Kaikki mitä luulit tietäväsi polion syystä onkin väärin, osa 1

Jim Westin artikkelin ensimmäinen osa käsittelee torjunta-aineita, jotka aiheuttavat polioksi kutsutulle taudille ominaisia oireita.

Artikkelin alkuperäisversio on julkaistu The Townsend Letter for Doctors and Patients –lehdessä vuoden 2000 kesäkuun numerossa otsikolla “A Critique Of Scientific Literature: Pesticides and Polio”. Toinen versio julkaistiin The Weston A. Price Foundation –säätiön verkkosivuilla. Sally Fallon teki lisäyksiä ja editoi tätä versiota. Artikkeli on yhteenveto hänen kirjastaan “DDT/Polio”, joka oli tarkoitus julkaista 1998. Tämä on kolmas versio, 14. elokuuta 2015.

Varoitus

[box type=”shadow” align=”aligncenter” ]On väitetty, että DDT aiheuttaa ihmisille ja eläimille sellaisia sairauksia, joiden ei ole ajateltu liittyvän kemikaaleihin, tai edesauttaa tällaisten sairauksien kehittymistä. Näitä sairauksia ovat muun muassa … poliomyeliitti, … moiset edesvastuuttomat väitteet voivat aiheuttaa merkittävää haittaa, ja jos ne otetaan vakavasti, niistä voi olla haittaa tieteelliselle tutkimukselle, joka pyrkii löytämään todelliset syyt tautien taustalla…[1] (Handbook of Pesticide Toxicology, Wayland J. Hayes Jr. nuorempi ja Edward R. Laws, 1991)[/box]

Hayes ja Laws tiedottivat lukijoitaan toisinajattelijasta, tri Morton S. Biskindista.

Vuonna 1953, samoihin aikoihin kun Biskindin kirjoitukset julkaistiin, Yhdysvallat oli juuri toipunut maan historian laajimmasta polioepidemiasta. Kauhistuttavat kuvat syöpyivät ihmisten mieliin – pahamaineinen poliovirus, lähes miljoona kuollutta ja halvaantunutta lasta, rautakeuhkot, taudin kanssa kamppailevat lääkärit sekä työlleen omistautuneet hoitajat. Myöhemmin presidentiksi noussut Franklin D. Roosevelt tullaan muistamaan polion uhrina, hän sairastui tappavaan virukseen kauniilla ja kaukaisella Campobellon saarella. Media oli täynnä positiivista hehkutusta tieteellisistä edistysaskelista ja DDT:n ihmeaineena, joka tappaa tauteja kantavat moskiitot. Jonas Salk oli valmis astumaan lavalle.

Luovuutta latistavassa ilmapiirissä tri Biskindin kertoi näkemyksensä kaikkein ilmeisimmästä syystä polioepidemialle: Keskushermostosairaudet, kuten polio, ovat oikeastaan fysiologinen ja symptomaattinen merkki siitä, kuinka hallitus ja teollisuus hukuttaa maailman väestön keskushermostomyrkkyihin.

Vain harvat muistavat kärkevää kirjoittajaa, joka toi esille tuholaismyrkkyjen ongelmat. Ongelmat, jotka Rachel Carsonin sallittiin tuoda julkiseen tietoisuuteen yhdeksän vuotta myöhemmin. Ensin The New Yorker –lehden pääjutussa, sitten kansallisen tason menestysteoksessa, tosin rajaamalla aiheen miedompiin teemoihin, ympäristöön ja villieläimiin. Biskindilla oli rohkeutta kirjoittaa ihmisille aiheutuneista vaurioista.

“M.S. Biskind” mainittiin Hayesin ja Lawsin kirjoituksen loppuviitteessä. Mikä onkaan saanut Hayesin ja Lawsin nojaamaan virheelliseen mikrobiteoriaan? Moiset maininnat, jotka kirjoitetaan yleensä tiedeartikkelin viimeiseen kappaleeseen, tehdään usein luodakseen vaikutelma puolueettomuudesta. Menin lääketieteelliseen kirjastoon ja löysin Biskindin 10-sivuisen artikkelin vuoden 1953 American Journal of Digestive Diseases –lehdestä.[2] Alla muutama katkelma hänen poliota käsittelevästä artikkelistaan.

