Julia Caesar sunnuntaikronikka: Painajainen, osa 1

”He haluavat saada minut lopettamaan kirjoittamiseni häiritsemällä ja ahdistelemalla minua, pelottelemalla minua ja tekemällä elämästäni niin sietämätöntä kuin mahdollista.”

Käännytään pienelle metsäautotielle ja ajetaan noin 100 metriä. Siellä on talo metsässä pitkien mäntyjen ja kuusien syleilyssä.

Pienen talon edustalla on pieni kasvimaa, puut pudottavat jo lehtiään ja kukat kuolevat jatkuvaan kuivuuteen. Asun tässä pienessä talossa. Mökki kaukana maaseudulla on loma-asuntoni. Oma turvapaikkani. Tänne tulee tuskin kukaan. Ystävät ja perhe ovat kaukana. Täällä voin työskennellä rauhassa. Eli: minä luulin, että voisin istuskella ja työskennellä rauhassa. Rauha on muuttunut painajaiseksi

Mutta tarvitsemani rauha on muuttunut painajaiseksi. On ihmisiä, jotka katsovat oikeudekseen rikkoa turvallisuuteni ja tehdä elämästäni helvetin. Minua jahtaavat suuren mediakonsernin lähettämät ihmiset, jotka haluavat vaientaa minut.

He haluavat saada minut lopettamaan kirjoittamiseni häiritsemällä ja ahdistelemalla minua, pelottelemalla minua ja tekemällä elämästäni niin sietämätöntä kuin mahdollista. Vaino on jatkunut vuoden. Olen saavuttanut rajan, en sopeudu enää. Tämä on minun tarinani siitä miten media ja kollegani kykenevät hiljentämään epämiellyttävän kirjailijan. Tämän päivän Stasi onsiellä missä sitä vähiten odottaa. Etsi niin löydät. Tai tule löydetyksi ja näe totuus “vapaasta ja riippumattomasta” lehdistöstä.

Kirjoitan salanimellä suojellakseni lapsia ja lapsenlapsia

Kun minä kevällä 2010 aloin kirjoittaa kronikkoja Snaphaneen tein huolellisen harkinnan jälkeen valinnan, joka on ristiriidassa journalistiseen sääntöön, joka on ollut minulle selvää koko urani – sääntö, joka sanoo, että sinun pitää vastata nimelläsi siitä mitä kirjoitat.

Valitsin salanimellä kirjoittamisen. Tuskallinen valinta, mutta tiedän, mitkä voimat tuolla ovat liikkeellä. Minun täytyy suojella lapsiani ja lapsenlapsiani. Kaikkein rakkaimpiani.

Meillä on hyvin epätavallinen nimi. Olemme ainoita meidän nimisiä koko maassa. Maailmassa, jossa kaikki data on julkista verkossa tekee meistä hyvin haavoittuvia. Lapsenlapseni ovat vielä pieniä. Jos jotain tapahtuisi heille tai lapsilleni, en antaisi koskaan itselleni anteeksi.

Minulle sananvapaus on pyhä

Toinen syy kirjoittaa salanimellä on tietoni siitä mihin islamilaisiset ääriryhmät ja väkivaltaisiset ryhmät, kuten AFA ja vallankumousrintama pystyvät. Olen tosin kyllä vanha, mutta haluaisin pitää pääni vielä muutaman vuoden.

Olisinko tehnyt saman valinnan vuonna 2010, jos olisin tiennyt mitä tiedän viisi vuotta myöhemmin? Olisinko kirjoittanut “maailmanmestareita”, “Useampien ministereiden pitäisi itkeä”, “Maa joka katosi”? Olisinko kirjoittanut 200 poliittista kronikkaa? (Tämä on 201.).”?

Vastaus on kyllä. Minulle sananvapaus on pyhä. Se on kirjattu Ruotsin perustuslakiin, ja olen valmis kuolemaan sen puolesta. Demokratia on tai kaatuu sananvapauteen. Vaiennettu kansa on kansa, joka on luovuttanut. Mitä enemmän turhaudun siitä, että kollegani jättävät kertomatta, pimittävät ja valehtelevat lukijoilleen/kuuntelijoille/katsojille, sitä päättäväisemmin kerron teille, mitä he jättävät kertomatta.

