, joka on kirjoittanut kirjan ”Auschwitz. Truth or Lie” (1973), oli kumiteollisuuteen (Auschwitzissa valmistettiin tekokumia) liittyvän tutkimusryhmän mukana Auschwitzissa koko vuoden 1944. Hän kirjoittaa kirjassaan:

”Olin Auschwitzissa tammikuusta joulukuuhun 1944. Sodan jälkeen kuulin väitteitä juutalaisten joukkomurhista, ja olin hyvin hämmästynyt. Huolimatta kaikista annetuista todistuksista ja median raporteista tiedän, ettei sellaisia kauheuksia koskaan tapahtunut – – Ihmettelin, kuinka nopeasti ihmiset olivat halukkaita hyväksymään ja uskomaan tarinoita näistä joukkokaasutuksista ilman minkäänlaista vastarintaa – – Koko aikana, jonka olin Auschwitzissa, en havainnut mitään, mikä olisi vähäisimmässäkään määrin viitannut mihinkään joukkomurhiin kaasukammioissa.”

Christophersenin vaimo sai vapaasti tulla leiriin, joten siellä ei ollut mitään salattavaa. Myös hänen äitinsä kävi kesällä 1944 leirissä. Muidenkin siviilityöntekijöiden sukulaiset saivat vapaasti tulla leiriin. Asukkeja kohdeltiin hyvin, ja jos oli hyvä käytös, saattoi päästä jopa bordelliin. Kerran viikossa internoiduille järjestettiin elokuvaesityksiä. Myös jumalanpalveluksia järjestettiin, ja internoidut harrastivat teatteria ja esittivät näytelmiä. Kesällä 1944 Christophersen kävi kuuntelemassa tohtori Mengelen pitämää tieteellistä esitelmää (sellaisiakin siis järjestettiin!). Syyskuussa 1944 hän näki, kuinka Punaisen Ristin tutkimusryhmä sai vapaasti tutkia Auschwitz-Birkenaun leirin. Christophersen jopa havaitsi, että monet internoidut rukoilivat Saksan voittoa!

Kerran SS-vartija potkaisi erästä naistyöntekijää, ja Christophersen ryhtyi nuhtelemaan potkaisijaa. Tämä sanoi, että nainen oli sanonut häntä ”natsisiaksi”, mutta vartija oli ensin loukannut naista. Christophersen teki ilmoituksen vartijan käytöksestä, ja tämä lähetettiin rangaistuspataljoonaan Danzigiin. Tämä nosti suuresti Christophersenin suosiota leiriläisten keskuudessa.

Sodan jälkeen Christophersen luki ruotsalaisen Einar Åbergin laskelmia, joissa todetaan, että v. 1938 maailmassa oli 15 688 259 juutalaista (World Almanac of American Jewish Committee) ja vuonna 1948 the New York Timesin mukaan 18,7 miljoonaa. Jos kuusi miljoonaa tuhoutui, niin hän ihmetteli, oliko väkiluvun mahdollista nousta 10 vuodessa 9,7 miljoonasta 18,7 miljoonaan. Siksi hän alkoi tutkia asiaa ja kirjoitti kirjan. Zündel-oikeudenkäynnissä 1988 hän todistajana kutsui kaasukammioväitteitä ”huijaukseksi.” Christophersen ihmettelee suuresti, miksi saksalaiset uskovat näihin väitettyihin joukkomurhiin.

 

Wilhelm Stäglich

Wilhelm Stäglich (tuomari; kirjoittanut kirjan Der Auschwitz Mythos, 1979) kuului Auschwitzin lähistölle sijoitettuihin ilmatorjuntajoukkoihin (suojasivat tehtaita, joissa leirin internoidut työskentelivät). Tehtäviensä vuoksi hän joutui vuoden 1944 heinä-syyskuussa käymään leirissä useita kertoja. Hän ei havainnut mitään kaasutuksiin viittaavaa ja sanoo, että leiri oli hyvin hoidettu ja hyvin organisoitu, ja hän näki siellä lukuisia työpajoja. Asukkaita ei kohdeltu huonosti. Stäglich toteaa, että Auschwitzissa tapahtuneeksi väitetystä joukkotuhoamisesta ei ole pienintäkään todistetta. Hän on myös osoittanut lukuisia ”todistuksia” epäluotettaviksi (kuvaa mm. erään korulavastuksen).

 

Paul Rassinier

Kirjan ”The Holocaust Story and The Lies of Ulysses” tekijä (kirja on koottu hänen teoksistaan) ranskalainen Paul Rassinier (k. 1967) oli natsien vastustaja, pasifisti, sosialisti ja juutalaisia puolustava historioitsija ja maantieteen opettaja. Hän oli vankina Buchenwaldin keskitysleirissä ja sen sivuleirissä Dorassa lokakuusta 1943 lähtien sodan loppuun. Keskitysleiriin hän joutui vastarintatoimintansa vuoksi.

Kun Rassinier sodan jälkeen kuljetettiin Saksasta Ranskaan, hän oli fyysisesti niin heikko, että hänet täytyi kotiuttaa paareilla. Sodan jälkeen hän ei totuuden rakastajana voinut sietää keskitysleireistä kerrottuja valheita, esim. väitteitä myrkkykaasulla tappamisista, ja siksi hän alkoi tutkia asiaa. Tutkimustensa tuloksen hän tiivistää näin: ”Holokaustiväite on historiallinen valhe, kaikkien aikojen traagisin ja kauhein huijaus.”

Keskitysleirissä ollessaan hän ei koskaan nähnyt mitään ”kaasukammioita”, ja myöhemmin hän tutkimustensa perusteella tuli vakuuttuneeksi siitä, ettei missään muussakaan keskitysleirissä ollut kaasukammioita.

Ensin Rassinier kirjoitti pienen kirjasen, jossa hän torjui kaasukammiovalheen. Tällöin holokaustitahot alkoivat vainota häntä, koska hän uskalsi (!) vastustaa heidän väitteitään. Hän julkaisi sitten uuden kirjan ja sitten vielä yhden. Lopulta hänen vastustajansa myönsivät v. 1960, ettei Saksan maaperällä olleissa leireissä ollut koskaan kaasukammioita (he sanoivat, että niitä oli ollut vain Puolan maaperällä olleissa leireissä). Mutta jos kaikki todistukset ja tunnustukset Saksan maaperällä olleiden ”kaasukammioiden” suhteen olivat vääriä ja ”kaasukammiorakennukset” kokonaan muuta kuin väitettiin, mikä sitten osoitti Puolan maaperällä olleet ”kaasukammiot” todellisiksi? Hän jatkoi tutkimus- ja julkaisutyötään ja jopa tarjoutui puolustuksen todistajaksi joissakin sotarikosoikeudenkäynneissä. Elämänsä loppupuolella Rassinier kirjoitti kaksi kirjoitusta, joissa hän tuomitsi Auschwitz-oikeudenkäynnin ja Jerusalemissa pidetyn Eichmann-oikeudenkäynnin.

IHR:n (The Institute for Historical Review) johtaja Mark Weber kertoo Rassinierista, että tämä on holokaustirevisionismin veteraani (revisionismi tarkoittaa ”tarkistamista”; holokaustirevisionismi pyrkii siis oikaisemaan ”holokaustia” koskevaa historiankirjoitusta totuudenmukaiseksi):

”On vaikea kuvitella kellään olevan suurempaa moraalista auktoriteettia haastaa holokaustiteoria – Muut ovat rakentaneet Rassinierin laskemalle perustalle.” (Christian News Encyclopedia, s. 2909).

Wilhelm Stäglich kertoo Rassinierista, että omista kokemuksistaan huolimatta tämä historioitsijana hylkäsi sodanjälkeisen keskitysleirikirjallisuuden ”pidäkkeettömän liioittelun”. Rassinier mm. kertoi entisestä keskitysleiritoveristaan pappi Renardista. Renard oli kirjoittanut Buchenwald-kertomuksessaan: ”Näin tuhansien ja taas tuhansien menevän suihkuihin, joista virtasi veden sijasta kaasu.”

Kun Rassinier sitten alkuvuodesta 1947 kertoi tälle, ettei Buchenwaldissa ensinkään ollut kaasukammioita, kuten jokaisen tämän leirin internoidun on täytynyt tietää, Renard vastasi: ”Aivan, mutta tämä on kuvaannollista puhetta, ja koska näitä asioita tapahtui jossakin, ei asialla ole väliä.”

Stäglich toteaa:

”Jos tämä pappismies, jolle totuudenrakkauden olisi tullut olla mitä arvokkain asia, häpeämättömästi kohteli totuutta tuollaisella kevytmielisyydellä ja uskoi, että hän saattoi esittää sellaista, minkä tiesi valheeksi, ’kuvaannollisena puheena’ vain siksi, että se vastasi senaikaisia huhuja, niin mitä on ajateltava muista ’kaasutusten’ todistajista, joista useimmat eivät yltäneet papin tasolle älykkyyden tai moraalisten edellytysten suhteen?”

Christian News 7.5.1990 kertoo:

”Rassinier paljasti monen ’holokaustista pelastuneen’ valheet. Rassinier kirjoittaa: ’Mitä lukuihin tulee, todistajat ovat sanoneet ja kirjoittaneet täysin mahdottomia asioita. Mitä tulee surmaamistapoihin, asia on samoin. Keskitysleirikirjallisuus kokonaisuudessaan on pahantahtoisten juorujen ristiriitainen kokoelma.’”