[box type=”shadow” align=”aligncenter” ]DDT:n (klorofenoetaani, diklooridifenyylitrikloorietaani) farmakologiaa tutkineet havaitsivat, että yhdiste on vaarallinen kaikille elämänmuodoille. Tästä huolimatta vuonna 1945 yhdisteen käyttö hyönteismyrkkynä sallittiin Yhdysvalloissa ja muissa maissa.

[…]

Viime sodan jälkeen on tapahtunut monia mielenkiintoisia muutoksia tiettyjen sairauksien esiintymisessä. On myös ilmennyt uusia oireyhtymiä, joita ei ole havaittu koskaan aikaisemmin. Kaikkein merkittävin piirre on se, että vaikutus ilmenee samanaikaisesti sekä ihmisillä että kaikilla kesytetyillä eläinlajeilla.

Poliomyeliittitapausten määrä on noussut nopeasti ihmisten keskuudessa;

[…]

Jo vuonna 1945 tiedettiin, että DDT kertyy nisäkkäiden rasvakudokseen ja erittyy maitoon. Kun tämä otetaan huomioon, katastrofaalisen tapahtumaketjun seurauksena syntyneen, maailmanhistorian suurimman joukkomyrkytyksen ei olisi pitänyt yllättää asiantuntijoita. Vaikka kausaliteetti on niin selkeä, että millä tahansa muulla biologian osa-alueella se olisi hyväksytty välittömästi, käytännössä koko keskustelukenttä, tiedemiehistä maallikoihin, kiistää, kätkee, vaientaa, vääristelee tai yrittää esittää todisteita päinvastaisessa valossa. Kunnianloukkauksia, panettelua tai taloudellisten boikottien asettamista ei jätetty väliin kampanjan aikana.

[…]

Edeltäneiden vuosien tutkimustulosten seurauksena, 1949 alussa kirjoittaja julkaisi raportin, jossa merkkejä DDT-valmisteita löydettiin sellaisten oireyhtymien tapauksissa, joissa aiheuttajaksi merkittiin “virus-X”, jos kyseessä oli ihminen, tai “tauti-X” jos kyseessä oli karja, sekä sellaisissa kissojen ja koirien oireyhtymissä, joiden kuolleisuusaste on korkea. Hallituksen viranomaiset kiistivät yhteyden, eivätkä he tarjonneet todisteita, jotka olisivat osoittaneet havainnot vääriksi. Sen sijaan he laskivat kokonaan hallituksen auktoriteetin ja heidän mielipidettään toistavien asiantuntijoiden varaan.

[…]

Kirjoittaja tutki “tautia-X” henkilöillä, joiden tiedettiin altistuneen DDT:lle ja vastaaville yhdisteille kerta toisensa jälkeen. Havaintojemme mukaan syndrooman oireet ovat seuraavanlaiset:

…äkillisesti syntyneissä tapauksissa lieviä kouristuksia on havaittu esiintyvän pääasiassa jaloissa. DDT:lle altistuneille lapsille kehittyi velttouma, joka kesti tapauksesta riippuen 2-3 päivästä viikkoon tai kauemmin.

