”Paluu 30-luvulle”: Kokemuksia Hess-luennolta ja Helsingin katupartiosta

Monet ovat tämän kuun aikana seuranneet epäuskoisena valtamedian valheita kansallismielisten katupartioista. Onko Suomi ”palaamassa 1930-luvulle”, kuten liberaalit pelottelevat? Olisiko se huono asia? Mitä 30-lukulaisuus edes on?

Osallistuin itse reilu viikko sitten Helsingissä järjestettyyn Rudolf Hess –kirjatapahtumaan, jossa puhujana oli edesmenneen Hessin henkilökohtainen lääkäri, Abdallah Melaouhi. Melaouhi oli vangitun NSDAP:n varajohtajan ainut todellinen ystävä tämän viimeisinä vuosina. Äärimmäisen mielenkiintoisen kirjatapahtuman lisäksi osallistuin kansallismielisten helsinkiläisten järjestämään katupartioon, jonka tehtävänä oli turvata suomalaisnuoria maahanmuuttajien silmittömiltä hyökkäyksiltä. Järjestäjät itse ovat kutsuneet maahanmuuttajien toimintaa suomalaisvastaiseksi väkivallaksi. Valtamedian koomista koodikieltä käyttäen tein siis todellisen ”paluun 30-luvulle” kokonaisen päivän ajaksi.

George Orwell on todennut: ”Joka hallitsee nykyisyyden, hallitsee menneisyyden. Joka hallitsee menneisyyden, hallitsee tulevaisuuden.” Suomessa nykyisyyttä hallitsee kulttuurimarxilainen eliitti, joka syyllistää valkoista ihmistä kaikista kuviteltavissa olevista vitsauksista. Eliitin nyrkki on valtamedia, joka tulkitsee historiaa rankasti valikoiden. Valtamedian toistamassa tarustossa valkoinen Eurooppa on historiallisen näytelmän antagonisti – ihmisyyden vihollinen. Eurooppa on orjuuttaja ja imperialisti. Eurooppa on ”holokausti”. Rudolf Hessin kaltaisista eurooppalaisista vapaustaistelijoista on sorvattu sielunvihollisia. Eurooppalainen ei saa ajaa eurooppalaisten etuja, vaan hänen on nöyrryttävä muukalaiskansojen, vähemmistöjen ja sionistien edessä. Muuten hänestä tulee riistäjä. Valtamedian mukaan valkoinen suomalainen ei saa puolustaa edes lapsiaan, mikäli maahanmuuttajajengit päättävät ryöstää nämä veitsillä uhaten. Maahanmuuttajarikolliset ovat vain valkoisen vallan uhreja, eivätkä he ole vastuussa rikoksistaan. Jos valkoinen mies puolustaa perhettään maahanmuuttajalta, syyllistyy hän rasismiin, tuohon moraalisen perikadon muodoista katalimpaan. Tahdon artikkelissani peilata lauantain 18. päivän kokemuksiani yhteiskunnalliseen todellisuuteen, joka ympäröi kaikkia meitä valkoisia suomalaisia.

 

Rudolf Hess: ”Saksalaiset eivät ole murhaajia”

Tarina alkaa, kun astelen aamupäivällä metropysäkin ovesta kuulaaseen ulkoilmaan. En ole menossa tavanomaiseen kirjaesitelmään; noin kymmenen metrin päässä parkissa odottavat kaksi ensimmäistä poliisipartiota. Kun ryhdyn astelemaan kohti tapahtumapaikkaa, toinen autoista lähtee seuraamaan. Suunnatessani vanhan tunisialaismiehen juontamaan kirjatilaisuuteen kohtaan lukuisia poliisipartioita, jotka kiertelevät hitaasti ympäri kujia ja jatkavat lopulta samaan määränpäähän kuin minäkin. Perillä kuulen, että paikalla on vähintään 10 poliisipartiota, joista osa on siviilipoliiseja. Myös Melaouhin varsinaista esitelmää on saapunut kuuntelemaan viisi hiljaista viranomaista. Kuka väitti, että historia on muka tylsää?

