Israelin perustaminen ja terrori: Lordi Northcliffen tarina

Lordi Northcliffe oli sionistisen järjestelmän uhri, jonka tarina ansaitsee tulla kerrotuksi, vaikka se oli peitossa kymmeniä vuosia. Opetuksena meille hänen tarinansa on perinpohjainen ja syvällinen.

Uutismagnaatti Alfred Harmsworth, myöhemmin Britannian lordi Northcliffe, sanoi kerran: ”Uutiset ovat sitä, mitä joku jossain yrittää salata, loppu on vain mainostamista.” Huolimatta siitä tosiasiasta, että hän oli kerran voimakkain mies, mitä brittiläisessä imperiumissa tuolloin oli, Northcliffe maksaisi asenteestaan lopun ikäänsä.

Northcliffen putoaminen yhdestä maailman voimakkaimmista miehistä vangituksi mielisairaalaan – jossa hän pian tämän jälkeen kuoli – vei vain pari päivää. Ärsyke oli hänen haasteensa juutalaista valtaa kohtaan.

Northcliffe (1865-1922) asettui aikansa poliittista järjestelmää vastaan, kiroten lordi Kitchenerin 1. maailmansodan aikana – jolloin tätä pidettiin sotasankarina -, mikä johti siihen, että miljoonat alkoivat vihata häntä ja hänen lehteään, joka kärsi 80 prosentin tappion levikistään.

Hän vaikutti voitokkaalta, aivan kuten aiempina vuosikymmeninä, kun hänen journalistinen työnsä oli tehnyt hänestä kahden tunnetuimman sanomalehden suvereenin omistajan Britanniassa ja sittemmin maailman johtavan sanomalehden, The Timesin, johtavan omistajan. Northcliffe oli ehkä aikaisin esimerkki nykyaikaisesta lehtikeisarista.

Northcliffe oli mies, joka oli hieman kansalliskiihkoinen nationalisti; hän esitti esimerkiksi useita saksalaisvastaisia ja buurien vastaisia mielipiteitä, ja sanottiin, että hän olisi valmis tekemään mitä tahansa edistääkseen lehtiensä myyntiä. Douglas Reed kirjoittaa kiinnostavassa kirjassaan The Controversy of Zion:

”Hän oli joissain tapauksissa oikeassa ja joissa tapauksissa väärässä, mutta hän oli itsenäinen ja lahjomaton. Hän muistutti jossain määrin Randolph Hearstia ja eversti Robert McCormickia Amerikassa, kun sanotaan, että hän teki mitä tahansa nostaakseen lehtensä levikkiä, mutta vain kansallisen hyödyn rajoissa.

Hän ei julkaissut herjauksia, törkeyksiä, häväistyksiä tai kapinanlietsontaa. Häntä ei voinut pelotella ja oli suuri voima maassa.”

Northcliffe, syntyjään Alfred Harmsworth, englantilaisen asianajajan poika, syntyi lähellä Dublinia 15. heinäkuuta, 1865. Hänen veljensä Harold (myöhemmin lordi Rothmore) aloitti lehden nimeltään Answers to Correspondents vuonna 1888. Siitä tuli saman tien suurmenestys ”kysymys ja vastaus” -formaattinsa myötä, ja myyntiä lehdellä oli miljoonia kappaleita viikossa.

Sen jälkeen hän aloitti lastenlehti Comic Cutsin teon sekä naistenlehden nimeltä Forget-Me-Nots. Hän osti myös konkurssiin menneen Evening Newsin ja teki siitä menestyksekkään uudistamalla sitä. Lisäksi hän perusti vallankumouksellisen Daily Mail -lehden. Buurisodan aikana lehteä myytiin miljoona kappaletta päivässä. Harmsworthin mukaan lehti puolusti Iso-Britannian voimaa, ylivaltaa ja suuruutta.

Osittain juutalainen julkaisija Joseph Pulitzer oli niin innostunut Harmsworthin kyvyistä, että palkkasi hänet toimittamaan uuden New York Worldin ensimmäistä painosta 1900-luvun ensimmäisenä päivänä. Lehdessä käytettiin ns. tabloidikokoa, josta myöhemmin tuli brittiläisten sanomalehtien vallitseva koko.

