Kuinka juutalaisjärjestöt kielsivät vapaan historiantutkimuksen Ranskassa?

Ranskalainen historiantutkija Vincent Reynouard kritisoi uudella videollaan maan ajatusrikoslakeja, jotka estävät avoimen keskustelun juutalaisia loukkaavista aiheista. Niin sanotun Gayssot-lain saattoivat Ranskassa voimaan kommunistipoliitikot ja juutalaiset lobbausjärjestöt.

Reynouard aloittaa vuodesta 1946, jolloin Nürnbergin tuomioistuin totesi Saksan poliittisen johdon syyllistyneen ”juutalaisten järjestelmälliseen joukkomurhaan”.

Näytösoikeudenkäynnin mukaan erityisen tärkeä todiste oli Auschwitz-päällikkö Rudolf Hössin kertomus kaasukammioista, joita käytettiin juutalaisten surmaamiseen. ”Todistuksen” mukaan Saksa oli murhannut 2,5 miljoonaa juutalaista jo 1.12.1943 mennessä (nykyään jopa valtavirtahistoria pitää lukua aivan liian korkeana).

Läheskään kaikki vastaajat eivät allekirjoittaneet Hössin kertomuksia. Esimerkiksi valtakunnankanslian entinen johtaja Hans Lammers totesi, ettei ”holokaustin pääarkkitehdiksi” usein kutsuttu Heinrich Himmler puhunut koskaan juutalaisten murhaamisesta. Sen sijaan Himmler järjesteli juutalaisten siirtämistä pois Saksasta.

Julius Streicher puolestaan totesi Nürnbergissä, että miljoonien juutalaisten joukkomurha työleireillä syyttäjän kuvaamalla tavalla oli teknisesti sula mahdottomuus. Kaasukammioiden olisi täytynyt olla niin suuria ja tehokkaita, että ne olisivat kyenneet murhaamaan 1000–2000 ihmistä kerralla vaarantamatta samalla muiden leireillä asuneiden ja työskennelleiden henkeä. Zyklon B –kaasutusten teknisistä ongelmista on kirjoitettu yksityiskohtaisesti Nicholas Kollerstromin artikkelissa ”Auschwitzin kaasukammioissa ei murhattu ketään”.

Monimutkaisten ja jättiläismäisten murhakaasukammioiden suunnittelu ja pystyttäminen olisi vaatinut lukuisten tutkijoiden, virastojen ja yritysten tiivistä yhteistyötä, mikä olisi jättänyt jälkeensä valtaisan määrän asiakirjatodisteita. Toistaiseksi kukaan ei ole kuitenkaan löytänyt dokumenttia, joka todistaisi saksalaisten rakentaneen murhaamista varten suunniteltuja kaasukammioita.

Sen sijaan vaatteiden desinfiointiin suunnitelluista kammioista ja niitä varten tilatuista Zyklon B –tuholaismyrkkykuljetuksista on säilynyt runsaasti arkistomateriaalia.

Liittoutuneet väittivät, että todisteet murhakaasukammioiden suunnitelmista ovat kyllä tallella, mutta sittemmin Venäjäksi muuttunut Neuvostoliitto ei vain ole ikinä halunnut julkaista niitä. Ja Neuvostoliiton ”luotettavuus” poliittiseen historiaan liittyvissä kysymyksissähän tunnetaan.

Dachau, Auschwitz ja Neuvostoliiton luotettavuus

Liittoutuneet jäivät nopeasti kiinni nolosta kaasukammiohuijauksesta, jonka tarkoituksena oli demonisoida sodan hävinnyttä Saksaa.

Keväällä 1945 liittoutuneet julkaisivat kuvia Dachaun keskitysleiriltä, jossa oli heidän mukaansa ollut käytössä ”murhakaasukammio”.

Yhdysvalloissa monet alkoivat kuitenkin nopeasti epäillä kammion autenttisuutta. Marraskuussa 1945 käydyssä Dachau-oikeudenkäynnissä luovuttiinkin kaikista kaasukammioihin liittyvistä syytteistä! Tuomioistuin ei edes tahtonut käsitellä ”kaasukammion” piirrustuksia, jotka amerikkalaiset olivat ”löytäneet”!

1945 lopulla liittoutuneet todennäköisesti sopivatkin yhteisistä pelisäännöistä, joiden perusteella teknisiä todisteita ”kaasukammioiden” autenttisuudesta ei tahdottu julkaista oikeusoppineiden, median ja suuren yleisön arvioitavaksi.

1959 Amerikan sotaministeriön entinen asianajaja Stephen Pinter totesi lehdistölle, että väitteet Dachaun ”kaasukammioista” olivat propagandavalheita. Hän kertoi myös, että amerikkalaiset ja englantilaiset olisivat halunneet päästä tutustumaan venäläisten miehittämän Auschwitzin ”kaasukammioihin”, mutta Neuvostoliitto kielsi tämän!