Melaouhin esitelmän nimi on Totuuden hetki. Tapahtuman on järjestänyt nuori Fenrir Förlag –yritys. Lääkäri on saapunut puhumaan potilaansa Rudolf Hessin poliittisesta murhasta sekä epäinhimillisistä olosuhteista, joihin liittoutuneet pakottivat toisen maailmansodan häviäjävaltioiden merkkimiehet. Esitelmä perustuu Rudolf Hess – Viimeiset vuodet ja kuolema –kirjaan, jonka lukevat vakuuttuvat varmasti siitä, ettei sodan jälkeisissä ”oikeudenkäynneissä” ja Saksan demonisoinnissa ollut kyse oikeudesta tai moraalista, vaan puhtaasta kyynisestä valtapolitiikasta. Hess oli länsivaltojen ja Neuvostoliiton poliittinen uhri, jota häpäistiin ja kidutettiin sekä ”demokratian” että marxismin nimissä. Hess ja hänen kohtalotoverinsa eivät ole saaneet ääntään kuuluville, sillä voittajien kirjoittamassa historiassa heille on varattu mykän hirviön rooli. Abdallah Melaouhi on kuitenkin päättänyt antaa syntipukille äänen, minkä vuoksi vanha tunisialainen herrasmies on joutunut poliisin, liberaalin lehdistön ja vasemmistolaisen roskasakin ahdistelun uhriksi. Lääkäri ei kuitenkaan ole säikähtänyt tai taipunut, vaan ennen esitelmän alkua hän vitsailee rennosti vieraiden kanssa. Kansainvälinen yleisö ja kiinnostuksemme vallankumouksellista kirjaa kohtaan selvästi imartelevat häntä. Eräs Melaouhin mielenlujuuden salaisuuksista on varmasti hänen taustansa. Nuoruudessaan kiihkeä isänmaanystävä kuului sukulaistensa tavoin tunisialaiseen vastarintaliikkeeseen, joka taisteli aseellisesti Ranskan miehitystä vastaan. 1950- ja 1960-lukujen sotakokemuksiin verrattuna vastoinkäymiset Euroopassa voivatkin tuntua lopulta melko mitättömiltä.

Pienen rupatteluhetken jälkeen olikin aika kaivaa muistivihko ja kynä esiin sekä hiljentyä kuuntelemaan Melaouhia ja hänen englannintulkkiaan tohtori Olaf Rosea. Melaouhi kertoi yleisölle aluksi hieman historiastaan. Eurooppaan muuttanut 19-vuotias miehenalku osasi hyvin ranskaa, mutta valitsi silti kohteekseen Saksan, sillä tunisialaisena hän vihasi Ranskaa. Ranskalaiset olivat surmanneet Abdallahin isän, joka poikansa tavoin oli osallistunut maanalaiseen toimintaan miehitystä vastaan. Melaouhi kertoi yleisölleen, että tunisialaiset ovat aina suhtautuneet Saksaan lämpimästi, vaikka toisen maailmansodan jälkeen sionistinen valtamedia onkin pyrkinyt leimaamaan saksalaiset rasistisiksi kansainvälisiksi sortajiksi. Melaouhi piti saksalaisia ystäväkansana ja hän suuntasi Berliiniin, jossa sairaanhoitajille riitti kysyntää. Kun sairaala suljettiin, alkoi työnhaku jälleen. Melaouhi vastasi englantilaisen sotilassairaalan ilmoitukseen. Hän ei tiennyt, että todellisuudessa ilmoituksella oltiin värväämässä työvoimaa vankilaan. Mies pääsi työhaastatteluun, joka oli kuitenkin varsin kummallinen: Melaouhilta ei kysytty mitään hänen lääketieteellisestä pätevyydestä tai alan työkokemuksesta. Sen sijaan haastattelijat kartoittivat hänen henkilökohtaista elämää ja ajatusmaailmaa. Pitkän odottelun jälkeen Melaouhi sai tietää, että hänet oli valittu tehtävään. Yksikään työhaastatteluun asti päässyt ei ollut saksalainen, sillä liittoutuneet todennäköisesti tahtoivat eristää vanhan Hessin kaikesta, mikä muistutti häntä menneisyydestä ja isänmaasta.