Pierre Hofstetter lausuu kirjoittamassaan Rassinierin kirjan johdannossa:

”Paul Rassinierin väitteet, ettei natseilla ollut suunnitelmaa suorittaa juutalaisten kansanmurhaa, ettei ollut mitään virallisesti päätettyä ’kaasulla tuhoamista’ ja ettei natsien käsissä kuollut kuutta miljoonaa juutalaista, ovat tietenkin harmittaneet ’hovihistorioitsijoita’, tavanneet heidät niin sanoakseni käsi keksipurkissa heidän epärehellisessä tieteellisyydessään, kuten myös koko sionistista valtaryhmää, joka on rakentanut Israelin valtion ’kuuden miljoonan myytin’ varaan.”

Sodan jälkeen Paul Rassinier valittiin Ranskan Kansalliskokoukseen, jossa hän heikon terveytensä vuoksi ehti toimia vain vuoden. Vastarintatoimintansa vuoksi hänelle myönnettiin Ranskan korkein kunniamerkki.

 

Josef G. Burg

Juutalainen rabbi Josef G. Burg (Ginsburg) todisti 81-vuotiaana Zündel-oikeudenkäynnissä vuonna 1988 (Zündel oli syytteessä holokaustin kieltävän kirjallisuuden levittämisestä). USA:ssa ilmestyvä Christian News (CN) kertoo 7.5.1990 Burgista ja hänen todistuksestaan seuraavaa (s. 12):

”Burg oli romanianjuutalainen Talmudin tutkija. Vuonna 1941 natsit siirsivät hänet ja hänen perheensä juutalaisreservaattiin Ukrainaan. Siellä heidät ja muut juutalaiset jätettiin oman onnensa nojaan, ja monet heistä menehtyivät.”

Burg toteaa: ”Auschwitzissa ja muissa keskitysleireissä olleilla juutalaisilla oli paremmat oltavat, koska heille annettiin ravinto, asunto ja heistä pidettiin huolta.”

Heti sodan päätyttyä v. 1945 Burg tutki Auschwitzin ja Majdanekin leirit ja etsi erityisesti kaasukammioita, mutta ei löytänyt ainuttakaan. Burg oli vakuuttunut, että jatkuva holokaustimyytin julistaminen aiheuttaa yhä enenevässä määrin vihaa juutalaisia kohtaan. Hän sanoi: ”Tarkoitukseni on saada aikaan sovinto saksalaisten ja juutalaisten välille. Nykyisinkin on sionisteja, jotka toimivat juutalaisten etuja vastaan, mutta vain harva juutalainen tietää tätä.”

Burg oli päässyt perehtymään asiaan myös seuraamalla Nürnberg-oikeudenkäyntiä.

Todistuksessaan Burg sanoi, että syy siihen, että hän oli tullut todistamaan, oli se, että hän tahtoo osoittaa, että juutalaisten joukossa on sellaisia, jotka eivät katso saksalaisten syyllistyneen mihinkään holokaustiin. Hän sanoi edelleen, ettei ollut olemassa suunnitelmaa eikä määräystä tuhota juutalaisia ja ettei yksikään juutalainen kuollut kaasukammiossa. Hän ilmoitti ehdottomasti kiistävänsä niiden juutalaisten valaehtoiset todistukset, jotka väittävät, että juutalaisia heitettiin palaviin uuneihin elävinä. Hän totesi, että senlaatuiset todistukset olisivat mahdottomia rabbituomioistuinten edessä, mutta normaalissa (pakana-) tuomioistuimessa sellaiset todistukset ovat mahdollisia, koska vala, joka niissä rutiininomaisesti annetaan, ei ensinkään sido juutalaisia. Burg sanoi, että sionistien asenne perustuu Ben Gurionin julistukseen: ”Koko maailma on Israelia vastaan, siksi kaikkien israelilaisten täytyy olla koko maailmaa vastaan.”

Burg oli tutkinut asioita monta vuotta, ja Zündel-oikeudenkäynnissä häneltä kysyttiin: ”Uskotteko, että saksalaiset tuhosivat kuusi miljoonaa juutalaista II maailmansodan aikana?” Hän vastasi: ”En.” Sitten häneltä kysyttiin: ”Oliko olemassa suunnitelma likvidoida juutalaiset vain siksi, että natsi-Saksassa oli juutalaisia 1933-1945?” Hän vastasi jälleen: ”Ei.” Kysymys: ”Oliko Auschwitzissa, Majdanekissa tai jossakin muussa saksalaisten ’tuhoamisleirissä’ kaasukammioita juutalaisten tuhoamiseksi?” Hän vastasi: ”Ei missään. Saksan hallitsemassa Euroopassa ei ollut tuhoamisleirejä.” Kysymys: ”Oliko Lodzin ja Varsovan ghettojen tarkoitus tuhota juutalaisia?” Jälleen hän sanoi: ”Ei.” Kysymys: ”Miksi ghettojen juutalaiset olivat yhteistyössä natsien kanssa?” Burg vastasi: ”Koska heidän sielunveljensä sionistit johdattivat heitä; sionistit olivat yhteistyössä natsien kanssa.”

Kysyttäessä juutalaisten menetyksiä sodassa, Burg lainasi juutalaista Center for Contemporary Jewish Documentation -keskusta, joka oli antanut luvuksi 1 485 292 juutalaista.

CN toteaa lopuksi:

”Mainittu sionistien ja natsien välinen yhteistyö näyttää tuottaneen hyviä tuloksia. Natsit olivat kiinnostuneita pääsemään eroon juutalaisista, ja sionistit tarvitsivat juutalaisia maahanmuuttajia Palestiinaan. Yksistään v. 1934 yli 120 000 juutalaista lähti Saksasta mukanaan paljon omaisuutta. Tämä suunnitelma sopi sionisteille, koska nämä juutalaiset menivät Palestiinaan. Mutta suunnitelmia, joiden mukaan juutalaisia siirtyisi muihin maihin, sionistit sabotoivat. Sionisteja ei kiinnostanut yksikään juutalainen, joka ei mennyt Palestiinaan.”

Kommentoidessaan 31.3.1988 Zündel-oikeudenkäyntiä Toronto Star -lehti kertoi Burgista seuraavaa (lehti oli haastatellut häntä): Burgin mukaan toinen maailmansota oli sionistien salajuoni Israelin valtion synnyttämiseksi. Burg ilmoittaa itsensä sionismin vastustajaksi ja sanoo:

”Maailman sionistijohtajat olivat valmiita uhraamaan Euroopan koko juutalaisväestön sionistisen valtion hyväksi (!). Oli tehtävä kaikki Israelin valtion luomiseksi, ja se oli mahdollista vain maailmansodan avulla. Wall Street (”suuri rahamaailma”) ja suuret juutalaiset pankkiirit rahoittivat sodankäyntiä. Sionistit ovat myös syy siihen, että juutalaisviha kasvaa nykyisin.”

Lehti jatkaa kertomalla, että juutalaisista vanhemmista syntynyt Burg vietti sodan keskitysleirissä, vaikka hänellä oli passi liikkua vapaasti. Burg sanoo:

”Yksittäiset ulkomaiset etniset ryhmät hyökkäsivät juutalaisia vastaan, mutta natsihallinnolla ei ollut mitään organisoitua yritystä tuhota juutalaisia. Saksalaisia on väärin syytetty juutalaisten murhaamisesta.”

Burgin mukaan sionistien uhreja ovat myös juutalaisten suuri enemmistö, eivät ainoastaan palestiinalaiset. Hän kertoo sionistijohtajien ajavan omia päämääriään välittämättä siitä, että synnyttävät antisemitismiä ja jopa sotia.

Lopuksi lehti toteaa, että poliittinen sionismi ja sen edistäjät ovat juutalaisten todellisia vihollisia. Sionistit tuhoavat juutalaisten ihmissuhteet muihin ihmisiin ja vievät myös heidän rahansa.

The Institute for Historical Review -järjestön johtaja Mark Weber kuvaa omassa kirjoituksessaan Burgin todistusta oikeuden edessä näin: ”81-vuotias Joseph Burg todisti kiivaalla äänellä, että holokaustiväite on hirvittävä valhe, kiivaammin kuin kukaan muu” (CN 6.6.1988).

Sionistit hakkauttivat iäkkään Burgin, ja hän joutui olemaan sairaalassa 3 kuukautta.

 

Hitlerin sihteeri Traudl Junge

Hitlerin sihteeri Traudl Junge on tietenkin tärkeä todistaja. Tämä useita vuosia Hitlerin sihteerinä toiminut nainen muistaa Hitlerin ”ystävällisenä isähahmona”. Hänestä tehty dokumenttifilmi ”Blind Spot: Hitler’s Secretary” esitettiin Berliinin kansainvälisillä filmifestivaaleilla helmikuussa 2002.

Junge kertoo, että hän kuuli Hitlerin ”rikoksista” vasta sodan jälkeen, ja hän ei voinut sanoa muuta kuin että hän on nähtävästi ollut eristettynä natsiterrorista, vaikka oli läheisessä kontaktissa Hitleriin. Hän kertoo, että Hitler ja muut natsijohtajat eivät juuri koskaan maininneet sanaa ”juutalaiset” niissä tapaamisissa, joissa hän oli läsnä.

”Elämä Hitlerin sisäpiirissä oli harmitonta ja ilmapiiri oli rauhallinen – paitsi kaoottisina loppupäivinä.”