Yksi Northcliffen virheistä oli se, kun hän julkaisi ensimmäisen naisten sanomalehden, The Daily Mirrorin, josta myöhemmin tulikin menestys, kun hän teki siitä molempien sukupuolten kuvalehden. Hän otti vastaan tappioita ja hyväksyi ne huumorilla, sanoen:

”Menetys voidaan vaihtaa voittoon erilaisella taktiikalla. Kyky tietää, milloin sinut on lyöty, on paljon tärkeämpi kuin kyky luulla, että sinua ei ole lyöty kun sinut on lyöty. Minulla oli jo monta vuotta aavistus siitä, että päivittäin ilmestyvä lehti naisille olisi menestys, joten aloitin sellaisen. Uskomukseni maksoi minulle 100 000 puntaa.

Huomasin, että tulin lyödyksi. Naiset eivät halua päivittäistä heille suunnattua lehteä. Se oli taas yksi esimerkki epäonnistumisesta miehen diagnosoidessa naisten tarpeita. Jotkut sanovat, että naiset eivät tiedä, mitä he todella haluavat. Se naiselle ainakin on selvää, mitä hän ei halua. Hän ei halua Daily Mirroria.”

Vuosi, jolloin hänestä tehtiin kaikkien aikojen nuorin lordi, oli 1905, sama vuosi, jolloin hän osti The Timesin ja Sunday Observerin.

Ensimmäinen maailmansota oli tragedia, jossa kuoli miljoonia hienoja nuoria miehiä – tragedia, josta emme vieläkään ole toipuneet. Sen juuret olivat muun muassa huonossa voimatasapainopolitiikassa, jota brittiläinen imperiumi suosi pan-eurooppalaisuuden kustannuksella.

Sen lopussa vallitsivat kosto, ”liberaali” hulluus ja sionismi, josta olemme lordi Northcliffen tavalla huolestuneita.

Ensimmäinen maailmansota, Israel, Siionin viisaiden pöytäkirjat

Lainaten tuonaikaista juutalaisen vallan tuntijaa, Benjamin Freedmania, Britannia oli häviämässä sotaa vuonna 1917, kun sionistijuutalaiset tekivät ehdotuksen Britannian hallitukselle. Britannia voisi vielä voittaa tämän sodan, jos Amerikka tuotaisiin mukaan konfliktiin Britannian rinnalle.

Jo merkittävällä mediakontrollillaan ja presidentti Wilsonia ympäröivillä ”neuvonantajillaan” (Wilson oli heidän taskussaan eräiden heidän hallussaan olleiden tunteellisten kirjeiden vuoksi, jotka hän oli kirjoittanut naiselle, joka ei ollut hänen vaimonsa) sionistit pystyivät varmistamaan, että he voisivat lunastaa sopimuksensa.

Brittiläinen imperiumi hallitsi tuohon aikaan pientä Palestiinan aluetta Lähi-idässä, jota asuttivat pää-asiassa palestiinalaiset arabit ja kristityt, ja jossa oli vain hyvin pienenä vähemmistönä juutalaisia. Siionistijuutalaiset himoitsivat tuota aluetta – josta myöhemmin tuli Israel, kun heidän maanryöstönsä toteutui – ja hinta amerikkalaisten sotilaiden tuomisesta kuolemaan Flandersin kentillä oli julistus Britannialta, että imperiumi suosi juutalaisen valtion perustamista sinne.

Hinta maksettiin. Lordi Milner ja ulkoministeri Balfour kirjoittivat Balfourin julistuksen. Näkymättömät taustavoimat vetivät sekopäisen Wilsonin naruja, ja Amerikka meni sotaan ”tekemään maailman turvalliseksi demokratialle” ja ”lopettamaan sodat”, todistaen, että monien amerikkalaisten aivot olivat muuttuneet mössöksi jo kauan ennen television keksimistä.

Skolastikko Revilo Oliver on sanonut, että Milnerin mielessä ollut etu sionistien tukemisesta – joka oli erillään välittömästä tavoitteesta voittaa sota – oli mahdollisimman monen juutalaisen poistaminen Britanniasta ja heille heidän oman maansa antaminen tuhansien mailien päästä näytti hyvältä keinolta tehdä se.

