Kansallisomaisuuden ryöstö: viimeinen naula itsenäisyyden arkkuun

Magneettimedia toivottaa hyvää itsenäisyyspäivää kaikille suomalaisille. Merkkipäivä on hyvä hetki valaa suomalaisiin uutta maanpuolustushenkeä ja osoittaa, ketkä uhkaavat itsemääräämisoikeuttamme vuonna 2015.

Yksityistäminen, kilpailuttaminen, ulkoistaminen, leikkaukset, kestävyysvaje, kilpailukyky. Kaikki ovat tuttuja taikasanoja, joita kuulee erityisen tiheään sote- ja korkeakoulukeskusteluissa. Pienemmälle huomiolle on jäänyt se, että samaa logiikkaa sovelletaan myös maamme luonnonvaroihin ja muuhun kansallisomaisuuteen.

Politiikka on nykyään ennen kaikkea talouspolitiikkaa. Talouspolitiikan kivijalkoja ovat puolestaan nyky-Suomessa budjettitasapaino ja sitä uhkaava ”kestävyysvaje”, jonka väitetään johtuvan väestön ikääntymisestä ja julkisesta törsäämisestä.

”Kestävyysvajeen” korjaamiseksi euroeliitti vaatii rajatonta maahanmuuttoa (satojatuhansia nuoria afrikkalaismiehiä pitämään Suomi ”innovatiivisena”) sekä kansallisomaisuuden kauppaamista ulkomaille. Rahat ulkomaille ja ulkomaalaiset Suomeen!

Valtionvelka ja riistetty talouspoliittinen itsenäisyys

Todellisuudessa ”kestävyysvaje” johtuu siitä, että EU on kieltänyt kansainvälisiin pääomamarkkinoihin pakkoliitetyltä Suomelta budjettialijäämän rahoittamisen omalla keskuspankkirahalla. Toisin sanoen Suomi ei saa tehdä itsenäistä raha- ja finanssipolitiikkaa, vaan meidän on velkaannuttava monikansallisille pankeille, kun järjestämme erilaisia julkisia palveluita ja hankkeita.

Koska meistä on tullut pankkien velkaorjia, sanelevat rahanlainaajat velkaehtojen myötä sen, millaista politiikkaa saamme tehdä. 2011 Sveitsissä tehty Network of Global Corporate Control –tutkimus todisti, että maailman suurimmat pankit ja yritykset omistavat toisensa ristiin. Tämä merkitsee sitä, että Suomen velkojat ajavat suomalaisyrityksiä vastaan kilpailevien monikansallisten jättiyhtiöiden etua. Hallitus on liittoutunut suomalaisyrittäjien vihollisten kanssa.

Koska Suomen taloudellinen tulevaisuus on monikansallisten voittoa tavoittelevien konsernien käsissä, ei nykyisen talouspolitiikan tarkoitus olekaan vaalia hyvinvointia ja vakautta pitkällä aikavälillä. Kvartaalikapitalismiksikin kutsutun nykyisen talousjärjestelmän tavoite on sen sijaan tuottaa mahdollisimman muhkeaa voittoa osakkeenomistajille lyhyellä aikavälillä.

Toisin sanoen: osakeyhtiöiden toimintalogiikkaa on alettu soveltaa kansantalouteen. Valtion tehtävä ei ole enää huolehtia pitkällä aikavälillä yhteiskuntarauhan, vakaan kansantalouden ja suomalaisen kulttuurin säilymisestä. Sen sijaan Oy Suomi Ab:n tehtävä on pitää kansainväliset velkojat tyytyväisenä, mikä merkitsee paitsi leikkauksia niin myös kansallisomaisuuden yksityistämistä ja myymistä kansainvälisen pankkimonopolin omistamille yrityksille.

Yksityistämispolitiikka ei kuitenkaan tule katkaisemaan velkakierrettä. Noin 95 % käytössämme olevasta rahasta on yksityisten liikepankkien luomaa velkaa. Kun talouskasvu kääntyy nousuun ja rahan määrä kasvaa, kasvaa myös velan määrä väistämättä.