“He ovat ohjelmoituja zombeja”

Marcus Birro kuvaa toimittajia loistavasti tekstissään ”Hyvä yhteiskunta”:

“He näkevät itsensä ja sanomalehdet joissa he työskentelevät täysin korvaamattomina demokratian pilareina ja aivan omina hiekkalaatikoinaan, joista ei kukaan erilailla asennoitunut paskiainen koskaan, saa saada liikaa tilaa.”

“He tekevät kaiken ryhmissä. He ovat kuin esiohjelmoituja zombeja, jotka menevät sinne mihin kaikki muutkin menevät. He vihaavat ja rakastavat ryhmissä. He ovat kaikki samaa mieltä. He halveksivat kollegansa hylkäämistä. Heidän joiden pitäisi olla demokratian takaajina ja kannattajina on tullut täysin erillinen pieni eliitti joka pelkää, minkä he vannoivat paljastavansa ja kuvaavansa; nimittäin totuutta.“

Marcus Birro ei ole toimittaja, hän on ulkopuolinen, joka juuri siksi näkee toimittajayhteisön läpi. Johon vuosikymmenten kokemuksella mediasta voin vain yhtyä.

Koska toimittajat aloittivat sodan omaa kansaansa vastaan?

Miten tämä tapahtui? Milloin toimittajat alkoivat pettää tehtävänsä eli vallan tarkkailun ja sen sijaan alkoivat sulautua poliittisen vallan kanssa? Koska he alkoivat nöyristellä ja käpertyivät kuin sylikoirat vallan polvelle? Milloin toimittajat alkoivat pettämään, johtamaan harhaan, huijaamaan ja sotimaan omaa kansaansa vastaan?

Aloittaessani työt lehtimiehenä 1960-luvun lopulla, se oli erilaista. Milloin se alkoi mennä pieleen? Milloin toimittajista tuli valtapelureita poliitikkojen kenttäpuoliskolla? Milloin he alkoivat seuloa ihmisiä valtaan? Kysymys kalvaa lakkaamatta minua, mutta minun on vaikea löytää vastausta. Oliko se 1980-luvulla vai 90-luvulla?

Tunnen monia eläkkeellä olevia toimittajia, jotka tuntevat nykyajan journalismin itsellensä täysin vieraaksi. Emme ymmärrä, mitä on meneillään ja inhoamme sitä, olemme jatkuvasti raivona. Joskus sanomme toisillemme, että olemme tyytyväisiä, koska olemme niin vanhoja, että me kuolemme pian. Maata, jossa olemme syntyneet, eläneet ja työskennelleet, ei ole enää olemassa.

Annika Hamrud haluaa yhteystietoni

Ensin vapaa toimittaja Annika Hamrud soittaa eräälle ystävälleni. Kutsutaan häntä B:ksi. Hamrud on B:n entistä työpaikkaa tutkimalla saanut selville, että B ja minä olemme hyviä ystäviä. Hän haluaa minun yhteystietoni. B kieltäytyy tietenkin luovuttamasta niitä. Se tapahtuu 27 elokuu 2014, ja B on hyvin hämmästynyt puhelusta.

Annika Hamrud kertoo B:lle että hän, yhdessä toisen henkilön kanssa (“me”) ovat menneet lähiöön jossa asun, ja soittaneet ovikelloani. En ole kotona. Hän on sittemmin kysellyt naapureiltani, missä minä mahdan olla.

En tunne Annika Hamrudia.

30. elokuuta Annika Hamrud lähettää tekstiviestin ystävälleni B:lle: “En saanut koskaan vastausta XX:ltä. Se hankaloittaa asioita, valitettavasti. ”

En tunne Annika Hamrudia. En ole koskaan ollut missään yhteydessä häneen. En ymmärrä, mitä hän haluaa minusta. Netin tiedoista ilmenee, että hän on aikaisemmin toiminut Daily Newsissä, mutta on nyt vapaa toimittaja. Hän on myös HBTQ-aktivisti (homojärjestö) ja on hänen vaimonsa Elizabeth Qvarfordin kanssa julkaissut kirjan Ruotsidemokraateista queerkustantaja Normalilla.