Sekä Dachaussa että Auschwitzissa liittoutuneet väittivät leirien krematorioita murhakaasukammioiksi. Krematorioita tarvittiin todellisuudessa hygieniasyistä, sillä sodan aikana vankeja ja henkilökuntaa kuoli ankariin kulkutauteihin, joita torjuttiin tuhkaamalla ruumiit. Sotapropagandassa hygieniaohjelmasta tulikin kansanmurhaohjelma!

Liittoutuneet myönsivät lopulta, että puheet Dachaun ”kaasukammioista” olivat valhetta. Olivatko Neuvostoliiton Auschwitz-kertomukset sitten vakuuttavampia?

Missä ovat tekniset todisteet?

1970-luvulla ranskalainen Robert Faurisson kiinnostui juutalaisten holokaustikertomuksista luettuaan ranskalaisen Paul Rassinierin tuotantoa.

Rassinier oli ranskalainen vasemmistolainen, jonka saksalaiset vangitsivat toisessa maailmansodassa vastarintatoiminnan vuoksi. Rassinier joutui työleireille ja huomasi sodan jälkeen, että juutalaiset ja kommunistit alkoivat valehdella saksalaisten toiminnasta ja leiriolosuhteista. Valheiden pohjalta syntyi nykyinen holokaustimyytti, jota Rassinier kritisoi useissa kirjoissaan.

Faurisson alkoi tutkia Amerikassa käytettyjä kaasukammioita, joissa voitiin kerralla surmata 1–2 kuolemaantuomittua. Kaasukammiot olivat turvallisuussyistä erittäin monimutkaisia ja teknisiä laitteita – eivät Auschwitz- ja Majdanek-valokuvista tuttuja jättimäisiä kivionkaloita puuovineen ja lasi-ikkunoineen.

Faurisson tahtoi siis selvittää, miten ”natsien murhakaasukammiot” olivat oikein toimineet. Mikä oli niiden tekninen salaisuus? Tähän hän ei saanut vastausta esimerkiksi Nürnbergin pöytäkirjoista, sillä sotarikostuomioistuimen perustamiskirjan artiklassa 19 todettiin: ”Tuomioistuin ei tarvitse teknisiä todisteita tuomioidensa perusteiksi.” Artiklassa 21 puolestaan sanottiin: ”Tuomioistuin ei tarvitse todisteita asioista, jotka ovat yleisesti tiedossa langettaakseen näiden perusteella tuomioita.”

Edes maailman arvostetuin holokaustihistorioitsija Raul Hilberg ei ollut vaivautunut selvittämään ”murhakaasukammioiden” toimintaperiaatteita! Hilbergin The Destruction of the European Jews –järkäle ei sisällä ensimmäistäkään pohjapiirrosta tai muuta dokumenttia, joka todistaisi Saksan rakentaneen murhaamiseen tarkoitettuja kaasukammioita.

1976 Faurisson sai huijaamalla haltuunsa Auschwitzin krematoriopohjapiirrokset, joita liittoutuneet olivat pimittäneet yli 30 vuotta. Papereiden mukaan huoneet, joita Neuvostoliitto oli väittänyt ”kaasukammioiksi”, olivatkin todellisuudessa ruumishuoneita. Ruumishuoneita tarvittiin, sillä krematoriot eivät pystyneet tuhkaamaan kaikkia nälkään ja kulkutauteihin kuolleita välittömästi.

Neuvostoliitto väitti, että Zyklon B –rakeet oltiin kaadettu ”kaasukammioon” (lue: ruumishuoneeseen) katossa olevista rei’istä. Valhe on kuitenkin kumottu käännösartikkelissamme ”3D-malli paljastaa Auschwitzin kaasukammiohuijauksen”.

Faurisson julkaisi kaasukammiotutkimustensa tulokset 1978 Le Mondessa. Tästä raivostuneena kymmenien valtavirtaisten historiantutkijoiden joukko julkaisi samassa lehdessä vastineen, jossa todettiin: ”On väärin kysyä, miten holokausti oli teknisesti mahdollista toteuttaa. Holokausti oli teknisesti mahdollinen, koska se tapahtui.” Vakuuttava argumentti, eikö?

Vankeutta, ei argumentteja

Faurissonia vastaan nousseet ”historioitsijat” loivat pohjan keskustelukulttuurille ja lainsäädännölle, joka on Euroopassa edelleen valloillaan: toisen maailmansodan tutkimuksen täytyy aina lähteä oletuksesta, että Hitler oli hirviö, joka murhasi järjestelmällisesti vähintään 6 000 000 juutalaista; tätä ei saa kyseenalaistaa, vaikka konkreettiset todisteet sen kumoaisivatkin.