Velkaantuminen ei siis itsessään ole ongelma vaan sen sijaan merkki siitä, että talouskasvun myötä kiertoon on tullut lisää rahaa. Raha itsessään on velkaa. Yhdysvallat on maailman velkaantuneimpia valtioita, vaikka julkinen sektori on Suomen näkökulmasta karsittu lähes minimiin.

Valtion velkaantumista ei siis voida katkaista talouskurilla ja yksityistämisellä vaan ainoastaan sallimalla valtioiden rahoittaa hankkeitaan omalla keskuspankkirahalla. Velasta tulee ongelma, kun monikansalliset pankit luovat kotitalouksiin luottokuplia tai alkavat diktaattorin elkein ohjailla velallisvaltioiden poliittista päätöksentekoa.

Epäisänmaallinen kaivosteollisuus

Elämme siis yhteiskunnassa, jossa ulkomaalaiset velkojat päättävät rahankäytöstämme ja talouspolitiikan kautta myös sosiaalipolitiikastamme. Velkasuhde monikansallisiin pankkeihin on tuhonnut suomalaisen demokratian kokonaan, vaikka Arkadianmäellä parlamentarismin kulissit ovat edelleen pystyssä.

Koska demokratiaa ei ole, on aivan ymmärrettävää, ettei julkisuudessa käydä käytännössä lainkaan keskustelua siitä, että luonnonvaramme ja muu kansallisomaisuutemme kaupataan nyt ulkomaille. Suomen kaivoslaki esimerkiksi mahdollistaa sen, että kuka tahansa Euroopan alueella asuva saa vallata suomalaisen mineraaliesiintymän. Kauniimmalta kuulostava kiertoilmaisu tälle on ”malminetsintälupa”.

Outokumpu ja pahamaineinen Talvivaara ovat harvinaisuuksia. Lähes kaikki Suomessa toimivat kaivosyhtiöt ovat ulkomaalaisia. Ne tulevat hallituksen siunauksella Suomeen, repivät mineraalit maaperästä ja häipyvät.

Asetelma on muuttunut nopeasti, sillä vielä 1980-luvulla luonnonrikkaudet päätyivät yleensä valtiollisen Outokummun kautta takaisin kansantalouteemme edistämään suomalaisten hyvinvointia. Viime vuosina mineraalien kansainvälinen kysyntä on kasvanut, mutta koska kaivosteollisuus on yksityistetty, ei Suomi hyödy muutoksesta lainkaan. Kaivostoiminnan pilkkominen ja ulkoistaminen saattoi vaikuttaa hyvältä bisnekseltä lyhyellä tähtäimellä, mutta pitkällä aikavälillä sahattiin oman talouden oksa poikki.

Monikansalliset suuryritykset toimivat täysin eri kokoluokan budjetilla kuin yksityiset suomalaisyritykset. Voidakseen hyödyntää luonnonvarojaan tehokkaasti suomalaiset tarvitsevat valtion tukea. Kun valtion rooli romutettiin, olivat kaivokset vapaata riistaa ulkomaalaisille jättiläisille. Joku voi kutsua tätä ”vapaaksi kilpailuksi”, mutta todellisuudessa kyse on monikansallisten monopolien ylivallasta.

Hallitus on helpottanut kansainvälisten saalistajien työtä pitämällä ulkomaalaisten kaivosyritysten verotuksen matalalla ja sääntelyn minimissä. Geologian tutkimuskeskus ylläpitää julkista listaa parhaista kaivosesiintymistä, jotta ulkomaalaisten työ helpottuisi entisestään. Suomalaisyrityksille ei edes haluta tarjota kotikenttäetua. Onpa Suomea kutsuttu jo Euroopan Kongoksi. Luovuttamalla mineraalivaramme pois törsäämme samalla tulevien sukupolvien varallisuutta; velkataakka kasvaa, hyvinvointivaltio rapautuu.