Vie puoli vuotta ennen kun Annika Hamrudista taas kuuluu.

Niklas Orrenius käy päivää ennen eduskuntavaaleja

Lauantaina 13. syyskuuta 2014. Päivä ennen eduskuntavaaleja. Sää on loistava. Ilma on kirkas kuin syyskuussa vain voi olla. Olen uinut meressä päivittäin toistaiseksi, mutta tänään minun täytyy tehdä töitä. Kello on 15:55. Olen juuri juonut iltapäiväkahvit ulkona auringossa ja istun mökissä ja kirjoitan kronikkaa josta minun pitäisi jättää käsikirjoitus muutaman tunnin kuluttua.

Sitten oveen koputetaan. Luulen, että siellä on ystävä, ja avaan oven. Ulkona puutarhassani on DN:n toimittaja Niklas Orrenius ja valokuvaaja. Molemmilla on kasvoillaan leveä mielistelevä hymy.

– Oletko XX? kysyy Orrenius.
– Kyllä.
– Nimeni on Niklas Orrenius
– Kyllä, tunnistan sinut, minä sanon.
Olen nähnyt hänen kuvansa lehdessä.

Kotirauhan häirinnän rajan kynnys

Hän kysyy onko minulla aikaa keskustella hetken. Sanon ei, ja paiskaan oven kiinni. Olen niin järkyttynyt, että unohdan poistaa avaimen. He voivat helposti vääntää sitä ja tunkeutua taloon. Sitä he eivät tee. He ovat luultavasti hyvin tietoisia siitä, että toisen henkilön yksityisasunnon kotirauhan rikkomisen raja on kynnyksellä.

Sen sijaan he jäävät portaille, paukuttavat ovea ja huutavat nimeäni ääneen. Uudestaan ja uudestaan. Ikuisuuden. Olen piilossa talossa ja yrittän hengittää. Koko kehoni tärisee.

“En ole tehnyt kirjoittamisesta päätöstä”

Lopulta hiljenee. Ymmärrän, että he ovat menneet. Mutta en uskalla mennä ulos. Istun liikkumatta, järkyttynyt ja vapisen kauttaaltaan. Keho menee automaattisesti hälytystilaan, saan vahvan adrenaliinireaktion sydämeltä ja lisämunuaisilta ja juoksen kylpyhuoneeseen pissalle viiden minuutin välein useita tunteja.

Vasta yöllä, kun on pimeää, uskaltaudun ulos tontille. Sitten näen että Niklas Orrenius on jättänyt lapun autoni tuulilasiin. Viestissä lukee:

“Hei!

Minun tarvitsee keskustella kanssasi. Soita minulle 0703-781073.
[email protected]
YT Niklas
PS En ole tehnyt päätöstä kirjoittamisesta – tarvitsen kuulla sinua ensin.”

Miksi ottaisin yhteyttä Niklas Orreniukseen? Haluan olla rauhassa.

Hamrud ja Orrenius ovat paljastaneet identiteettini

Niklas Orrenius ja Annika Hamrud on siten, yhdessä tai erikseen, onnistuneet paljastamaan identiteettini.

Muuten he eivät olisi saaneet asuntoni osoitetta ja vapaa-ajanasuntoni kiinteistötunnusta.

Ovatko he kuten Niklas Orreniuksen entinen työnantaja Expressen tehneet yhteistyötä rikollisten kuormittaman Tutkimusryhmän (Researchgrupp) kanssa, joka on erikoistunut luomaan mielipiderekistereitä ja “paljastamaan” yksityishenkilöiden identiteettejä? (Dagens Samhälle)

Miksi DN vainoaa minua? Mikä on motiivi? Ilmeisesti “vakava” aamulehti Dagens Nyheter ajattelee liittyä lokalehtien Expressenin ja Aftonbladetin vastenmielisiin, poliittisista syistä johtuviin yksilöiden hirttäjäisiin.Kun Jim Olsson pyysi Expresseniä painumaan helvettiin

Tekemällä yhteistyötä Research Grouppin kanssa voisi Expressen häikäilemättömästi hengailla ja häväistä yksityishenkilöitä kuten”nettivihaajia” marras- ja joulukuussa 2013, kuten eläkkeellä olevan fysikaalisen kemian dosentin, Jim Olssonin, Västra Frölundasta. Hän pyysi heitä painumaan helvettiin.