Sodan jälkeen lordi Northcliffe tuli tietoiseksi sionistien pyrkimyksistä ja juutalaisesta vallasta. 1920 hän julkaisi kuuluisat Siionin viisaiden pöytäkirjat, jotka on kiistetty juutalaisten taholta ehkäpä enemmän kuin mikään muu. Niiden sanotaan olevan muistiinpanoja juutalaisten tapaamisesta 1800-luvulla, kuvaillen suunnitelmaa maailman valtaamiseksi terrorin ja petoksen avulla.

Northcliffe päätti, että Pöytäkirjat ansaitsivat tulla nähdyiksi ja tutkituiksi brittien toimesta. Samalla tavalla hän piti huolen, että huomattavat osat niistä julkaistiin kaikkein arvovaltaisimmassa sanomalehdessä koko maassa, The Timesissa, jonka pääomistaja hän oli, otsikolla: ”Juutalainen vaara, huolestuttava pamfletti, vaatii tutkimusta”.

Hän ei julistanut Pöytäkirjojen olevan totta, vaan vaati sen sijaan täyttä tutkimusta saadakseen selville, olivatko vai eivätkö ne olleet totta. Hän sanoi, että ”puolueeton tutkimus näihin mahdollisiin dokumentteihin ja niiden historiaan on erittäin toivottavaa […] aiommeko me sivuuttaa koko aiheen ilman tutkimusta ja antaa sellaisen kirjan vaikutusvallan olla?”

Vierailu Palestiinaan

Vuonna 1922 Northcliffe pyysi Wickham Steediä, The Timesin toimittajaa, matkustamaan Palestiinaan tutkimaan sionistisen projektin luonnetta siellä.

Northcliffe oli varma, että kun Steed näkisi sionistien sikamaiset toimet palestiinalaisten ryöstämiseksi, tämä tekisi 180 asteen käännöksen ja lopettaisi Chaim Weizmannin ja muiden sionistien tukemisen. Tässä Northcliffe erehtyi.

Sionistien ote Steedistä (jonka tarkka luonne vaatii lähempää tutkimusta) oli niin vahva, että Steed avoimesti kieltäytyi kaikista pyynnöistä, jotka tulivat mieheltä, joka omisti suurimman osan lehdestä, ja joka niin ollen oli hänen työnantajansa! Steed ei mennyt Palestiinaan, Steed ei julkaissut kriittistä artikkelia Balfourin asenteesta sionismiin, kun häneltä kysyttiin, voisiko hän tehdä näin.

Kun Northcliffe meni itse Palestiinaan, Steed ei edes julkaissut Northcliffen lähettämiä omia kertomuksia tuosta vaikeasta maasta. Kuka suojeli Steediä? Kuka ja mikä motivoi Steediä? Nämä kysymykset tulivat paljon tärkeimmiksi myöhemmin tuona vuonna. Douglas Reed kirjoitti:

”Sitten vuonna 1922 Lordi Northcliffe vieraili Palestiinassa seuranaan journalisti, herra J.M.N. Jeffries (jonka tästä kertova kirja, Palestine: The Reality, pysyy klassisena viiteteoksena tälle aikakaudelle).

Tämä oli erilainen yhdistelmä kuin se, jonka muodostivat The Timesin ja Manchester Guardianin toimittajat, jotka kirjoittivat johtavia artikkeleita Palestiinasta ja Englannista sionistien pomon tri. Weizmannin konsultaation mukaan. Lordi Northcliffe, saman tien, tuli samaan tulokseen kuin muut puolueettomat tutkijat, ja kirjoitti:

’Minun mielestäni me, ilman riittävää harkintaa, takasimme Palestiinan juutalaisten kodiksi huolimatta siitä tosiasiasta, että noin 700 000 arabimuslimia asuu siellä ja omistaa sen […]

Juutalaiset näyttivät olevan sen vaikutelman alla, että koko Englanti oli omistautunut sionismille, innoissaan sen puolesta itseasiassa, ja kerroin heille, että asia ei ollut näin ja että heidän tulisi olla varovaisia, etteivät kuluta kansani kärsivällisyyttä loppuun salakuljettamalla aseita taistellakseen 700 000 arabia vastaan […]

Palestiinassa tulee vielä ongelmia […] ihmiset eivät uskalla kertoa juutalaisille totuutta täällä. He ovat saanet jonkin verran sitä minulta.'”