Talvivaara on tragikoominen esimerkki siitä, kuinka valtio on viimeisen 30 vuoden aikana romuttanut kykynsä hoitaa omistuksiaan. Valtiollinen Terrafame päätti rientää apuun vasta siinä vaiheessa, kun Talvivaara olisi ansainnut jo armonlaukauksen. Tappiot ja ympäristötuhoista kertynyt lasku päätyykin veronmaksajien hoidettavaksi. Ulkomaalainen Audley Capital Advisors kävi nuuhkimassa apajilla ja siitä piti alun perin tulla Terrafamen enemmistöosakas. Todettuaan tilanteen toivottomaksi ulkomaalaissijoittajat päättivät kuitenkin suosiolla antaa Suomen siivota omat sotkunsa. Taas jäi luu käteen – voitot yksityistetään, kulut kansallistetaan.

Talvivaaran lisäksi myös useat ulkomaalaiset kaivosyhtiöt ovat myrkyttäneet Suomen ympäristöä kovalla kädellä. On edelleen päättämättä, keiden hartioille ympäristörikosten korvaustaakka lopulta sysätään. Monikansalliset yhtiöt tekevät kaikkensa luistaakseen vastuusta.

Myös pohjavedet ja energia kaupan

Maailmanpankki ja Maailman kauppajärjestö ovat jo vuosia kannustaneet valtioita yksityistämään kaivostoiminnan lisäksi muita luonnonresurssejaan kuten pohjavedet.

Länsimaissa lähtölaukaus annettiin, kun Thatcherin Englannissa yksityistettiin 1980-luvulla vesihuolto. Tämä oli osa laajempaa talouden murrosta, jossa pankkien ja kansainvälisen pääomakaupan sääntelyä purettiin. Tahdottiin, että kaikki olisi kaupan – myös veden kaltainen kansallisomaisuus.

Englannissa lopputulos oli katastrofaalinen, sillä vesihuollon yksityistäminen johti hintojen kohoamiseen ja laadun heikentymiseen. Koska yksityistäminen oli kuitenkin linjassa pientä julkista sektoria ja ”budjettitasapainoa” vaalivan uuden talousideologian kanssa, tahtoi poliittinen eliitti jatkaa valitsemallaan tiellä. Samaa polkua tallataan edelleen.

Suomessa 2012 voimaan astunut vesilaki mahdollistaa jo veden siirtämisen kaupalliseen käyttöön. Toistaiseksi laki asettaa paikkakunnan tarpeet arvojärjestyksessä etusijalle, mutta TTIP-vapaakauppasopimusneuvottelut ja länsimaiden yleinen taloudellinen kehitys enteilevät kovia aikoja.

Esimerkiksi monikansallinen elintarvikeyhtiö Nestlé lobbaa ankarasti veden yksityistämisen puolesta. Kaliforniassa Nestlé myy sikahintaan pullottamaansa paikallista pohjavettä kuivuudesta kärsiville kansalaisille. Yhä harvempi poliitikko ja puolue näkee menettelyssä mitään moraalitonta. Ilmiö nousee mediassa otsikoihin aniharvoin. Nestlén ohella pohjavesikeinottelussa ovat profiloituneet muun muassa virvoitusjuomajätit Coca Cola ja Pepsi.

Kehitysmaissa Maailmanpankki ja Kansainvälinen valuuttarahasto ovat palkinneet pohjavesiä yksityistäneitä hallituksia kehitysapupaketeilla ja ”edullisilla” lainoilla. Poliitikoille ja suursijoittajille sopimukset ovat olleet onnenpotkuja, mutta kansalle pahimmillaan satoja prosentteja noussut veden hinta on ollut painajainen. Äärimmilleen finansoituneessa taloudessa edes vesihuollon tehtävä ei ole luoda yhteiskunnallista vakautta vaan tuottaa mahdollisimman suuria lyhyen aikavälin voittoja omistajille.