Hän kertoo Hitlerin loppuvaiheessa sanoneen: ”Kaikki on ohi”, ja antaneen hänelle viimeisen tahtonsa. Koko sinä aikana, jonka hän oli Hitlerin palveluksessa, hän ei koskaan kuullut natsijohtajien keskustelevan juutalaisten joukkotuhoamisesta.

”Minulla ei koskaan ollut tunnetta, että hänellä olisi ollut tietoisia rikollisia päämääriä – Kukaan ei koskaan puhunut tällaisesta aiheesta, ei ainakaan meidän (sihteereiden) läsnä ollessamme.”

Keskitysleireistä hän muistaa puhutun vain silloin, kun Himmler kertoi Hitlerille Berghofissa, että ”leirien johto on pätevissä käsissä”.

 

Perusteokset

Walter Laqueurin kirja The Terrible Secret kertoo sivulla 169, että ne Auschwitzin internoidut, jotka olivat kärsineet rangaistuksensa, vapautettiin ja palautettiin kotimaihinsa. Jos Auschwitz todella olisi ollut huippusalainen tuhoamisleiri, saksalaiset eivät varmasti olisi vapauttaneet asukkeja, jotka tiesivät, mitä leirissä tapahtui.

Ulsterin yliopiston emeritusprofessori Richard Lynn lausui 5.12.2005 (lähde: Truth at Last, numero 465, huhtikuu 2008):

”Olen tarkistanut Churchillin teoksesta ’The Second World War’, ja asia on todella niin, ettei siinä kertaakaan mainita natsien ’kaasukammioita’, juutalaisten ’kansanmurhaa’ tai ’kuutta miljoonaa’ juutalaista sodan uhria. Tämä on hämmästyttävää. Kuinka tämä on selitettävissä? Eisenhowerin ’Crusade in Europe’ on 559-sivuinen kirja, Churchillin kuusiosaisessa ’Second World War’ -teoksessa on yhteensä 4448 sivua, de Gaullen kolmiosaisessa ’Memoirs de guerre’ -teoksessa 2054 sivua. Tässä vuosina 1948-1959 kirjoitetussa tekstimassassa, jossa on yhteensä 7061 sivua (johdanto-osat eivät mukana), ei ole minkäänlaista mainintaa natsien ’kaasukammioista’, juutalaisten ’kansanmurhasta’ tai ’kuudesta miljoonasta’ juutalaisesta sodan uhrista.”

Selitys siihen, ettei näissä kirjoissa puhuta mitään ”kaasukammioista”, ”juutalaisten kansanmurhasta” tai ”kuudesta miljoonasta tuhotusta juutalaisesta”, on tietenkin se, ettei kaasukammioita ollut olemassakaan eikä tapahtunut mitään kuuden miljoonan juutalaisen kansanmurhaa.

 

Professori Robert Faurisson

Faurisson kirjoittaa:

”Ei ole koskaan osoitettu, että Hitlerillä olisi ollut rikollisia aikeita. Mitä tämän rikoksen aseeseen tulee, kukaan ei ole nähnyt sitä. Edessämme on erittäin hyvin menestynyt sota- ja vihapropaganda. Historia on täynnä tämänkaltaisia petoksia, uskonnollisista noitataruista alkaen. Se, mikä erottaa meidän aikamme aiemmista aikakausista, on tiedotusvälineiden pelottava valta ja propaganda ad nauseam (pahoinvointiin asti), mikä on muodostunut joksikin, mitä on kutsuttava ’1900-luvun huijaukseksi’ – Vaikka kaasukammiot virallisten historioitsijoiden mukaan ovat erittäin keskeinen osa keskitysleirisysteemiä, on erittäin hämmästyttävää, ettei keskitysleirejä koskevan kirjallisuuden laajassa luettelossa ole yhtäkään kirjaa, yhtäkään esitettä eikä yhtäkään artikkelia itse ’kaasukammioista’ – Yhdessäkään Saksan keskitysleirissä ei ollut yhtäkään kaasukammiota; tämä on totuus. Sitä, ettei kaasukammioita ollut, täytyy pitää hyvänä uutisena; olisi väärin pimittää tämä totuus tulevaisuudessa.” (The Journal of Historical Review, kesä 1980, Faurissonin artikkeli ”The Problem of the Gas Chambers”).

Artikkelinsa lopuksi Faurisson esittää seuraavat tosiasiat:

Tutkittuaan asiaa 30 vuotta revisionistit ovat päätyneet seuraaviin johtopäätöksiin:

1. Hitlerillä ei koskaan ollut ”kaasukammioita.”

2. Ei tapahtunut mitään juutalaisten ”kansanmurhaa” (tai ”kansanmurhan” yritystä). Toisin sanoen: Hitler ei koskaan antanut määräystä (tai lupaa), että joku tulisi tappaa rotunsa tai uskontonsa vuoksi.

3. Väitetyt ”kaasukammiot” ja väitetty ”kansanmurha” ovat yksi ja sama valhe.

4. Tämä valhe, joka on pääasiassa sionistista alkuperää, on tehnyt mahdolliseksi valtavan poliittisen ja taloudellisen huijauksen, jonka suurin hyötyjä on Israelin valtio.

5. Tämän huijauksen pääasiallisia uhreja ovat Saksan kansa (mutta eivät Saksan hallitsijat) ja koko Palestiinan kansa.

6. Virallisten uutispalveluiden mahtava valta on – toistaiseksi – taannut tämän valheen menestymisen ja sensuroinut niiden sananvapautta, jotka ovat tuominneet tämän valheen.

7. Ne, jotka tässä valheessa ovat mukana, tietävät, että sen päivät ovat luetut. He vääristelevät revisionistisen tutkimuksen päämäärää ja luonnetta. He leimaavat ”natsismin uudelleennousuksi” tai ”historian väärentämiseksi” sen, mikä on vain ystävällismielistä ja oikeutettua huolta historiallisesta totuudesta.

Toisaalla Faurisson toteaa:

”Voittajat eivät esittäneet Nürnbergin oikeudenkäynnissä eivätkä myöhemmissä samanlaisissa oikeudenkäynneissä yhtäkään todistetta rikollisesta aikeesta tai yhtäkään raporttia rikoksessa käytetystä aseesta tai yhtäkään ruumiinavauskertomusta rikoksen yhdestäkään uhrista. Tässä olemme tekemisissä valtavan mittaluokan rikoksen kanssa; kuitenkaan kukaan ei näytä löytäneen rikollista aietta, asetta tai yhtäkään ruumista. Voittajat tyytyivät vahvistamattomiin tunnustuksiin ja todistuksiin ilman ristikuulustelua asioiden fyysisestä laadusta. – Vuoden 1945 ja vuoden 1987 välillä, Barbien tapaus mukaan luettuna, yksikään lakimies ei uskaltanut tarttua härkää sarvista. Yksikään heistä ei vaatinut, että syyttäjäpuoli todistaisi kansanmurhan tapahtumisen ja kaasukammioiden olemassaolon.” (The Journal of Historical Review, kevät 1989, Faurissonin artikkeli ”My Life as a Revisionist”).

Tässä artikkelissa Faurisson toteaa holokaustitahojen kärsineen haaksirikon, koska näiden on ollut pakko tunnustaa, ettei kukaan ole löytänyt yhtäkään (saksalaisten tai liittoutuneiden) dokumenttia, joka tukisi heidän väitteitään:

1. Ei ole olemassa määräystä tuhota juutalaisia.

2. Ei ole suunnitelmaa sellaisen tuhoamisen suorittamisesta.

3. Ei ole keskusorganisaatiota, joka koordinoisi sellaisen suunnitelman toimeenpanon.

4. Ei ole budjettia; mitään ei kuitenkaan voida tehdä ilman rahaa tai luottoja.

5. Ei ole kontrollielintä; kuitenkin sodassa olevassa maassa kaikkea täytyy kontrolloida.

6. Ei ole asetta, sillä ei ole olemassa asiantuntijatutkimusta rikoksessa käytetystä aseesta, teloituskaasukammiosta tai teloituskaasuautosta.

7. Ei ole ruumista, sillä kenelläkään ei ole ruumiinavauskertomusta, joka todistaisi, että joku on tapettu myrkkykaasulla.

8. Ei ole todistusta rikoksen uudelleen lavastamisesta, vaikka Ranskassa murhan selvittämiseen liittyy tavallisesti uudelleenlavastus rikoksen tapahtumapaikalla.

9. Ei ole todistajaa, joka kykenisi kestämään ristikuulustelun rikoksen varsinaisista materiaalisista näkökohdista, koska Toronton oikeudenkäynnissä, jossa joku ensimmäistä kertaa uskalsi suorittaa sellaisen ristikuulustelun, paras ”todistaja” joutui häpeään.

10. Ei ole vahvistettua tunnustusta, koska Gersteinin ja Rudolf Hössin tunnustusten, kun niitä lopullisesti on analysoitu, on osoitettu olevan vailla arvoa eikä niitä ole mahdollista puolustaa (ei edes sellainen kuin Raul Hilberg).