Koska holokaustioppi ei perustu teknisiin todisteisiin vaan sokeaan luottamukseen, on sitä kutsuttu toisen maailmansodan jälkeisen Euroopan uudeksi uskonnoksi.

1987 ranskalaispoliitikko Jean-Marie Le Pen kysyi julkisesti, miksi kenenkään täytyisi nykyisten todisteiden valossa sokeasti uskoa siihen, että juutalaisia oltaisiin kohdeltu erityisen ankarasti sodan aikana. ”Pelkästään moraalisista syistäkö?” Le Pen tivasi. Juutalaisjärjestöt raivostuivat kysymyksestä ja aloittivat vihamielisen kampanjan Le Peniä vastaan.

Myöhemmin samana vuonna Faurisson ehdotti, että kaasukammioiden olemassaolosta tulisi aloittaa julkinen tieteellinen vuoropuhelu. Samalla hän varoitti, että juutalaiset painostusjärjestöt tekivät Ranskan hallituksen kanssa yhteistyötä kieltääkseen toisen maailmansodan tapahtumien kriittisen tutkimuksen. ”Väärinajattelijat” tultaisiin tuomitsemaan vankeuteen ja heidän työllistymisestään tehtäisiin äärimmäisen vaikeaa. Toisin sanoen kaasukammioiden epäilijät suljettaisiin yhteiskunnan ulkopuolelle.

1989 taistelu kärjistyi. Syksyllä juutalainen äärijärjestö hyökkäsi Faurissonin kimppuun ja lähes murhasi tämän.

Seuraavana kesänä Faurissonin epäilykset saivat vahvistuksen, kun hallitus sääti uuden ajatusrikoslain, joka kielsi ”holokaustin” epäilyn ja kaasukammioiden kyseenalaistamisen kymmenientuhansien eurojen sakkojen sekä ehdottoman vankeuden uhalla. Laki oli perustuslain vastainen, mutta poliitikot eivät uskaltaneet nousta vastustamaan sitä, koska he pelkäsivät ”antisemitistin” ja ”rasistin” leimaa. Pelon ilmapiiri antoi juutalaisjärjestöille vapaat kädet runnoa lakiuudistus läpi.

Tuomarit eivät heti olleet innostuneita lakiuudistuksesta, sillä mielipidevankeutta pidettiin aluksi oikeusvaltion periaatteiden vastaisena ilmiönä. Pikku hiljaa yhä useampi historiantutkija kuitenkin vietiin käräjille ja lakia alettiin soveltaa rohkeammin. Alkukankeuden jälkeen kukaan ei enää välittänyt ”oikeusvaltioperiaatteista”.

Korkein oikeus ei ole suostunut edes arvioimaan Gayssot-lain perustuslaillisuutta – todennäköisesti siksi, että aiheen virallinen käsittely toisi julkisuutta holokaustia objektiivisesti tutkivalle revisionistiliikkelle sekä revisionistien kärsimille vankeustuomioille. Ranskan hallitus on jopa vaatinut kansalaisiaan luovutettavaksi ulkomailta takaisin kotimaahan, mikäli näitä on epäilty ”holokaustin” kyseenalaistamisesta.

Myös Suomessa sionistipoliitikot ovat vaatineet lakiuudistuksia, jotka tekisivät ”holokaustin” epäilystä laitonta. Saksassa 87-vuotias Ursula Haverbeck sai vastaavan lain nojalla lähes vuoden ehdottoman tuomion viime syksynä! Lakiuudistuksen jälkeen historiantutkimuksen lähtökohta ei olisi Suomessakaan enää ”Onko argumentti tosi vai ei?” vaan ”Onko argumentti juutalaisia loukkaava vai ei?” Tämä on tietysti täysin kestämätön pohja avoimelle keskustelulle ja tutkimukselle.

Reynouard kannustaa kaikkia aloittamaan julkisia keskusteluita ”holokaustin” todenperäisyydestä. Aihe on erityisen polttava nyt, sillä reilun viikon päästä 27.1. maailmalla vietetään jälleen ”vainojen uhrien muistopäivää”, joka on holokaustipropagandan vuotuinen merkkipäivä. Kääntäkäämme revisionistisia artikkeleita suomeksi, käykäämme kiivaita keskusteluita ja levittäkäämme tietoisuutta liittoutuneiden ja juutalaisjärjestöjen sotapropagandasta mahdollisimman laajalle!

Hyvän johdannon aiheeseen saa tutustumalla artikkeliimme ”Kiista ’holokaustin’ todenperäisyydestä”.

 

Toimitus