Expressenin epäonnistuneesta kotikäynnistä tuli viral succé, joka löytyy YouTubesta. Kampanja oli fiasko. Ihmisten viha huuhtoi Expressenin yli gangsterismin voimakkaita aaltoja.

Rakettiura agendajournalismin toimittajana

Kuka on Niklas Orrenius?

Hän on 41-vuotias ja tehnyt rakettiuran agendajournalistina. Östgötan-kirjeenvaihtajasta ja Värnpliktsnyttin kautta Sydsvenskaniin 1997 ja vuodeksi Expresseniin 2012-2013.

Vuoden aikana Expressenillä hän ansioitui ns. rautaputkiskandaalilla, tarina siitä, kuinka Ruotsidemokraattien Erik Almqvist, Kent Ekeroth ja Christian Westling kostean illanviettoon jälkeen Tukholmassa kesäkuussa 2010, käyttäytyivät epäkypsien kännisten pentujen tavoin.

Tarina tulee elämään pitkään tämän ruotsalaistoimittajan journalismimytologiassa ja jota tullaan lukemattomia kertoja hyödyntämään aseena Ruotsidemokraatteja vastaan.

Suurriistaa Peter Wolodarskille

Yksi tällainen saalis oli suurriistaa Dagens Nyheterin uudelle päätoimittajalle Peter Wolodarskille. Hän toimi salamannopeasti päätoimittajaksi nimityksen jälkeen ja osti Niklas Orreniuksen Expressenille maaliskuusta 2013 alkaen.

Wolodarski ilmoitti, että hän aikoi ajaa agendajournalismia Dagens Nyheterissä. Niklas Orrenius olisi hänen välineensä. Lukijoiden keskustelussa 11. maaliskuu 2013 Wolodarski kirjoittaa:

“Ei ole hyvä, jos koet, että laatu huononee. Haluan sinun tuntevan päinvastoin. Niklas Orreniuksen rekrytointi – ehkä Ruotsin paras reportaasikirjoittaja – on yksi osa tätä kunnianhimoa. Olen kirjoittanut Niklas Orreniuksesta kahdessa artikkelissa: ’Agendajournalistit’ ja ’Niklas Orreniuksen ahdistus’.”

Kaksoismurhassa ei mitään huolestuttavaa

Peter Wolodarskin agendajournalismi on viime aikoina muun muassa julistanut, että heti Carol Herlinin, 55, ja hänen poikansa Emil Herlinin, 28, veitsimurhasta Ikeassa Västeråsissa 10 elokuuta, töräytettiin nämä otsikot DN:n nettisivuilla:

“Majoituksen pelko veitsihyökkäyksen taustalla”

“Kaikesta huolimatta – tappava väkivalta on vähentynyt. Ruotsi on tullut turvallisemmaksi”

“Epäilty Ikea-murhaaja hengenvaarallisesti loukkaantunut”

Kaksoismurha ei siis ollut niin vaarallinen. Ei mitään huolestuttavaa. Ruotsista on tullut turvallisempi. Tyypillinen esimerkki puolueellisesta ja epärehellisestä journalismista.

Pakastin maksoi 30 miljoonaa

John Nesser, sanomalehti Journalistenissä, on julkaissut järkyttäviä raportteja kahdestatoista DN toimittajista, jotka kauhistuttavissa muodoissa sijoitettiin lehden ns. pakastimeen.

Heidät poistetaan kaikista toimituksen sähköpostiryhmistä, journalistisen työn kirjautumistunnukset katoavat, heiltä evätään pääsy toimitusjärjestelmään, eivätkä he saa työtehtäviä kahteen viikkoon. Tavoitteena on ajaa heidät irtisanoutumaan.

Pakastimen katsotaan maksaneen DN:lle 30 miljoonaa. Almedalsveckanin aikana Visbyssä heinäkuussa nähdään Peter Wolodarskin pakenevan, aivan kuin paniikissa, John Nesserin kysymyksiä DN-toimittajien pakastimesta.

 

Suomennos julkaistu alunperin MV-lehden sivuilla.