Artikkelissaan Faurisson kertoo myös juutalaisesta Raul Hilbergistä, joka todisti Zündel-oikeudenkäynnissä v. 1985:

”Hilberg saapui oikeudenkäyntiin ilman dokumentteja, ilman muistiinpanoja, luottaen vain maineeseensa. Doug Christien ristikuulustelussa hänet kuuden miljoonan teorioineen paljastettiin huijariksi. Hilbergissä kohtasimme miehen, joka oli saavuttanut maailman huomattavimman historioitsijan maineen omalla tutkimusalallaan tutkimatta kertaakaan 37 vuoteen yhtäkään keskitysleiriä – Hilberg – mitätöitiin täysin.”

 

Arthur Butz

Prof. Arthur Butz on kirjoittanut kirjan ”The Hoax of the Twentieth Century” (”1900-luvun suurin huijaus”). Esitellessään tätä kirjaa (Christian News Encyclopedia, s. 1093) prof. E. L. Hebden Taylor toteaa muun muassa:

”Butz osoittaa, että useimmat niiden todistajien kertomuksista, jotka väittävät nähneensä kaasutuksia, ovat pelkkää mielikuvitusta. Pilkkukuume, jota liittoutuneiden toteuttama Saksan huoltoyhteyksien täydellinen tuhoaminen edisti sodan viime päivinä, aiheutti noin miljoonan juutalaisen kuoleman toisessa maailmansodassa. Mitä tulee Zyklon B:hen, se oli tavallinen hyönteismyrkky, jolla tuhottiin pilkkukuumetta levittäviä täitä. Auschwitzin ’kuolemanhaju’ tuli keinokumia valmistavien tehtaiden hydrausprosessista.”

Taylor kertoo sitten eräästä TV-keskustelusta, jossa Butz totesi, ettei yksikään löydetty natsidokumentti viittaa tuhoamispolitiikkaan:

”Ei ole uskottavaa, että niin valtavaa tuhoamisohjelmaa olisi voitu toteuttaa panematta jotakin paperille. Laaja-alaiset toimet tuottavat väistämättä paperia puhtaasti teknisistä syistä, eivätkä toimenpiteet kulje ilman sitä; insinöörit, rakentajat ja muut ammattimiehet tarvitsevat paperidokumentteja töitään varten. Kuitenkaan ei ole olemassa minkäänlaista paperidokumentaatiota kaasukammioiden rakentamisesta juutalaisten tuhoamista varten. Mutta krematorioiden suunnittelusta ja rakentamisesta on olemassa runsaasti tällaisia dokumentteja.”

Kun Butzilta kysyttiin, mitä varten krematorioita rakennettiin, hän vastasi: ”Niiden avulla taisteltiin pilkkukuumetta vastaan.”

Fil. tri Austin App kertoo Butzin kirjasta seuraavaa (Christian News Encyclopedia, s. 1096):

”Tunnettu tiedemies, apulaisprofessori Arthur Butz, on suunnannut koneenrakennusta ja tietojenkäsittelyoppia koskevan koulutuksensa sen väitteen tutkimiseen, että Kolmas valtakunta olisi suunnitellut ja toimeenpannut Euroopan juutalaisten joukkomurhan. Tri Butz ei spekuloi eikä luota sekundaarisiin lähteisiin, hän analysoi dokumentteja – – Perusteellisen ja objektiivisen tutkimuksensa lopussa Butz sanoo: ’Euroopan juutalaisia ei tuhottu eikä Saksa yrittänytkään tuhota heitä. Saksa pakkosiirsi tietyn ihmismäärän, ja nämä ihmiset siirrettiin lopulta uudelleen liittoutuneiden ohjelman mukaisesti. Juutalaiset kärsivät sodan aikana siitä, että heitä kuljetettiin itään ja heidän omaisuuttaan takavarikoitiin, ja ennen kaikkea he kärsivät paljon olosuhteista, jotka liittyivät Saksan tappioon. Ehkä miljoona heistä kuoli. Kaikki Euroopassa kärsivät sodan aikana, etenkin Keski- ja Itä-Euroopan kansat. Eniten kärsivät häviäjät, saksalaiset (ja itävaltalaiset), jotka menettivät 10 miljoonaa rintamilla, liittoutuneiden pommituksissa, sodanjälkeisessä neuvostoterrorissa ja neuvostoliittolaisten toteuttamissa karkotuksissa, joissa heitä karkotettiin kotimaistaan hyvin brutaaleissa olosuhteissa ja kostonhimoisissa miehitystoimissa vuosina 1945-1948.’

Butz sanoo myös, että hänen arvionsa miljoonasta juutalaisuhrista on todennäköisesti liian korkea ja että se pitää sisällään ne, jotka kuolivat vanhuuteen ja sairauteen, ja ne, jotka laillisesti teloitettiin partisaaneina, kuten myös ne, jotka tuhoutuivat Neuvostoliiton vallan alaisuudessa.

’Saksan keskitysleirit olivat sitä, mitä saksalaiset sanoivatkin niiden olevan, turvallisuus- ja työleirejä, eivät kuolemanleirejä. Saksalaiset Einsatz-joukot, jotka toimivat itärintaman takana, käsittivät n. 3000 miestä, joiden tehtävänä oli kukistaa partisaanit eikä suinkaan teloittaa juutalaisia vain siksi, että nämä olivat juutalaisia.'”

App kertoo Butzin myös osoittaneen, ettei mitään tuhoamisohjelmaa ollut olemassa:

”Prof. A. R. Butzin ”The Hoax of the Twentieth Century” vakuuttaa jokaisen lukijan siitä, että Kolmas valtakunta ei tuhonnut juutalaisia eikä koskaan suunnitellutkaan sellaista. Kuuden miljoonan taru on sodanaikaista kauhupropagandaa.”

Earl Denny kertoo eräästä Butzin julkisesta esiintymisestä 21.10.1977 (Spotlight 1.5.1978):

”Tri Butz syytti harvinaisessa julkisessa esiintymisessään ihmisten herkkäuskoisuutta siitä, että väite, että ’Hitler tappoi 6 miljoonaa juutalaista’, on saanut laajan yleisen hyväksynnän – – Butzin mukaan Nürnbergin oikeudenkäynti oli laiton; se pantiin toimeen ex post facto-lailla, ja siksi niillä, jotka pitivät oikeudenkäynnin, ei ollut ennalta tunnustettua tuomiovaltaa. Oikeudenkäynnin henkilötodistuksia ei voi pitää luotettavina niissä laittomissa ja hysteerisissä oloissa, joissa oikeudenkäynti käytiin – – todistuksia voitiin pakottaa eri tavoin. Dokumentit olivat liittoutuneiden, Saksan vihollisten, kontrollissa. Vain sellaisia dokumentteja käytettiin, joita syyttäjäpuoli piti ’relevantteina’. Saksalaiset dokumentit eivät puhu mistään tuhoamispolitiikasta. Ne puhuvat ’lopullisesta ratkaisusta’, mutta sillä saksalaiset tarkoittivat juutalaisten karkottamista Euroopasta. Vielä Butz sanoo, että Punaisen Ristin raportit eivät pidä yhtä tuhoamistarinan kanssa. Vatikaanin raportitkaan eivät tue sitä. Juutalaisten päiväkirjoissa tai juutalaisneuvostojen raporteissa ei puhuta mistään tuhoamisohjelmasta. Missä siis on todellinen todiste? Butz sanoo, ettei sellaista ole, ja siksi kyseessä on ’the Hoax of the Twentieth Century’, ’1900-luvun suurin huijaus.'”

The Institute for Historical Review esittelee myös Butzin kirjan ja toteaa, että Butz osoittaa siinä, kuinka sodanjälkeisiä sotarikosoikeudenkäyntejä lavastettiin ja kuinka todisteita tehtiin väärentämällä.

Christian News sanoo 7.5.1990:

”Butzin mukaan ”tuhoaminen” on propagandahuijaus. Auschwitz-tarina on ’a fabrication constructed of perjury, forgery, distortion of fact and misrepresentation of documents’ (’pelkkä valhe, joka koostuu valapattoudesta, väärennöksistä, tosiasioiden vääristelyistä ja asiakirjojen vääristä tulkinnoista’).”

 

Ilmakuvaspesialisti John Ball

Germar Rudolf kertoo toimittamassaan kirjassa Dissecting the Holocaust (s. 37):

”Omassa luvussaan ilmakuvien ammattitulkitsija John Clive Ball esittää tärkeimmät ilmakuvat Treblinkasta, Babi Jarista ja Auschwitz-Birkenausta ja osoittaa, ettei väitteitä joukkotuhoamisista näissä paikoissa voida ilmakuvista vahvistaa, vieläpä, että ilmakuvat suurimmaksi osaksi osoittavat ne vääriksi.”

John Clive Ball toteaa itse:

”Tähän mennessä yksikään ilmakuva ei vahvista väitettyä juutalaisten joukkomurhaa missään Saksan miehittämän Euroopan kolkassa toisen maailmansodan aikana. Lisäksi ilmakuva-analyysi osoittaa vääräksi väitteen, että ’natsit’ olisivat tahtoneet pitää tapahtumat väitetyissä tuhoamisleireissä salassa. Monissa tapauksissa ilmakuvat osoittavat selvästi, että joitakin tapahtumia, joista silminnäkijät ovat todistaneet, sellaisia kuin Unkarin juutalaisten hävitystä tai Babi Jarin massateloituksia, ei todellisuudessa lainkaan tapahtunut.” (sama teos, s. 282)

 

Germar Rudolf

Germar Rudolf kirjoittaa:

”Niiden rakennusten tutkimus, joita on väitetty käytetyn massakaasutuksiin, on osoittanut, ettei Auschwitzin väitetyissä ’pääkaasukammioissa’ – pääleirin krematorion ruumishuoneessa ja krematorioiden II ja III ruumishuoneissa – ole havaittavissa, mistä tai millä myrkkykaasua olisi tuotu sisään. Reiät, jotka nykyisin katossa näkyvät, on lisätty sinne sodan jälkeen. Jos tätä havaintoa ei kumota, tämä yksin tekee massakaasutukset täysin mahdottomiksi.”