Suomessa pohjavesien suojelua on näkyvimmin vaatinut kansalaisaktivisti Marko Sihvonen, joka on protestoinut muun muassa Lakeuden Vesi Oy:n toimintaa. Lakeuden Vesi on tehnyt viime vuosina pohjavesitutkimuksia Karvian kunnassa selvittääkseen alueen pohjavesien taloudellista potentiaalia. 2014 Karvian kunta valitti Vaasan hallinto-oikeuteen yhtiön toiminnasta

Monien mielestä veden yksityistäminen kuulostaa pöyristyttävältä ajatukselta. Se on kuitenkin täysin looginen askel Suomen hallituksen tiellä, jonka etappeihin lukeutuu mineraalien lisäksi kansallisen energia-infrastruktuurin kauppaaminen. Lapsikin ymmärtää, että ulkoistettu energiahuolto on valtava turvallisuusriski etenkin kriisitilanteissa.

Huoltovarmuus ja kansallinen turvallisuus eivät kuitenkaan ole suursijoittajille järin rakkaita arvoja. 1998 Suomi yksityisti Fortumin, vaikka energian nousevan hinnan vuoksi yhtiön arvo on jatkanut kohoamistaan. Valtio menetti miljardikaupalla tuloja, ja kansa kärsii hillittömistä sähkölaskuista. Kuka voitti? Ulkomaalaiset osakekeinottelijat.

TTIP-vapaakauppasopimus on aikamme suurin talousrikos

Fortumin ryöväystäkin monin verroin ankarampi talousrikos on TTIP-vapaakauppasopimus, jota junaillaan nyt Yhdysvaltojen ja Euroopan unionin välille. Kuten artikkelin alussa todettiin, on ”demokratiasta” tullut käytännössä kuollut kirjain siksi, että kansainväliset luotottajat sanelevat asiakasvaltioidensa talouspolitiikkaa velkaehtojen kautta. Pankit päättävät valtioiden budjetista.

Mikäli paisunut valtionvelka ei kyennyt tappamaan kansanvaltaa kokonaan, tulee demokratia saamaan kuolemansuudelmansa viimeistään TTIP-vapaakauppasopimukselta. Sopimuksen tavoitteena on purkaa sääntelyä EU-maissa ja tehostaa luonnonvarojen sekä julkisten palveluiden yksityistämistä.

TTIP:n ytimessä on sijoittajansuoja, joka antaisi monikansallisille suuryrityksille valtuuden haastaa valtioita oikeuteen yksityisessä tuomioistuimessa. Toisin sanoen suuryritykset voisivat kiristää hallitusta, mikäli poliitikot tahtoisivat säätää lakeja, jotka voisivat leikata yritysten voittoja.

Tupakkayhtiöt ovat jo nyt haastaneet useita maita oikeuteen, kun savukeaskien varoitusteksteihin liittyviä määräyksiä on tiukennettu. Vattenfall haastoi Saksan oikeuteen, kun maa päätti luopua ydinvoimasta. TTIP-sopimus tulisi lisäämään suuryritysten ja yksityisten tuomioistuinten valtaa entisestään. On kylmä tosiasia, että kotimainen yrittäjyys, työntekijöiden oikeudet, tasavertaiset palvelut, julkinen talous, kansanterveys ja ympäristön hyvinvointi ovat usein ristiriidassa suurten korporaatioiden edun kanssa. TTIP tulisi ratkaisemaan kiistan monikansallisten jättien hyväksi.

Mikäli lainsäädännöstä ei päätetäkään parlamentissa vaan monikansallisten suuryritysten yksityisissä tuomioistuimissa, miten kukaan kehtaa edes vitsillä puhua enää demokratiasta?