Jeffriesin ja Northcliffen artikkeleita ei julkaistu The Timesissa, mutta ne näkivät päivänvalon Northcliffen muissa lehdissä, säikäyttäen pahasti sionistit, jotka tarvitsivat brittien myöntyväisyyden onnistuakseen maanryöstössään.

Asiat alkoivat kulkea nopeasti Northcliffelle tämän jälkeen. Helmikuun 26. 1922 hän palasi Palestiinasta. Maaliskuun 2. päivä hän kritisoi vahvasti Steediä toimittajien kokouksessa, odottaen hänen antavan eroanomuksensa. Northcliffen hämmästykseksi Steed ei sanoutunut irti, vaan päätti ottaa yhteyttä asianajajaan ”turvautuakseen lakimiehen mielipiteeseen siitä, minkä asteista provokaatiota vaaditaan, että kyseessä on laiton irtisanominen”.

Sitten Steed sanoi ottaneensa yhteyttä Northcliffen omaan lailliseen neuvonantajaan, joka muka väitti, että Northcliffe oli ”epänormaali”, ”kyvytön liiketoimintaan” ja – hänen ulkonäöstään päätellen – vähän aikaa elävien kirjoissa oleva. Maaliskuun 31. Steed lähti tapaamaan Northcliffeä Ranskassa, ja palattuaan alkoi levittää huhua, että Northcliffe ”oli tulossa hulluksi”.

Väitteet hulluudesta

Douglas Reed työskenteli itse Northcliffen kanssa muutamaa viikkoa myöhemmin ja kertoi, ettei hän huomannut mitään hulluuteen tai muuhun poikkeavuuteen viittaavaa. Reed myös sanoi, että Northcliffe kertoi hänelle jonkun yrittävän tappaa hänet. Reed kertoo meille (Toukokuun 24., 1922):

”Väitteen hulluudesta laittoi alulle eräs toimittaja, jonka Northcliffe olisi halunnut erottaa. Toukokuun 3. 1922 hän osallistui Lontoossa pidettyyn läksiäisjuhlaan, jossa hän esiintyi ’hyvässä kunnossa’. Saman kuun 11. päivä hän piti ’erinomaisen ja vaikuttavan puheen’ Empire Press Unionille ja ’useimmat jotka pitivät häntä epänormaalina sanoivat erehtyneensä’.

Muutamaa päivää myöhemmin Northcliffe viestitti The Timesille toimittajan erottamisesta. Silloinkaan hänessä ei havaittu mitään ’epänormaalia’. Timesin johtaja ei nähnyt mitään ’epänormaalia’ tällaisessa käskyssä eikä ollut ’vähänkään huolissaan Northcliffen terveydestä’.

Toinen johtaja, joka näki hänet, ’piti häntä yhtä hyväkuntoisena kuin itseäänkin’: hän ei ’huomannut mitään epätavallista Northcliffen tavoissa tai ulkonäössä.”

Kesäkuun 11. päivänä Steed tapasi Northcliffen uudestaan ja Northcliffe kertoi suoraan, että hän, Northcliffe, aikoo ottaa vastaan Timesin päätoimittajan viran. Seuraavana päivänä Steed, Northcliffe ja koko saattue lähtivät Evian-les-Bainsiin. Northcliffelle tuntematon tohtori (jonka nimeä ei vielä tähän päivään mennessä ole paljastettu) kätkettiin junaan Steedin johdolla, ja jotenkin Northcliffe manipuloitiin hänen huostaansa.

Kun juna saapui Sveitsiin, toinen nimetön lääkäri (kuvattu vuosia myöhemmin vain ”loistavaksi ranskalaiseksi hermospesialistiksi”) kutsuttiin paikalle ja hän julisti Northcliffen ”hulluksi”. Pikimmiten Steed raportoi tästä Lontooseen ja antoi The Timesille määräyksen olla julkaisematta mitään kommentteja varsinaiselta omistajalta.