 

William B. Lindsey

Tohtori William B. Lindsey, joka on toiminut 33 vuotta tutkijakemistinä Dupont-yhtiössä, todisti vuoden 1985 Zündel-oikeudenkäynnissä, että Auschwitzin kaasutustarina on teknisesti mahdoton. Tutkittuaan huolellisesti paikan päällä Auschwitzin, Birkenaun ja Majdanekin ”kaasukammiot” hän ilmoitti:

”Olen tullut siihen johtopäätökseen, ettei ketään tapettu tieten tahtoen tai tarkoituksellisesti Zyklon B:llä tällä tavalla. Pidän sitä täysin mahdottomana.” (The Globe and Mail, 12.2.1985, s. M3).

 

Burg & Rassinier & Butz & Faurisson

Juutalainen Joseph Burg sanoo, että holokausti on ”hirvittävä valhe.” Paul Rassinier sanoo: ”Holokaustiväite on historiallinen valhe, kaikkien aikojen traagisin ja kauhein huijaus.” Arthur Butz sanoo, että holokausti on ”1900-luvun suurin huijaus.” Prof. Robert Faurisson sanoo, että holokausti on ”historiallinen valhe.”

 

Zyklon B:stä ja ”kaasukammioista”

Zyklon B:ssä oleva syaanivety tarttuu kosteisiin pintoihin, esim. ihoon, joten sitä ei voi nopeasti tuulettaa ulos, on odotettava riittävä aika. Tämä aika on valmistajan ilmoituksen mukaan 10 – 20 tuntia sellaisessa huoneessa, jossa ei ole tuuletusta; vasta sitten kaasua sisältäneeseen paikkaan voi ylipäätään mennä kaasunaamariin varustautuneena. Tällöinkin on käytettävä erikoisfiltteriä. Huoneisiin, joissa on riittävä tuuletus, voi mennä 1,5 – 2 tunnin kuluttua tuuletuksen aloittamisesta kaasunaamariin varustautuneena, ilman kaasunaamaria 3 – 4 tunnin kuluttua.

Kidutettu Rudolf Höss (Auschwitzin komentaja; ei tule sotkea Rudolf Hessiin) kertoo kidutuksella saadussa ”tunnustuksessaan”, että jo puolen tunnin kuluttua Zyklon B:n sisään toimittamisesta uhreja mentiin hakemaan pois mm. tupakoiden ja syöden, siis ilman kaasunaamaria. Näin hän yritti viestittää, että häntä on kidutettu. Tupakkahan olisi sytyttänyt tulenaran kaasun ainakin syaanivetyä yhä vapauttavien granuloiden lähellä, jossa pitoisuudet ovat korkeat, ja muutenkin kaikki olisivat kuolleet tappavaan kaasuun.

On väitetty, että Zyklon B -granuloita pudotettiin alas katon rei’istä ja että ne vapauttivat heti syaanivedyn kaasuna. Kuitenkaan sidosainegranuloihin imeytetty syaanivety ei kokonaan muutu heti kaasuksi tullessaan ilman kanssa kosketuksiin. Kaasuuntuminen granuloista tapahtuu vähitellen tuntien mittaan. Katoissa ei myöskään ollut reikiä; sellaista on esim. Birkenaussa yritetty tökerösti väsätä sodan jälkeen Krema II:n kattoon, mutta räjäyttämisen (tapahtui sodan lopussa) voimasta alas romahtaneen katon murtumalinjat osoittavat, että reikää ei räjäytyshetkellä ollut: murtumalinjat olisivat tietenkin kulkeneet heikon lujuuden omaavan reiän kautta, mutta eivät kulje! Sodanaikaisissa ilmakuvissa ei näy reikiä ”kaasukammioiden” katoissa.

Väitetyissä kaasukammioissa ei ollut edes riittävää tuuletusta. Auschwitzin ”kaasukammioissa” I – III (= Auschwitz I eli kantaleiri + Birkenau II + III) oli vain ruumishuoneen tarpeisiin riittävä ventilaatio, ”kaasukammioissa” IV – V (= Birkenau IV + V) ei ollut ventilaatiota lainkaan. ”Kaasukammiot” I – III olivatkin piirustusten mukaan tavallisia ruumishuoneita. Auschwitz I:n ”kaasukammion” katossa on tuuletuspiippu, joka on asennettu v. 1944, kun rakennus muutettiin pommisuojaksi (katon neljä aukkoa on tehty vasta sodan jälkeen). Mekaaninen tuuletus meni polttouunien kaasujen poistohormiin, jolloin savupiipun kautta leviävä myrkky olisi aiheuttanut vakavan vaaran ympäristölle (vieressä olivat SS-sairaala ja leirin Gestapon tilat) ja syaanivedyn joutuessa kosketukseen tulikuumien polttouunikaasujen kanssa olisi ollut olemassa todellinen räjähdysvaara. Lisäksi, jos uunit olivat pois käytöstä, olisi ollut vaara, että syaanivety leviää koko rakennukseen.

”Kaasukammioissa” ei ollut tarvittavaa tiivistystä. Myös yhteisen viemäriverkon kautta kaasua olisi levinnyt kaikkialle leiriin. Seinärakenteet olivat tiilimuurausta, joka imee itseensä myrkkyä, ja ”kaasukammioon” olisi ollut vaarallista mennä viikkojen ajan. Ei ollut myöskään lämmitystä kosteuden ja sen edistämän adsorption estämiseksi (poikkeuksena tietysti Auschwitz I, jonka ”kaasukammio” sijaitsi heti uunien vieressä; myös Kremoissa IV ja V oli jonkinlainen hiililämmitys), ei mekanismia kaasun levittämiseksi eikä räjähdyssuojattua valaistusta. Auschwitz I:n ”kammion” yksi ovi oli heiluriovi, jota ei ollut mahdollista saada ilmatiiviiksi, ja paniikissa olleet ihmiset olisivat päässeet sitä kautta helposti ulos. Auschwitz-Birkenaun Kremojen II ja III ”kaasukammioiden” ovet olivat kaksoisovia, joita niitäkään ei ollut mahdollista saada ilmatiiviiksi eivätkä ne olisi voineet pidätellä paniikissa olevia ihmisiä.

Majdanekissa uuden krematoriorakennuksen väitetty kaasukammio sijaitsi muiden huoneiden keskellä, sen seinässä on iso aukko, jota ei voitu mitenkään sulkea, eikä huoneessa ollut mitään tuuletusta. Jos siinä olisi käytetty Zyklon B:tä, kaikki rakennuksessa olleet olisivat kuolleet. Majdanekin toisessa väitetyssä kaasukammiossa oli ikkuna, jonka kautta ihmiset olisivat päässeet karkuun; lisäksi toinen ovi aukeni sisäänpäin ja se voitiin avata sisältä! Leuchter toteaa tutkimuksessaan, ettei yksikään Majdanekin väitetyistä kaasukammioista ole voinut olla teloituskaasukammio.

Tutkiessaan näitä ”kaasukammioita” Leuchter otti kemiallisia näytteitä niiden seinämistä ja kontrollinäytteen vaatteiden desinfioimiseen (vaatteista tuhottiin täit Zyklon B:llä) käytetystä pienestä Zyklon B-kammiosta. Laboratoriotutkimusten mukaan tämän täidentuhoamiskammion eli desinfiointikammion seinämissä oli paljon syanidijäämiä (ovat pysyviä yhdisteitä), mutta ”kaasukammioiden” seinämissä ei lainkaan! Väitetyt kaasukammiot eivät siis ole voineet olla kaasukammioita. Niissä ei ole ensinkään käytetty Zyklon B:tä.

Myöskään hiilimonoksidia tai muuta tappavaa kaasua ei Leuchterin mukaan ko. ”kaasukammioissa” ole voitu käyttää. Hän toteaa: ”Väite, että näissä huoneissa olisi voitu suorittaa kaasuteloituksia, on naurettava.”

Loppulausunnossaan Leuchter toteaa, ettei Auschwitz-Birkenaussa ja Majdanekissa ole koskaan ollut teloituskaasukammioita. Pressacia vastaan kirjoittamansa artikkelin lopussa Fred Leuchter toteaa: ”(Auschwitz-Birkenaun) Kremat I, II, III, IV ja V eivät olleet rakennuksia, joissa olisi tapettu ihmisiä kaasulla, eikä niissä ollut sellaiseen toimintaan tarkoitettuja tiloja.”

Myöhemmin Germar Rudolf (the Rudolf Report) on vahvistanut Leuchterin tulokset. Myös erään suuren yhtymän pääkemisti W. B. Lindsey on tutkinut näitä keskitysleirejä, ja hän on todennut, ettei kukaan ole voinut tappaa siellä Zyklon B:llä ketään väitetyllä tavalla. Kaasukammiot ovat siis puhdas valhe.