Julkisuuteen vuotaneet neuvottelupöytäkirjat ovat osoittaneet, että vapaakauppasopimuksen tavoitteena on muun muassa vesihuollon yksityistäminen. (Mielenkiintoista TTIP-neuvotteluissa on ollutkin se, että ne ovat olleet äärettömän salaisia eli epädemokraattisia; tärkein tietolähde ovat olleet satunnaiset tietovuodot.) Vapaakaupan kannattajat pitävät vettä ja muita luonnonresursseja teollisten tuotteiden kaltaisina taloudellisina hyödykkeinä, jotka on myytävä eniten tarjoavalle.

Mikäli valtio mielii tulevaisuudessa estää Nestlén kaltaisia yrityksiä pullottamasta vettä kaupalliseen käyttöön, on päättäjien syytä varautua oikeudenkäyntiin yksityisessä monikansallisessa tuomioistuimessa. Maailmanpankki perusti jo 1966 hieman vastaavan oikeuselimen, ICSID:n. Vuoteen 2015 valtaosa, yli neljännes, sen käsittelemistä tapauksista on liittynyt öljy-, kaasu- ja kaivosteollisuuteen. ICSID:n historia ei siis lupaa hyvää luonnonvarojaan arvostaville suomalaisille.

Suhtautuminen TTIP-sopimukseen erottaa jyvät akanoista, kun mitataan puolueiden isänmaallisuutta. Esimerkiksi ”kansallismielistä” imagoa äänestäjille markkinoiva perussuomalainen puolue on asettunut julkisesti kannattamaan vapaakauppaa. Timo Soinin porukka tahtoo toisin sanoen myydä suomalaiset luonnonvarat, yritykset ja julkiset palvelut kansainvälisille suursijoittajille. Todella isänmaallista!

Miljarditappioita valtion ”omistajaohjauksesta”

Ekonomisti Jaakko Kiander laski jo 2008, että radikaalia yksityistämistä suosiva valtion omistajaohjauspolitiikka on tuottanut Suomelle 15 vuodessa 15 miljardin euron tappiot.

Julkisen omaisuuden huutokauppaa on perusteltu valtionvelan lyhentämisellä. Jos olisimme rahapoliittisesti itsenäinen valtio, velkakaan ei olisi käypä tekosyy. Ei velka-argumentti tosin nytkään vakuuta, sillä ilman yksityistämistalkoita velkaa olisi voitu lyhentää miljardikaupalla tehokkaammin. Toisin sanoen yksityistämiselle ei ole ollut lainkaan järkeviä kansantaloudellisia syitä. Vain yksityiset pankit ja suursijoittajat ovat hyötyneet siitä.

Lipposen pitkällä pääministerikaudella Suomelta ryövättiin jo edellä mainitun Fortumin lisäksi muun muassa Sonera ja Stora Enso. Vuonna 2000 valtio myi Suomen antennijakeluverkosta vastaavan Digita Oy:n. Digitan ostaneet ulkomaalaissijoittajat ovat käyttäneet yhtiön monopolivoimaa tehokkaasti hyväkseen ja lypsäneet surutta suomalaisia veroeuroja ja mainoskuluja.

Suomesta tuli Digita-kauppojen myötä ensimmäinen Pohjoismaa, joka myi kansallisen turvallisuuden kannalta elintärkeät radio- ja televisioverkot ulkomaille. Tämän vuoksi muun muassa Huoltovarmuuskeskus on sättinyt ankarasti hallitusten yksityistämishuumaa.

Suomalaisia maanviljelijöitä on puraissut erityisen kipeästi lannoitteiden hinnan huima nousutahti, joka on yli tuplasti kovempi kuin muissa EU-maissa. Suomessa lannoitteiden hintakehitys alkoi elää aivan omassa kuplassaan sen jälkeen, kun valtio myi kolmanneksen Kemira GrowHow -lannoiteliiketoiminnastaan 2007 norjalaiselle Yara International –yhtiölle. Yksityistämistoimenpiteen vuoksi ulkomaalainen Yara sai käytännössä monopoliaseman Suomen lannoitemarkkinoilla. Tilaisuus käytettiin hyväksi, ja hintoja nostettiin heti 28 prosentilla.