Kesäkuun 13. päivä Steed palasi Lontooseen. Kesäkuun 18. päivä Northcliffe myös oli takaisin Lontoossa, mutta holhouksen alaisena ja ilman kontrollia tai kommunikaatiota hänen laajalle levinneeseen liiketoimintaansa. Jopa hänen puhelinlinjansa katkaistiin.

Poliiseja asetettiin The Timesin toimistoihin estämään hänen sisäänkävelynsä, mikäli hän pääsi sinne asti. Hän ei koskaan päässyt.

Samana päivänä, Northcliffen ollessa poissa kuvioista, Kansainliitto äänesti ”Brittiläisen mandaattialueen” uudelleen vahvistamisesta Palestiinassa.

Äkillinen kuolema

Lordi Northcliffe kuoli 14. elokuuta 1922, oletettavasti sydämen sisäkalvon tulehduksen johdosta. Yksikään tarina, joka kertoo hänen väitetystä/oletetusta mielenvikaisuudestaan ei ollut tuohon aikaan tunnettu. Se oli piilossa 30 vuoden ajan, kunnes Times ja Reedin The Controversy of Zion sen julkaisi.

Kun Northcliffe kuoli, hän jätti testamentissaan kolmen kuukauden palkan jokaiselle 6 000 työntekijälleen, kokonaisuudessaan 533 000 puntaa – iso summa tämän päivän arvoaan menettäneessä valuutassa.

Tarina Northcliffen haasteesta sionisteille kaipaa lisätutkimuksia, kuten myös tuon haasteen jatkaminen Northcliffen veljen Haroldin, lordi Rothermeren toimesta. Rothermere tuli lopulta siihen johtopäätökseen, että sionistinen voima tulee kukistaa Euroopan vuoksi, ja että Britannialle oli parasta keskittyä muiden eurooppalaisten valtioiden tukemiseen, jotka olivat aloittaneet taistelun.

Lordi Rothermere kirjoitti Daily Mail -lehdessä 10.7.1933:

”Kehotan kaikkia nuoria brittimiehiä ja -naisia tutkimaan tarkasti natsihallitusta Saksassa. He eivät voi olla olematta huomaamasta, että heitä on harhaanjohdettu, ja että heille on valehdeltu, vastustajien puolelta.

He ovat aloittaneet äänekkään ’natsien julmuuksien’ parjaamisen, jonka jokainen Saksassa vieraileva voi nopeasti todeta liioitelluksi.”

Saksan valtio oli kovaa vauhtia sortumassa muukalaisten vallan vain kasvaessa. Viimeisinä päivinä ennen Hitleriä juutalaisia hallituksen virkamiehiä oli 20 kertaa enemmän kuin ennen sotaa. Vain kolmella saksalaisella ministerillä oli suorat yhteydet lehdistöön, mutta silloinkin vastuussa oli loppukädessä juutalainen.

Rothermere kuoli pian sen jälkeen, kun toinen suuri Euroopan vihollisten lietsoma veljessota alkoi 1939.

Lordi Northcliffen elämä ja kuolema antoi meille monta opetusta. Opetukset menevät suurin piirtein näin: Vihollisella, jonka kanssa olemme tekemisissä, ei ole mitään kunniaa eikä se tiedä mitä tarkoittaa käsite ”reilu taistelu”, oli kyse sitten oikeasta taistelusta tai ideologisesta taistelusta.

Mitä me voimme heiltä odottaa, on selkäänpuukottamista, myrkyttämistä, valheita, valheita ja lisää valheita jokaiselta suunnalta ja niin paljon, että ne moninkertaistuvat sinä aikana, kun vastaamme vanhoihin valheisiin; eikä miljoonien viattomien ihmisten elämän tuhoaminen häiritse heitä, jos se saa heidät vielä lähemmäksi heidän epähumaanisia tavoitteitaan.

”Vapaus ei ole ilmaista; vapaat ihmiset eivät ole tasa-arvoisia ja tasa-arvoiset ihmiset eivät ole vapaita.”

Tässä artikkelissa sana ”sionisti” ei ole kiertoilmaisu sanalle ”juutalainen”. Artikkeli ei väitä, että kaikki juutalaiset olisivat samanlaisia tai toimisivat tietyllä tavalla vain siksi, että he ovat syntyneet juutalaisiksi.

 

Julkaistu alunperin suomeksi Radio Islamin sivuilla.