Vankilassa pidettiin yllä sotilaskuria. Jokainen liike täytyi kirjata muistiin, ja vankilan eri toiminnoista vastasivat neljän miehittäjävaltion sotilaat. Melaouhi ei ollut aiemmin kuullut miehestä nimeltä Rudolf Hess, vaikka esimerkiksi Adolf Hitler oli tunnettu nimi Tunisiassa. Eräs Hessin vankeusajan epäinhimillisistä piirteistä oli se, etteivät vartijat saaneet puhutella häntä hänen oikealla nimellään. Sen sijaan puhuttiin ”vangista numero seitsemän”. Hessiä ei saanut myöskään kätellä, eikä hänelle saanut olla ystävällinen. Demokraatit ja kommunistit olivat tehneet sotarikoksiin syyttömästä vanhuksesta epähenkilön, jonka jokaisesta hetkestä täytyi työstää mahdollisimman kolkko ja tuskallinen. Vartijat seurasivat häntä 24 tuntia vuorokaudessa, yksityisyyttä ei ollut. Ensimmästen 20 vankeusvuotensa aikana hän ei saanut ottaa vierailijoita vastaan, ja myöhemmin sallittuja olivat vain muutamat tarkoin valitut lähisukulaiset. Hellyys ja halaukset olivat kuitenkin kiellettyjä. Pannassa olivat myös keskustelut sodasta, historiasta ja politiikasta. Hess pukeutui ikivanhoihin ja reikääntyneisiin ryysyihin, eikä hänen elinolojaan saanut vaatia kohennettavan. Epähygieeninen ympäristö rapautti vangin terveyden. Melaouhi alkoi tuntea suurta sympatiaa potilastaan kohtaan. Hän keksikin Hessin viimeisten vuosien aikana lukuisia mielikuvituksellisia tapoja, joilla liittoutuneiden sortaman saksalaisen elämästä saatiin hieman siedettävämpi. Suuri osa Helsingissä pidetystä esitelmästä sekä Viimeiset vuodet ja kuolema –kirjasta käsittelevätkin Hessin ja Melaouhin ainutlaatuista ystävyyttä Spandaun vankilassa.

Eräänä päivänä Hess sanoi Melaouhille lyhyen lauseen arabian kielellä. Lääkäri häkeltyi ja luuli kuulleensa väärin, joten hän ei vastannut potilaalleen. Hess kuitenkin jatkoi arabiaksi puhumista, sillä Egyptissä syntynyt saksalainen osasi kielen sujuvasti. Arabiasta tulikin pian lääkärin ja potilaan yhteinen kieli. Vanginvartijat eivät osanneet kieltä ja luulivat kummallisia sanoja suoltaneen Hessin menettäneen järkensä. Vankilan sääntöjen mukaan Melaouhi ei olisi saanut jutella potilaan kanssa arkisista asioista, mutta arabian avulla kaksikko uhmasi vankilan mielivaltaisia sääntöjä tuon tuostakin. Vartijoita halveksunut Hess koki, että hän pystyi luottamaan lääkäriinsä. Esitelmän aikana Melaouhi kertoi sydämellisimmistä muistoistaan vankilassa. Hess halusi palavasti tietää, miten hänen lapsenlapsensa voivat. Niinpä perhe kuvasi mykkäelokuvan lastenlasten elämästä ja Hess sai katsoa filmin vankilassa. Melaouhi muisteli yleisön edessä lämmöllä Hessin huumorintajua, joka oli loppuun asti terävä ja tarpeen tullen jopa sarkastinen.

Hessin perhe ei uskonut liittoutuneiden propagandaan ”sotarikoksista”, ja heidän mielestään Hessin vankeus oli puhtaasti poliittinen päätös. Mihail Gorbatšovin aikana Venäjä teki yllättävän lupauksen: Rudolf Hess saatettaisiin vapauttaa. Melaouhi kertoi Helsingissä yleisölleen olleensa itse aluksi innoissaan uutisesta. Hess itse ei kuitenkaan yhtynyt riemuun, vaan sätti Melaouhia realismin puutteesta. Hessin mukaan vapaus merkitsisi todellisuudessa hänelle kuolemaa, sillä britit eivät ikinä suostuisi päästämään Saksan entistä varajohtajaa vankilasta. Vaikka Venäjä olisikin pyörtänyt kantansa, ei muilla liittoutuneilla ollut aikomustakaan päästää Rudolf Hessiä perheensä luo. Synkkä keskustelu enteili vanhuksen surullista kohtaloa.