[…]

Oireyhtymän [tauti-X] ilmetessä myös muiden tunnettujen tautien esiintyvyys kasvoi. Kaikkein silmiinpistävin näistä on poliomyeliitti. Yhdysvalloissa poliotapausten määrä kasvoi ennen vuotta 1945 melko tasaisella vauhdilla, mutta epidemiologiset piirteet eivät muuttuneet. Vuodesta 1946 lähtien kasvunopeus on yli kaksinkertaistunut. Tästä lähtien taudin piirteissä on tapahtunut selkeitä muutoksia. Vastoin aiempaa kokemusta, tauti on aiheuttanut epidemiota vuosi toisensa jälkeen.[/box]

 

DDT vs Polio (1945-1953)

Alla oleva graafi vahvistaa Biskindin havainnot. Verrataan keskenään poliotapausten määrää ja tuholaismyrkkyjen tuotantoa. Tuholaismyrkkyjen tuotantoa kuvaavat luvut ovat peräisit Hayesin ja Lawsin tiedoista, jotka ovat peräisin Yhdysvaltain tariffikomission tiedoista. Poliotapausten määrää käsittelevät luvut kerättiin US Vital Statistics –tilastoista.[3],[4] Vaikka kritisoin tapaa, jolla Hayes suhtautuu Biskindin tutkimuksiin, Hayesia voidaan kiittää tuholaismyrkkyjä käsittelevien tietojen julkaisusta. Kaikissa kuvaajissa viitataan paralyyttiseen polioon.

 

Fysiologiset todisteet

Biskind kuvailee DDT-myrkytyksen fysiologisia oireita, jotka muistuttavat poliota:

[box type=”shadow” align=”aligncenter” ]Erityisen mielenkiintoisen näkökulman tutkittavaan ongelmaan tarjoavat Lillien ja hänen National Institutes of Health –järjestössä työskentelevien kollegoidensa tutkimukset, jotka julkaistiin vuosina 1944 ja 1947. Niissä osoitettiin, että DDT voi aiheuttaa rappeumaa eläinten selkärangan hermosoluissa. Muutoksia ei esiinny altistuneilla eläimillä säännöllisesti yhtään sen useammin kuin ihmisilläkään, mutta niitä esiintyy riittävän usein, jotta yhteys on merkittävä.[/box]

Hän jatkaa ärsyyntyneenä itsestäänselvän selittämisestä.

[box type=”shadow” align=”aligncenter” ]Kun populaatio altistuu kemikaalille, jonka tiedetään aiheuttavan vaurioita eläinten selkärangassa, jonka oireet muistuttavat ihmisen poliotaudin oireita, onko kohtuutonta olettaa että kahdella olisi syy-seuraussuhde, kun taudin esiintyvyys nousee äkillisesti ja ilmenee epidemian tavoin vuosi toisensa jälkeen?[/box]

Ennen Biskindin työhön tutustumista, etsin kuukausien ajan tietoa akuutin DDT-myrkytyksen fysiologiasta. Aavistelin, että koko amerikkalaisen DDT:tä käsittelevän kirjallisuuden tavoitteena oli antaa sellainen kuva, ettei DDT ole vaarallinen muuten kuin sen ympäristövaikutuksen suhteen johtuen pysyvästä biokertymisestä, ja että tiedoilla akuutin DDT-myrkytyksen fysiologiasta ei ole merkitystä. DDT:tä käsittelevä kirjallisuus hyppää suoraan oireiden kuvailusta biokemialliseen mekanismiin, jolla DDT aiheuttaa vaurioita hermokudoksessa, kuvailematta lainkaan fysiologiaa.

Aivan kuin massamurhan rikospaikalle saapuva etsivä olisi kiinnostunut vain luodinreikien ympärillä olevien kuolevien solujen biokemiasta, olematta lainkaan kiinnostunut itse luodinrei’istä.

Löysin lopulta saksalaistutkimuksen akuutin DDT-myrkytyksen fysiologiasta, jonka oli tehnyt Daniel Dresden.[5] (Physiological Investigations Into The Action Of DDT, G.W. Van Der Wiel & Co., 1949) Tutkimus vahvistaa, että DDT-myrkytys aiheuttaa polion kaltaisia fysiologisia oireita:

[box type=”shadow” align=”aligncenter” ]Keskushermoston kudoksista löytyi usein merkkejä rappeumasta. Selkeimmät esimerkit näkyivät pikkuaivoissa, erityisesti nucleus dentatus –kudoksessa ja aivokuoren soluista. Muun muassa hermotukisolujen rappeumaa sekä hermosolmujen solukon resorptiota esiintyi enemmän. Purkinjen soluissa esiintyi vähemmän vaurioita kuin muissa hermosoluissa. Myös rappeutumisesta johtuvia selkäytimen poikkeamia havaittiin.