Yara joutui pulittamaan valtiolle vain rapiat 200 miljoonaa. Hintaan sisältyi lannoitemonopolin lisäksi Savukosken Soklin kaivosoikeudet. Veronmaksajien mieltä tuskin lämmittää, että kaupan kylkiäisinä kulkeneet kaivosoikeudet tulevat tuottamaan sijoittajille vastaisuudessa miljardien voitot. Suomen valtio on jopa luvannut rakentaa Yaralle tarvittavaa infrastruktuuria jos ja kun kaivoshanke päätetään aloittaa.

Edessä mustempi tulevaisuus

Yksityistämispolitiikkaa on viime vuosikymmenten kokemusten valossa mahdotonta perustella kansantalouden näkökulmasta. Kansallisomaisuuden kuppaajat ja vapaakauppaintoilijat toistelevat ylväitä fraaseja ”kilpailun vapauttamisesta”, mutta todellisuus on toinen: Yaran kaltaisten monikansallisten yhtiöiden monopolivoima on paisunut, ja maanviljelijöiden kaltaisten suomalaisyrittäjien liikkumatila on kaventunut olemattomiin.

Vapaiden markkinoiden aate oli ulkomaisten suursijoittajien troijalainen, jonka Lipposen hallitus toi – riskit takuulla tiedostaen – pahaa-aavistamattomaan Suomeen. Kansallisomaisuuden ryöstö on varmasti avannut tuottoisia ovia poliittisen hierarkian huippunimille, mutta tavalliset suomalaiset yrittäjät ja palkansaajat ovat ainoastaan kärsineet ulkomaisen pääoman ylivallasta.

Yksityistämisideologialla on myös epäsuoria mutta erittäin tuntuvia vaikutuksia suomalaiseen yhteiskuntaan. Kehitysmaissa esimerkiksi veden sekä viljelykelpoisen maan ja ”siemenpatenttien” kauppaaminen suuryrityksille on ruokkinut köyhyyttä, epävakautta ja väkivaltaa. Yksityistäminen on suorassa yhteydessä kolmannen maailman terrorismiin ja sisällissotiin, jotka lisäävät puolestaan Suomeen kohdistuvaa siirtolaispainetta. Kukaan ei voita – paitsi suursijoittaja.

Kreikassa hallitus on yrittänyt lyhentää julkista velkaa myymällä energiainfrastruktuuriaan ja vesiyhtiöitään. Näin tekemällä maa tulisi tuhoamaan tulevaisuuden kasvun edellytykset, joista tärkein on oikeudenmukainen ja vakaa yhteiskuntajärjestys.

Kreikkalaisilla on jo entuudestaan huonoja kokemuksia ulkomaisista sijoittajista. Kanadalainen kultakaivosyhtiö Eldorado myrkyttää maan metsiä ja vesiä paikallisten vastustuksesta piittaamatta. Kansainväliset vapaakauppasopimukset tulevat entisestään lujittamaan Eldoradon kaltaisten korporaatioiden poliittista valtaa Euroopassa – myös Suomessa.

Kansainvälisen valuuttarahasto IMF:n johtajat ovatkin viime vuosina puhuneet toistuvasti velkaantuneiden valtioiden luonnonresurssien ”realisoinnista”. Valtion omistajaohjauksen omiin käsiinsä kaapanneen pääministeri Juha Sipilän mukaan valtion tase on ”pantava töihin”. Naseva kiertoilmaus tarkoittaa, että pääministeri tahtoo jatkaa kansallisomaisuuden alennusmyyjäisiä yksityisille sijoittajille.

Kun pääministerin puheisiin yhdistää eurokabinettien salaiset vapaakauppasopimusneuvottelut, on vaikea povata Suomelle valoisaa tulevaisuutta.

 

Arvi Pihkala