 

Fred Leuchterin pätevyydestä

Koska Fred Leuchterin tutkimukset romuttavat kokonaan koko Auschwitz-myytin, holokaustitahot ovat ryhtyneet voimakkaaseen mustamaalaamiskampanjaan häntä vastaan. Ennen kaikkea hänen pätevyyttään on arvosteltu. Sen vuoksi – asian tärkeys huomioiden – on syytä perehtyä tähän tarkemmin.

Fred Leuchter on suorittanut Bostonin yliopistossa historiassa Bachelor of Arts –oppiarvon vuonna 1964, ja tämä vastaa suurin piirtein Suomen hum. kand. –tutkintoa. Kun Leuchterilta Zündel-oikeudenkäynnissä kysyttiin, kuka oli päättänyt, että hän on insinööri, hän vastasi, että a) Massachusettsin osavaltio, kun se myönsi hänelle lääketieteellisen tutkimuslisenssin insinöörintyötä varten mainittujen laitteiden parissa, b) The Department of Drug Enforcement (Lääkevalvontaosasto), kun se myönsi hänelle lääketieteellisen tutkimuslisenssin, ja c) USA:n merivoimat kaikessa siinä työssä, jonka hän on tehnyt heille navigaatiolaitteiden parissa.

Bostonin opintojen jälkeen Leuchter suoritti jatko-opintoja tähtisuunnistusmekaniikassa Cambridgessä Massachusettsissa sijaitsevassa Harvard-Smithsonian astrofysikaalisessa observatoriossa.

Se, mitä Leuchter ei ole, on ”laillistettu” insinööri, ja tällä tarkoitetaan USA:ssa insinöörin laillistusta yleiseen turvallisuuteen liittyvissä asioissa (talonrakennus sekä ohjeiden noudattamisen valvonta), ja sen myöntää osavaltion insinöörivirasto kolmen laillistetun insinöörin suosituksesta. Insinöörinä voi siis olla ilman tuollaista laillistusta, jos ei toimi noissa parissa tehtävässä. Leuchterin itsensä mukaan (JHR 4/1992) Massachusettsissa on 50 000 insinööriä, näistä vain 5 000 on hankkinut mainitun laillistuksen.

Zündel-oikeudenkäynnissä tuomari Ron Thomas nimenomaan totesi, että Fred Leuchter on insinööri hallitsemallaan suppealla erityisosaamisen alueella, ja siksi Leuchter sai todistaa siitä työstä, jonka hän Auschwitz-Birkenaun ja Majdanekin leireissä oli tehnyt raporttiaan varten. Hänellä oli tuomarin valtuutus antaa todistus siitä, olivatko ko. leirien kaasukammioiksi väitetyt tilat soveliaita kaasukammioiksi. Sen sijaan kemisti tai toksikologi Leuchter ei ole, ja siksi hänelle ei annettu lupaa antaa lausuntoa ottamiensa näytteiden analyysituloksista. Myöskään krematorioista hänelle ei annettu lupaa antaa todistusta.

Oikeuden päätöksellä Leuchter siis on insinööri. Puolustus esitteli Leuchterin kaasukammioteknologian asiantuntijana, ja oikeus katsoi hänet päteväksi asiantuntijaksi teloituskaasukammioiden suunnittelussa, rakentamisessa, käyttämisessä ja huollossa.

Leuchter todisti, että hän on Etelä-Carolinan ja Missourin osavaltioiden konsultti asioissa, jotka koskevat kuolemaan tuomittujen vankien teloittamiseen käytettäviä kaasukammioita. Parhaillaan hän kertoi olevansa toimittamassa Missourille uutta kaasukammiota; entisestä on mukana pelkät terässeinät. Hän kertoi suunnitelleensa Delawaren osavaltion hirsipuun (Barbara Kulaszka: ’Did Six Million Really Die?’). Robert Lenskin kirjan ’Der Holocaust vor Gericht’ mukaan Leuchter on suunnitellut ja rakentanut New Jerseyn osavaltiolle laitteiston, jolla teloitettaville voidaan antaa kuolettavia injektiota, ja The Journal of Historical Review 2/1998 (Mark Weber) kertoo, että tämä laitteisto on ollut käytössä viidessä osavaltiossa.

Lääketieteellistä tutkimuslisenssiään, joka antoi hänelle oikeuden hankkia työssään tarvitsemiaan lääkkeitä, Leuchter kertoi käyttäneensä mm. suunnitellessaan ja rakentaessaan täsmällistä laitteistoa, jolla voidaan antaa kuolettavat injektiot niin, että samalla huomioidaan teloitettavan verenkiertojärjestelmän tila. Lisenssi tarvittiin, koska USA:ssa kaikkeen, millä on tekemistä laskimoihin annettavien injektioiden kanssa, vaaditaan lisenssi. Leuchter itse ei ole suorittanut yhtäkään vangin teloitusta.

Oikeudessa Missourin osavaltion vankilanjohtaja Bill Armontrout todisti, että USA:ssa oli vain yksi henkilö, jolla on asiantuntemus kaasukammioiden rakentamiseen ja toimintaan liittyvissä asioissa, ja hän oli Fred Leuchter. Armontrout totesi Leuchterin insinööriksi. Puolustusasianajaja Christien mukaan Leuchter on ainoa henkilö, jota amerikkalaiset viranomaiset konsultoivat syaanivetyteloituksiin liittyvissä asioissa (Zyklon B:ssä oleva myrkkykaasu oli juuri syaanivetyä).

Leuchterin ansiolista on vaikuttava. Em. meriittien lisäksi hän on kehittänyt sähkötuoleille koestusmenetelmän. Hän on luonut kokonaan uusia sähköisiä ratkaisuja teloituslaitteistoihin. Parhaillaan hän rakensi pulssinseurantalaitteistoa. IHR:n johtaja Mark Weberin artikkelissa (JHR 4/1992-93) todetaan, että Leuchter on USA:n etevin asiantuntija kaasuteloituksiin liittyvissä asioissa ja kaasukammioteknologiassa. Edelleen hänen kerrotaan vuodesta 1965 lähtien toimineen insinöörinä seuraavilla alueilla: elektroniikka, optiikka, mekaniikka, navigaatio ja maanmittaus. Patentteja Leuchterilla on optiikassa, navigaatiossa, koodauksessa, geodeettisessa mittauksessa ja maanmittauslaitteistoissa sekä sähköisten instrumenttien koodauskielessä.

Vuosina 1965-1970 Leuchter toimi erään firman teknisenä johtajana ja erikoistui ilmavalvontalaitteisiin, optoelektronisiin valvontalaitteisiin ja valokuvausvalvontaan. Hän suunnitteli helikoptereihin matalalentoon tarkoitetun väri- ja perspektiivikartanlukulaitteiston, josta on tullut standardi.

Vuonna 1970 Leuchter perusti itsenäisen konsulttifirman. Tällöin hän suunnitteli ja rakensi ensimmäisen elektronisen sekstantin ja myös toimitti sellaisen USA:n merivoimille. Hän myös kehitti optisen rummun avulla toimivan sektorikoodaajan maanmittaukseen. Hän on ollut myös mukana suunnittelemassa systeemiä, jonka avulla ohjukset suunnistavat itse tähtihavaintolaitteiston avulla. Hän on kehittänyt myös puhelinvaroittimen. Leuchter on saanut koulutuksen myös ilmakuvatulkintaan.

Vuosina 1978 – 1992 Leuchter toimi konsulttina rikollisten teloittamiseen liittyvissä asioissa ja toimitti injektiolaitteistoja, elektronisia laitteistoja, kaasuteloituslaitteistoja ja hirttolaitteistoja.

Vuonna 1987 Leuchter perusti konsulttiyhtiön nimeltä Fred A. Leuchter Associates. Hän on esiintynyt oikeudenkäynneissä insinöörikonsulttina ja antanut asiantuntijalausuntoja USA:ssa ja Kanadassa. Julkisesti Leuchterin asiantuntijuus on vahvistettu mm. seuraavissa tiedotusvälineissä: The Atlantic Monthly 2/1990; Insight 2.7.1990; ABC-News 10.5.1990; The New York Times 13.10.1990.

Leuchter nimenomaan siis on teloituslaitteistojen asiantuntija, ja tämä on tunnustettu julkisesti ja virallisesti. Kukaan ei olisi ollut pätevämpi suorittamaan sitä tutkimusta, jonka Leuchter Auschwitz-Birkenaussa ja Majdanekissa suoritti vuonna 1988. Kiireen vuoksi (Leuchterilla oli vain kaksi viikkoa aikaa laatia raportti!) Leuchterin raporttiin tuli joitakin virheitä, mutta tutkimuksen ytimeen, siihen, että kemialliset näytteet todistavat, etteivät väitetyt kaasukammiot olleet mitään kaasukammioita ja ettei ihmisten surmaamiseen tarkoitettuja kaasukammioita ollut olemassakaan, ne eivät vaikuta mitään. Virheet on korjattu kirjassa Fred A. Leuchter – Robert Faurisson – Germar Rudolf: The Leuchter Reports (mukana kolme muutakin Leuchterin raporttia) niin, että alkuperäinen teksti on säilytetty ja viitteissä on oikaistu havaitut virheet.

Tämä maailman ehkä pätevin myrkkykaasuteloitusten asiantuntija on todennut valan antaneena: väitettyjä joukkomurhakaasukammioita ei ole koskaan käytetty eikä ole voitu käyttää ihmisten surmaamiseen. JHR 4/1992-1993 sisältää Leuchterin puheen, ja siinä hän sanoo: ”Ei ollut mitään kaasukammioita!”