…tämänkaltaisia muutoksia ei esiintynyt säännöllisesti… leesion koolla ja leviämisen laajuudella ja DDT:n määrällä ei ole selkeää yhteyttä… tarkkaa tietoa poikkeavuuksien luonteesta ei ole.

Näin osoitimme, että DDT vaikutti erityisesti pikkuaivojen ja selkäytimen kudoksiin.
[/box]

Ralph Scobeyn, MD, tuoreemman tutkimuksen luettuani ymmärsin, että antiikin ajoista 20. vuosisadan alkuun paralyyttisen poliomyeliitille ominaiset oireet ja fysiologia kuvattiin myrkytyksestä johtuviksi. Vasta 19. vuosisadan puolivälin jälkeen termiä “poliomyeliitti” käytettiin halvauksesta, jonka aiheutti joko vakava myrkytys tai polion kaltainen, mikrobiperäiseksi oletettava sairaus.[6]

Maanviljelijästä tiedemieheksi ryhtynyt Mark Purdey löysi merkittäviä todisteita, jotka osoittivat, että hullun lehmän tauti, joka aiheuttaa polion kaltaisen aivotulehduksen, syntyi hallituksen toimeenpaneman karjanhoito-ohjelman seurauksena. Ohjelmassa käytettiin organofosfaattipohjaisia tuholaismyrkkyjä sekä yhdisteitä, jotka olivat rakenteeltaan samankaltaisia kuin talitomidi.[7] Toisin kuin suurin osa tiedemiehistä, Mark Purday joutui juridiseen kahnaukseen hallituksen kanssa tutkimustensa johdosta.[8]

Morton S. Biskind oli tarpeeksi rohkea kirjoittaakseen ihmisistä. Hänen näkemyksensä päätyi paitsioon poliorokotteiden myötä, joiden esiintulo oli monelle osoitus siitä, että polio on viruksen aiheuttama sairaus. Vuoden 1955 lokakuuhun mennessä Biskind joutui julkaisemaan itse omat kirjoituksensa, löysin yhden näistä selaillessani vanhaa kirjakatalogia. Hänen kirjoituksiaan julkaistiin aiemmin lääketieteellisissä julkaisuissa ja hän piti senaatille puheen tuholaismyrkkyjen vaaroista. Haut Medline/Pubmed-tietokannasta hänen nimellään eivät tuota muita osumia kuin yhden erittäin vaisun artikkelin vuodelta 1972, jossa varoitetaan, etteivät kaikki sairaudet, jotka ovat alkaneet potilaan sairaalahoidon aikana, johdu välttämättä mikrobeista. Hän kuoli pian tämänä jälkeen lähestyessään 70-vuoden ikää. En tiedä tarkkaa kuolinpäivää, mutta hän syntyi 1906.

 

Nykyaikaiset tutkimukset

Alla on esitetty kolme kuvaajaa, jotka vahvistavat Biskindin tutkimustulosten olevan oikeassa. Kuvaajissa käytetään tietoja, joita Biskindillä ei ollut käytössä. Koska tietoa tuholaismyrkkyaltistuksesta ja altistusalueista on niukasti, tuotantomääriä kuvaavat luvut viittaavat altistukseen. On syytä muistaa, että julkinen tietoisuus ja lainsäädäntö alkoivat muuttua 1950-luvulla, joten myös DDT-altistus laski. Torjunta-aineiden tuotantomääriä kuvaavat luvut ovat peräisin Hayesin ja Lawsin materiaalista.

DDT vs Polio (1940-1970)

En sisällyttänyt tähän kuvaajaan DDT-dataa 1954 eteenpäin, sillä DDT:n käyttö siirtyi Yhdysvalloista kehittyviin maihin, vaikka Yhdysvaltain tuotantoluvut nousivat raketin lailla.