Vielä lähtiessään tutkimaan Auschwitz-Birkenauta ja Majdanekia Leuchter uskoi löytävänsä todisteita kaasukammioista (hän todella uskoi niiden olemassaoloon!) mutta hämmästyksekseen ei löytänyt sellaisia. Zündelille, jolle hän tutkimuksensa teki, hän ilmoitti, että jos hän löytää todisteita kaasukammioista, hän tuo sen julki lausunnossaan.

Leuchterin raportin tulokset on myöhemmin vahvistettu: Puolan Krakovan työryhmä sai samat tulokset salaiseksi aiotussa tutkimuksessaan syyskuussa 1990 (IHR sai sen kuitenkin käsiinsä ja julkaisi sen JHR:n kesänumerossa 1991). Myös Walter Lüftl ja Germar Rudolf (The Rudolf Report) ovat vahvistaneet Leuchterin tutkimustulokset.

Leuchterin raportin julkistamisen jälkeen juutalaiset ovat tuhonneet Leuchterin uran ja maineen. Media on parjannut häntä. Asiakkaita on liehittelyllä tai uhkailuilla karkotettu pois. Leuchteria ja hänen perhettään on uhkailtu toistuvasti. Vankilanjohtajia on uhkailemalla vaadittu luopumaan yhteistyöstä hänen kanssaan, ja tässä on onnistuttu: Illinois esti sopimuksen loppuun viemisen (siksi siellä jouduttiin käyttämään puutteellista laitteistoa), Alabama ei ostanutkaan uutta sähkötuolia ja Delaware teki sopimusrikkomuksen. Lainsäädännöllisin keinoin on yritetty estää Leuchteria toimimasta ammatissaan, ja jos hän toimii, häntä on uhattu rikossyytteillä. Hänet jopa pidätettiin laittomasti Englannissa v. 1991 ja karkotettiin sieltä pois.

 

Dieselpakokaasulla ei voi suorittaa joukkomurhia

Dieselpakokaasulla ei voi suorittaa joukkomurhia, koska se sisältää liian vähän hiilimonoksidia (häkää). Belzecissä, Sobiborissa, Treblinkassa ja Chelmnossa, joissa dieselpakokaasua on sanottu käytetyn, ei niin ollen ole suoritettu joukkomurhia eivätkä ne ole olleet tuhoamisleirejä.

Kirjoituksessaan ”The Diesel Gas Chambers: Ideal for Torture – Absurd for Murder” (”Dieselkaasukammiot: Ihanteellisia kidutukseen – absurdeja murhaamiseen”; löytyy myös kirjasta: Germar Rudolf [toim.]: Dissecting the Holocaust, s. 435 – 469) insinööri Friedrich Paul Berg on käsitellyt dieselpakokaasun sopivuutta joukkomurhien suorittamiseen. Hän toteaa, että dieselpakokaasussa on niin vähän häkäkaasua (CO:ta), että sillä on äärimmäisen vaikeaa tappaa ihmisiä. Dieselkaasutukset ovat teknisesti absurdeja: teknisesti olisi juuri ja juuri mahdollista tappaa sillä tavalla ihmisiä, mutta toimet, joita tarvitaan dieselpakokaasun tekemiseksi myrkylliseksi, ovat absurdeja ja epätodennäköisiä (saksalaisilla oli käytössä puukaasutekniikka esim. autoissa, ja puukaasusta he olisivat saaneet häkää helposti vaikka kuinka paljon).

Kirjoituksensa alussa Berg sanoo, etteivät kansallissosialistit tappaneet ketään kaasulla. Sodan jälkeen suoritetuissa tuhansissa ruumiinavauksissa ei löytynyt ainuttakaan ”kaasutusuhria.” Holokaustitahot kuitenkin väittävät, että lähes kaksi kolmasosaa ”holokaustin” miljoonista kaasutetuista tapettiin dieselmoottoreiden pakokaasun sisältämällä häkäkaasulla!

Dieselpakokaasu on yleisesti ottaen vaaratonta. Dieseleitä käytetään jopa maan alla kaivoksissa. Ensimmäisenä dieseleitä käytti maan alla hiilikaivoksissa juuri Saksa! Ja jo vuodesta 1928 lähtien! Saksalaiset siis tunsivat dieselpakokaasun vaarattomuuden jo yli kymmenen vuotta ennen väitettyjä kaasukammioita. On täysin naurettavaa väittää, että saksalaiset olisivat käyttäneet dieselmoottoreita tuottamaan hiilimonoksidia. Britanniassa dieselit otettiin kaivoksissa käyttöön v. 1939 ja USA:ssa 1970-luvulla (viivästyksellä poliittisia syitä).

Dieselmoottoreiden turvallisuutta on seurattu tarkasti. Britit esittivät raportin 35-vuotisesta kokemuksestaan dieselmoottoreista v. 1974 (S. Gilbert, British National Coal Board, julkaisussa The Mining Engineer, kesäkuu 1974, s. 403). Gilbert kirjoittaa:

”Kaikkiin turvallisuusraportteihin kohdistunut tutkimus on paljastanut, ettei yksikään ihminen ole kärsinyt mistään haitallisista vaikutuksista ohimenevästi tai pysyvästi hengitettyään dieselmoottorein varustettujen ajoneuvojen pakokaasuja.”

Amerikkalainen Dennis S. Lachtman (johtaja, Health Engineering for the EIMCO Mining Machinery Company) esittää yhteenvedon yli 20 tutkimuksesta, joissa on tutkittu dieselpakokaasun vaikutusta ihmisiin, ja toteaa, ettei dieselpakokaasulle altistuminen ole tuottanut mitään merkittäviä uhkia terveydelle. Lisäksi 22 kaivosta ja 5000 kaivosmiestä koskenut tutkimus osoitti, ettei dieselpakokaasulla ole haitallisia vaikutuksia (Mining Congress Journal, tammikuu 1981, s. 40). Dieselpakokaasu ei ole aiheuttanut yhtäkään vahinkoa.

 

Einsatz-joukot

Einsatz-joukkojen on väitetty murhanneen juutalaisia idässä Saksan Neuvostoliitolta valtaamilla alueilla. Kuitenkaan nämä joukot eivät olleet mitään murharyhmiä; niiden tehtävä oli kokonaan toinen.

Einsatz-joukot (”Einsatzgruppen der Sicherheitspolizei und des SD”; ”Turvallisuuspoliisin ja turvallisuuspalvelun toimintajoukot”) luotiin virallisesti varmistamaan turvallisuus vallatuilla alueilla itärintaman takana. Reinhard Heydrich antoi 2.7.1941 määräyksen, jonka mukaan Einsatz-joukkojen on teloitettava neuvostoliittolaiset komissaarit (tästä luovuttiin toukokuussa 1942) ja muut radikaalit elementit (sabotoijat, propagandan levittäjät, sala-ampujat, attentaattorit jne.; Documents on the Holocaust, Yad Vashem, 1981, s. 377-378). Juutalaisten suhteen Heydrich määräsi, että vain sellaiset juutalaiset tulee teloittaa, jotka toimivat valtion (NL:n) tehtävissä tai puoluetehtävissä.

Uskonnon tai rodun vuoksi juutalaisia ei siis saanut teloittaa. Kansanmurhan suorittaminen oli kielletty.

Myös Saksan turvallisuuspoliisin direktiivi ”Juutalaiskysymyksen suuntaviivat” (Nürnberg-dokumentti 212-PS) kertoo, kuinka juutalaisia on kohdeltava: heidät on pantava tekemään työtä, ja erikseen painotetaan juutalaiskysymyksen rauhanomaista ratkaisua.

The Institute for Historical Review’n johtaja Mark Weber todisti Einsatz-joukoista Zündel-oikeudenkäynnissä (”Did six million really die?”, toim. Barbara Kulaszka, s. 194-195), ja hänen mukaansa Einsatz-joukkoihin kuului n. 3 000 miestä; joukot koostuivat neljästä ryhmästä, joissa kussakin oli 500-990 jäsentä. Niiden tarkoituksena oli ”välttävän” järjestyksen ja turvallisuuden aikaansaaminen NL:lta vallatuilla alueilla ennen siviilihallinnon asettamista. Suurin osa Einsatz-joukkojen väestä oli SS-miehiä, osa oli kuitenkin ei-sotilaallista väkeä: tulkkeja, sihteereitä, kaukokirjoittajia, kuorma-autonkuljettajia jne.

Saksan Neuvostoliitolta valtaamillaan alueilla harjoittamaa juutalaispolitiikkaa ei hänen mukaansa voi ymmärtää, ellei oteta huomioon sitä armotonta sotaa, jota silloin käytiin kahden täysin vastakkaisen ideologian välillä. Einsatz-joukot joutuivat toimimaan keskellä villiä konfliktia, jota käytiin sodankäyntiä koskevista säännöistä piittaamatta. Weber toi Zündel-oikeudenkäynnissä esiin Stalinin 3.7.1941 antaman käskyn, jossa koko Neuvostoliiton siviiliväestöä pyydettiin ryhtymään terrori-, sabotaasi- ja sissisotaan saksalaisia vastaan.