Hallituksen kuulemistilaisuudessa ääneen pääsivät muun muassa Biskind, Scobey sekä muut puhujat, mikä lisäsi tietoisuutta DDT:n vaaroista, kuten myös paremmista merkintä- ja käsittelymenetelmistä.[10] Julkisten väittelyiden aikaan 1949-51, ja lukuisten käytäntö- ja lakimuutosten myötä, DDT:n tuotantoluvut eivät korreloi Yhdysvalloissa oikeasti tapahtuneen käytön tai DDT:lle altistumisen kanssa.[11],[12],[13]

DDT ennen vuotta 1950

Ennen vuotta 1950 DDT:tä pidettiin ihmekeksintönä, joka oli käytännössä vaaraton ihmiselle. Huolimatta FDA:n varoituksista ja pyrkimyksestä pitää tuote pois myynnistä. Vasemmanpuoleinen kuva on yksi samankaltaisista kuvista, joita esiintyi Zimmermanin et al. kirjassa DDT: Killer of Killers (1946). Oikeanpuoleinen mainos on peräisin tuntemattomasta lähteestä, mutta vaikuttaa olevan vuodelta 1954.

Kirjan muissa kuvissa lypsylehmät altistetaan sumuttamalla 5 % DDT-liuosta (vartaloon, rehuun ja veteen):

Kuvatunlainen kyseenalaisten tuotteiden mainonta on verrattavissa nykyajan geenimuokatun ravinnon markkinointiin.

DDT vuoden 1950 jälkeen

Hallituksen kuulemisissa Biskind, Scobey sekä muut lisäsivät tietoisuutta vaaroista, paremmista merkintä- ja käsittelytavoista.

DDT vuoden 1954 jälkeen

Tähän ajanjaksoon on syytä kiinnittää erityistä huomiota.

Vuoden 1954 jälkeen DDT:n tuotanto kasvoi merkittävästi, mutta sitä tuotettiin pääasiassa vientiä varten. Vuosien 1950-51 toimenpiteiden, käytäntö- ja lakimuutosten vuoksi tuotantoluvut eivät korreloi lainkaan Yhdysvalloissa käytetyn DDT:n tai altistuksen määrän kanssa.

Kuten monet tutkimukset osoittavat, 1954 jälkeen altistus DDT:lle laski nopeasti ja tämä lasku on esitetty seuraavassa kuvaajassa, kuten myös kuvaajaa tukevat tiedot. DDT:n tuotanto ei näy vuodesta 1954 eteenpäin.

Historiallinen tausta: DDT:n haitallisuudesta saatiin viitteitä, sen rekisterointi peruutettiin 1968 ja käyttö kiellettiin 1972. Näin ollen vuodet 1950-1951 edustavat hetkeä, jolloin yleisön tietoisuus kasvoi, lakeja ja käytäntöjä muutettiin, käyttöä vähennettiin vapaaehtoisesti ja merkintävaatimuksia kiristettiin. Yhteys on merkittävä verrattaessa DDT:tä ja lapsihalvaustapausten määrään, ennen tietoisuuden lisääntymistä DDT:lle altistuttiin maidontuotannon kautta, kun taas tietoisuuden kasvun jälkeen sitä ei enää käytetty. Kotimaan käytön painopiste siirtyi pitkälti metsäteollisuuden sovelluksiin, eikä DDT:tä päätynyt enää suoraan ravintoketjuun.

Kuvaajat perustuvat oletukseen että tuotantomäärät korreloivat altistuksen kanssa. Kun otetaan huomioon sääntelyn puute ja DDT:n ympärillä vellonut mediahype ennen vuotta 1953, oletus ei ole lainkaan epärealistinen.