Weber oli sitä mieltä, että maksimissaan 200 000 – 800 000 juutalaista on voinut joutua näiden joukkojen uhriksi. Ennen sotaa niillä alueilla, jotka Saksa myöhemmin valloitti Neuvostoliitolta, oli n. 4,7 miljoonaa juutalaista, ja näistä suurin osa pakeni tai tuli NL:n evakuoimaksi v. 1941, kun Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon. N. 1-1,5 miljoonaa joutui Saksan vaikutuspiiriin. Kuitenkin on väitetty, että alueella tapettiin 2-3 miljoonaa juutalaista.

Weber kertoo, että Paul Blobel, erään Einsatz-ryhmän johtaja, todisti oikeudessa sodan jälkeen painokkaasti, että Einsatz-raporttien luvut kuolleitten määristä ovat suuresti liioiteltuja, samoin todisti Gustav Nosske, toisen vastaavan ryhmän komentaja. Monet historioitsijatkin pitävät lukuja liioiteltuina, mm. Gerald Reitlinger, Helmut Krausnick, H. H. Wilhelm, W. Shirer, Tom Bower ja Werner Maser, jopa Raul Hilberg (joka sanoo, että Otto Ohlendorfin todistus on liioiteltu). Myös Himmler valitti eräässä lokakuussa 1943 pitämässään puheessa, että 95% niistä virallisista raporteista, joita hänelle toimitettiin, oli suuresti liioiteltuja, epäluotettavia tai vääriä.

Einsatz-raporteista Weber mainitsee joitakin tyypillisiä; esimerkiksi raportti 127 (31.10.1941) kuvaa Ukrainaa seuraavasti:

”Tällä alueella Turvallisuuspoliisi on joutunut vastakkain kahden suuren vihollisryhmän kanssa. Nämä ryhmät ovat: 1) juutalaiset, 2) ne, jotka ovat aiemmin aktiivisesti toimineet neuvostohallinnossa – – Tässä suhteessa on todettava, että ne, jotka suhtautuivat suopeasti neuvostoliittolaisiin, olivat pääasiassa juutalaisia – Nyt voidaan varauksetta sanoa, että juutalaiset olivat poikkeuksetta bolsevismin kannattajia.

Yhä uudelleen ja uudelleen juutalaisten sanotaan, varsinkin kaupungeissa, olevan Neuvostoliiton todellisia hallitsijoita, jotka riistävät ihmisiä sanoinkuvaamattomalla raakuudella ja toimittavat heitä kuolemaan NKVD:n käsissä (NKVD = Neuvostoliiton salainen palvelu). Saksan turvallisuuspoliisin yksiköt ovat suorittaneet noin 10 000 kuulustelua viimeisten neljän kuukauden aikana. Yhä uudelleen juutalaisten sanotaan toimineen aktiivisesti neuvostoliittolaisten hyväksi, elleivät vastuullisissa asemissa niin ainakin agentteina, avustajina ja tiedottajina. Yhtäkään juutalaista ruumista ei ole löydetty yhdestäkään lukuisista joukkohaudoista. Ilmeistä on, että juutalaiset jakavat suurimman syyllisyyden muiden joukossa ukrainalaisten ja etnisten saksalaisten tuhoamisesta. Tästä syystä turvallisuuspoliisi on katsonut erityistoimet välttämättömiksi juutalaisten suhteen.”

Weber esitti siteerauksia myös sellaisista Einsatz-raporteista, joista käy ilmi, ettei ollut olemassa mitään tuhoamisohjelmaa. Esimerkiksi vuoden 1941 heinäkuun 24. päivän ja elokuun 5. päivän raportit kertovat juutalaisten terveyskeskusten perustamisesta juutalaisiin ghettoihin tautien leviämisen ehkäisemiseksi. Raportti 81 (12.9.1941) osoittaa, että ”juutalaiskysymyksen ratkaisu” tarkoitti yksinkertaisesti juutalaisten siirtämistä pois Euroopasta. Se ei tarkoittanut heidän tappamistaan. Sama raportti osoittaa, että turvallisuusjoukot olivat iloisia, kun heidän ei tarvinnut olla tekemisissä suurten juutalaisjoukkojen kanssa, jotka pakenivat itään Neuvostoliiton hallitsemille alueille:

”(Sotaretken) ensimmäisinä viikkoina huomattava määrä juutalaisia joutui meidän kontrolliimme, kun taas Ukrainan keski- ja eteläosissa monin paikoin väestöstä 70-90 prosenttia, jopa 100 prosenttia, oli paennut. Tämän voidaan katsoa epäsuorasti johtuvan turvallisuuspoliisin (Einsatz-joukon) työstä, sillä satojen tuhansien juutalaisten siirtyminen pois ilmaiseksi – useimpien heistä Uralin taakse, kuten kerrotaan – auttaa huomattavasti juutalaiskysymyksen ratkaisua Euroopassa. Lukuisat juutalaislähteet vahvistavat myös, että enemmistö juutalaisista evakuoitiin tai pakeni neuvostoliittolaisilta alueilta ennen kuin saksalaiset valtasivat ne.”

Myös Einsatz-raportti 63 (25.8.1941) selittää, mitä ”juutalaiskysymyksen ratkaisu” tarkoitti:

”Hitaasti mutta varmasti yhdestä tärkeimmästä ongelmasta, juutalaiskysymyksen ratkaisusta, ollaan selviämässä. Kishinevissä (romaniankielisen Bessarabian pääkaupungissa) oli noin 60 000 – 80 000 juutalaista ennen sotaa. Useimmat heistä pakkosiirrettiin venäläisten vetäytyessä. Kun kaupunki vallattiin, siellä oli vain noin 4000 juutalaista, mutta lukumäärä on nyt kasvanut. Einsatzkommandon esityksestä kaupungin romanialainen komentaja perusti vanhaan kaupunkiin juutalaisgheton, jossa tällä hetkellä on noin 9000 juutalaista. Juutalaisia ollaan järjestämässä työryhmiksi, jotka osoitetaan eri saksalais- ja romanialaisyksikköihin siivoustyöhön ja muuhun työhön.”

Weber puhuu myös Babi Jarista. Einsatz-raporttien mukaan Babi Jarissa ammuttiin 29.9. – 30.9.1941 n. 33 000 juutalaista. Weber ei usko tätä useasta syystä. Ensinnäkin Einsatz-raportit olivat yleisesti liioiteltuja, ja niin todennäköisesti tämäkin. Toiseksi em. Paul Blobel todisti sodan jälkeen, ettei luku voi olla yli 16 000. Kolmanneksi historioitsija David Irving (kirjassa Hitler’s War) lainaa neuvostoliittolaista majuria, joka oli loikannut Saksan puolelle ja valitti saksalaisille esimiehilleen, että vuosi Babi Jarin jälkeen Kiova oli jälleen täynnä juutalaisia. Gerald Reitlingerin mukaan elokuussa 1946 Kiovassa oli n. 100 000 juutalaista. Neljänneksi Weber mainitsee Heydrichin SS-päälliköille antaman määräyksen. Sen mukaan Einsatz-joukkojen tehtävänä on tappaa henkilöt, jotka ovat vaaraksi turvallisuudelle. Ainoat juutalaiset, jotka oli tapettava NL:n alueella juutalaisina, olivat ne, jotka olivat kommunistipuolueen tai NL:n hallituksen tehtävissä.

 

Juutalaisiin ei saanut kajota!

Saksa rankaisi niitä omiaan, jotka kajosivat juutalaisiin tai muihin internoituihin. Esimerkiksi Buchenwaldin ensimmäinen komentaja Karl Koch oli brutaali henkilö, joka ryösti ja tappoi joitakin internoituja. Leirin lääkäri Hoven, joka toimi yhdessä suurta valtaa pitävien kommunistiluottovankien kanssa, oli mukana tappamassa näitä internoituja injektioillaan. SS pidätti Kochin v. 1943, ja SS-tuomari Konrad totesi Kochin syylliseksi ja tämä ammuttiin. Myös Hoven tuomittiin murhista kuolemaan, mutta koska lääkäreitä tarvittiin kipeästi, hän oli vain 1,5 vuotta vankilassa. Amerikkalaiset teloittivat hänet v. 1948.

Professori Robert Faurisson kirjoittaa asiasta näin:

”Haluaisin mielelläni nähdä tutkimuksen niistä saksalaisista, jotka saksalaiset teloittivat sen vuoksi, että nämä olivat tappaneet juutalaisia. Kyllä, Marinkassa Venäjällä kaupungin (saksalainen) pormestari tappoi erään juutalaisen naisen. Saksan armeija vei hänet sotaoikeuteen, tuomitsi hänet kuolemaan ja teloitti hänet. Tunnen monia tällaisia esimerkkejä. Sotamarsalkat List, von Küchler, von Manstein, kenraali Otto Dessloch, sotamarsalkka von Kleist, kenraali Kittel: jokainen näistä miehistä määräsi saksalaisen sotilaan, upseerin tai siviilityöntekijän teloitettavaksi, koska tämä oli surmannut yhden tai useamman juutalaisen. Kuinka tämä oli mahdollista, jos tarkoituksena oli tuhota juutalaiset fyysisesti? Mielestäni juutalaisten pitäisi istuttaa puita von Mansteinille, Listille, von Küchlerille, von Kleistille ja Kittelille Oikeamielisten pakanoiden bulevardille Jerusalemiin. Ja miksei Adolf Hitlerille? Hitler määräsi teloitettaviksi sellaiset henkilöt, jotka olivat tappaneet juutalaisia. Tämäntapaisia asioita revisionistien pitäisi tutkia.”

 

Vesa-Ilkka Laurio