On selvää ettei vuoden 1954 jälkeiset tuotantomäärät korreloi altistuksen kanssa. Tästä huolimatta on mahdollista arvioida suhteellista altistusta 1954 jälkeen. Tämä voidaan suorittaa tutkimalla DDT-tasoja rasvakudoksessa (National Adipose Tissue Survey sekä muut tutkimukset)[14], kun otetaan huomioon maahan tuodun ruoan DDT ja päivittäin saadun DDT:n määrä.

National Adipose Tissue Survey –tutkimuksen trendi voidaan interpoloida vuoteen 1944, kuusi vuotta taaksepäin vuodesta 1950, joka on tutkimuksen aloitusvuosi. Voidaan olettaa, että kudoksen DDT-tasot olivat nollassa vuonna 1944, sillä DDT otettiin käyttöön kotimaassa 1945. Arvio DDT-altistuksesta on kohtuullinen, sillä DDT:n puoliintumisaika on arviolta yksi vuosi. Jotta kehityssuunta kääntyisi laskuun, DDT-altistuksen tulisi laskea jyrkästi.

On syytä huomata, että asteikko kuvaa “suhteellista altistusta DDT:lle”. Tutkimuksen arvot on esitetty vääristelemättä ja lineaarisesti, lähtökohtana vuosi 1954 ja arvot ovat ennusteita ja perustuvat tutkimukseen ja tietoihin ruoan kautta saadusta DDT:stä.

Kaksi rajaa asettavat virherajan arvioidulle DDT-altistuksen pitoisuudelle. 1) Altistusta kuvaavan alaspäin suuntautuneen käyrän tulee olla paljon suurempi kuin tutkimuksen alaspäin suuntautunut käyrä, DDT:n puoliintumisajan vuoksi. 2) Altistusta kuvaavien arvojen tulee jatkua vähintään vuoteen 1968.

Hayes ja Laws käyttivät myös toista arviointitapaa, DDT:n päivittäissaantia. Heidän mukaansa suun kautta tapahtunut altistus DDT:lle laski noin viisinkertaisesti aikavälillä 1954 – 1964-67. Salkin rokoteohjelma aloitettiin vuonna 1954.

[box type=”shadow” align=”aligncenter” ]Havaittu ruoan DDT-pitoisuuden lasku (Walker et al., 1954; Durham et al., 1965a; Duggan, 19689) selittää hyvin, miksi ihmisiin varastoituneet määrät ovat laskeneet. Vuonna 1954 p,p’-DDT-altistuksen ja DDT-peräisen aineksen kokonaismäärän keskiarvot olivat 0,178 ja 0,280 mg/henkilö/päivä. Aikavälillä 1964-67 keskiarvot olivat 0,028 ja 0,063 mg/henkilö/päivä. (Hayes ja Laws, sivu 303)[/box]

 

BHC vs polio (1940-1970)

BHC (bentseeniheksakloridi) on pysyvä, organoklooripohjainen torjunta-aine, joka on moninkertaisesti myrkyllisempi kuin DDT, aineen LD50-arvon mukaan mitattuna. LD50-arvolla tarkoitetaan annosta, joka tappaa puolet koe-eläimistä kokeen aikana.

[box type=”shadow” align=”aligncenter” ]”Toisin kuin DDT:n tapauksessa, jossa kuolemantapauksia on ollut esiintynyt vain muutama, syklodieeni- ja heksakloorisykloheksaanipohjaiset hyönteismyrkyt ovat aiheuttaneet lukuisia myrkytyksistä johtuneita kuolemantapauksia. Klooratut syklodieenipohjaiset hyönteismyrkyt ovat eräitä myrkyllisimmistä ja vaikeimmin hajoavista torjunta-aineista.” (Hayes & Laws)[/box]

Kuten alla esitetystä kuvaajasta havaitaan, BHC:tä tuotettiin vuosina 1945-1954 suunnilleen saman verran kuin DDT:tä. BHC:n kuolettavuudesta huolimatta se sai paljon vähemmän julkisuutta mitä DDT. DDT kiellettiin, sillä se aiheutti haittavaikutuksia, kuten kotkien munien kuoren ohenemista. BHC:n tuotanto lopetettiin, sillä sen huomattiin aiheuttavan pahan maun ruokaan. Sitä käytetään edelleen kehitysmaissa. On houkuttelevaa kysyä, oliko DDT:n saama julkisuuden tarkoituksena peitellä vaarallisempaa BHC:tä. BHC:n tuotannon ja poliotapausten määrän välinen korrelaatio on hämmästyttävä.

Lyijy-arseeni vs polio (1940-1970)

Kun olemme tarkastelleet DDT- ja BHC-kuvaajia, huomaamme, että ajanjakso 1940-46 ei ole selitettävissä polio-tuholaismyrkky-korrelaation avulla. Palapelin puuttuvat palat kuuden vuoden jaksolle löytyvät lyijy- ja arseeniyhdisteistä. Tämäntyyppiset keskushermostomyrkyt ovat olleet keskeisiä komponentteja tuholaismyrkyissä siitä lähtien kun niiden käyttö aloitettiin vuonna 1868, ennen organoklooripohjaisten tuholaismyrkkyjen tuloa 1940-luvun alkuvaiheessa. Ne, jotka ovat ajatelleet kaiken ruoan olleen “luomua” ennen vuotta 1945, jolloin DDT vapautettiin siviilisektorin käyttöön, tulevat pettymään, sillä lyijy-arseeni-yhdisteitä tuotettiin mittavia määriä. Näiden tietojen valossa täytyy tarkastella uudelleen omenan siementen, aprikoosin kivien tai manteleiden “luonnollista” arseenimäärää, sillä torjunta-aineet kertyvät niihin kontaminoituneesta maasta.

Yhdistelmäkuvaaja

Alla olevassa kuvaajassa on esitetty yli kolmen miljardin paunan edestä torjunta-aineita.

Käytännössä jokainen huippu ja laakso korreloi yksi-yhteen jokaisen torjunta-aineen kanssa, kun se tulee Yhdysvaltain markkinoille ja poistuu markkinoilta. Yleisellä tasolla muutokset torjunta-aineiden tuotannossa edeltävät poliotapausten määrän muutosta 1-2 vuodella. Oletan, että vaihtelu johtuu vaihtelusta raportoinnissa sekä ajassa, joka torjunta-aineilla kestää saapua tehtaalta varastolle ja jakelukanavien kautta pelloille ja lopulta ruokapöytään.

Kuvaaja on yhdistelmä kolmesta aiemmasta kuvaajasta, joissa on lyijy, arseeni ja yleisimmät organokloridit (DDT ja BHC):

Näitä neljää kemikaalia ei valittu sattumanvaraisesti. Ne edustavat keskeisimpiä torjunta-aineita, jotka olivat käytössä viimeisen laajan polioepidemian aikana. Ne ovat erittäin vaikeasti hajoavia. Ne ovat hermomyrkkyjä, jotka aiheuttavat polion kaltaisia oireita, niillä on polion kaltainen fysiologia ja niitä on päästetty ihmisten ravintoon sellaisia määriä, jotka ylittävät FDA:n hyväksymät raja-arvot. Niiden esiintyvyydellä on suora korrelaatio monien “polioksi” kutsuttujen neurologisten sairauksien esiintyvyyden kanssa ennen vuotta 1965. Biskindin mukaan niitä käytettiin “ihmiskunnan historian intensiivisimmässä joukkomyrkytyskampanjassa”.

 

Lähde: GreenMedInfo

Lue myös:
Modernin lääketieteen rokotehuijaukset, osa 1: poliorokote
Polion ’häviäminen’
Bill Gatesin poliorokoteohjelma aiheutti 47 500 halvaus- ja kuolemantapausta

Lähdeviitteet:

[1] Handbook of Pesticide Toxicology, edited by Wayland J. Hayes, Jr. ja Edward R. Laws, Academic Press Inc., Harcourt Brace Jovanovich, Publishers, San Diego, 1991, s.769.

[2] Morton S. Biskind, MD. ”Public Health Aspects of the New Insecticides”. American Journal of Digestive Diseases, New York, 1953, v 20, s.331.

[3] U.S. Vital Statistics, U.S. Government Printing Office, Washington, D.C.

[4] Historical Statistics of the U.S., The U.S. Government Printing Office, Washington, D.C.

[5] Daniel Dresden, Physiological Investigations Into The Action Of DDT, G.W. Van Der Wiel & Co., Arnhem, 1949.

[6] Ralph R.Scobey, MD. ”The Poison Cause of Poliomyelitis and Obstructions to Its Investigation.” Archive of Pediatrics, huhtikuu 1952.

[7] Mark Purdeyn artikkelit: (PubMed ID: 9572563, 8735882, 8735881) ja Wise Traditions, Spring 2000 and Spring 2002, Weston A. Price Foundation.

[8] WHALE, John Scudamoren lääketiedekriittinen sivusto.

[9] Medline/Pubmed. http://www.nlm.nih.gov/bsd/pmresources.html

[10] Thomas R. Dunlap, DDT: Scientists, Citizens and Public Policy, Princeton University Press, 1981.

[11] Public Law 518, Federal Statutes, Volume 68, 1954, s.511.

[12] Public Law 905, Federal Statutes, 1956.

[13] ”The Federal Insecticide, Fungicide and Rodenticide Act”, Federal Statues, Volume 61, 1947, s.163.

[14] ”The National Adipose Tissue Survey”, Handbook of Pesticide Toxicology, Wayland J. Hayes, Jr. ja Edward R. Laws, Academic Press Inc., Harcourt Brace Jovanovich, San Diego, 1991, s.303.

[15] Robert W Lovett, MD., ”The Occurrence of Infantile Paralysis in Massachusetts in 1908”. Boston Medical and Surgical Journal, July 22, 1909, s.112.

[16] Peter Duesberg, Brian J. Ellison, Inventing the AIDS Virus, Regnery Pub., 1996.

[17] Gerald L. Geison, The Private Science Of Louis Pasteur, Princeton University Press, 1995.

[18] Julie Silver. ”Three Signs of Post Polio Problems”, Accent on Living, Winter 1995, v 40.

[19] Centers for Disease Control, Polio Packet, 1959.

[20] Richard T. Johnson, Neurologian osasto, Johns Hopkins University School of Medicine, julkaistu Annals of the New York Academy of Sciences, 1995 ja lainattu Jane Colbyn artikkelissa, ME: The New Plague, First and Best in Education, Ltd, 1996.

[21] John H. Menkes, Textbook Of Child Neurology, 5th ed., Williams & Wilkins, 1995, s.420.

[22] Arno Karlen, Man and Microbes, G.P. Putnum’s Sons, 1995.

[23] Molecular Approaches to Environmental Biology, toimittaneet Pickup, R.W ja J.R. Saunders, Ellis Horwood julkaisijat, 1996.

[24] Mark Ptashne, A Genetic Switch, Cell Press and Blackwell Scientific Publications, 50 Church St., Cambridge, MA 02138, 1992.

[25] Fields Virology, toimittanut B.N. Fields sekä muut, Lippincott-Raven Publishers, Philadelphia, 1996, s.6.

[26] Aristotle, The Politics, Penguin Classics, Penguin Books (1962, uudelleenpainettu 1992)

[27] Casarett and Doull’s Toxicology, The Basic Science of Poisons, 5th ed., pub. McGraw-Hill (1996)

[28] Lynn Margulis, Dorion Sagan, Slanted Truths: Essays on Gaia, Symbiosis, and Evolution, Copernicus, New York (1997)

[29] Robert S. Mendelsohn, M.D., Confessions of a Medical Heretic, Contemporary Books, Chicago (1979)

[30] Robert Richter ja Ruth Norris, Pills, Pesticides And Profits, North River Press, Inc. (1982)

[31] Jack Trombadore, ”An Introduction to Post Polio Syndrome”, New Jersey Polio Network Newsletter, Fall (1995)