17.8.1987 Rudolf Hess kuoli. Melaouhin kirjassa päivän kaoottisista tapahtumista kerrotaan tarkasti. Aluksi lääkäriä ei tahdottu päästää vankilaan. Kun hän lopulta puoliväkisin tunkeutui työpaikalleen, alkoivat vartijat pelata aikaa ja he johdattelivat lääkärin potilaansa luo hitainta reittiä. ”Hess oli tapettu!” ”Ei, vaan kuollut!” Vartijoiden tarinat potilaan järkyttävästä kohtalosta muuttuivat koko ajan. Melaouhille tärkeintä oli päästä Hessin luo mahdollisimman nopeasti – ehkä hän voisi vielä pelastaa tämän! Saapuessaan viimein rakennukseen, jonka lattialla Hess makasi, kohtasi Melaouhi mustan amerikkalaisvartijan, joka totesi, että ”sika” oli viimein ”lopetettu”. Melaouhi oli aina inhonnut vartijaa, joka oli aiemminkin käyttäytynyt törkeästi. (Hän ei myöskään säästellyt sanojaan kuvaillessaan mustaa amerikkalaisöykkäriä yleisölleen Helsingissä!) Kun lääkäri alkoi elvyttää potilastaan, huomasi hän, että vankilan intubaatio- ja hapenantovälineitä oltiin sabotoitu. Kun hätääntynyt Melaouhi pyysi eräältä vartijalta elvytysapua, kovakourainen sotilas mursi puolustuskyvyttömältä Hessiltä 11 kylkiluuta. Tilanne oli painajaismainen eikä mitään ollut enää tehtävissä. Kaikki viittasi suunnitelmalliseen sabotaasiin ja murhaan. Hessin kuoleman varmistuttua Melaouhi kohtasi liittoutuneiden sotilaita, jotka joivat samppanjaa ja olivat selvästi juhlatuulella. Kummalliset tapahtumat eivät päättyneet tähän, vaan vankila antoi neljä keskenään täysin ristiriitaista mediatiedotetta Hessin menehtymisestä. 17.8.1987 oli myös ainut päivä, kun Spandaussa ei ollut ainuttakaan venäläissotilasta paikalla. Kun venäläiset saapuivat, olivat he raivoissaan kuulemistaan uutisista. Hess oli ollut oikeassa – länsidemokratiat olivat murhanneet vanhuksen, jotta hänen tarinansa toisen maailmansodan todellisesta historiasta ei päätyisi maailman tietoisuuteen.

Hessin murhan jälkeen liittoutuneet väittivät, että vanhus oli riistänyt itse henkensä. Ruumiinavauksessa kuitenkin varmistui, että vainajan kaulan ympärillä olleiden hiertymien perusteella hän ei ollut hirttäytynyt, vaan hänet oli kuristettu. Melaouhi matkusti Rudolf Hessin Wolf-pojan luokse ja kertoi tälle, että median levittämät tarinat isän itsemurhasta olivat valheita. Englannin valtio osallistui rikoksen peittelyyn kieltämällä murhaoikeudenkäynnin. Lontoon poliisitointa Scotland Yardia myös kiellettiin tutkimasta murhaa. Kun BBC lähetti dokumentin Hessin mystisestä kuolemasta, joutui Melaouhi kummalliseen liikenneonnettomuuteen. Tunisian salainen palvelu alkoi uhkailla häntä, kun selvisi, että murhasta oltiin aikeissa julkaista kirja (Rudolf Hess – Viimeiset vuodet ja kuolema). Helsingissä Melaouhi kertoi yleisölleen kuinka paine hänen ympärillään kasvoi lähes sietämättömäksi. Hän oli alkanut pohtia, olisiko kirjan julkaiseminen todella kaikkien uhrausten ja hengenvaaran arvoista. Uskonnollisena miehenä hän päätti soittaa imaamille Tunisiaan ja pyytää tältä neuvoa. Imaamin vastaus epäröivälle miehelle oli selkeä – suorastaan tyly: hyvä muslimi todistaa aina nähtyään rikoksen, vaikka tämä tarkoittaisi sitä, että hän joutuisi siksi kuolemaan. Tämän jälkeen Melaouhi ei enää epäröinyt. Kirja julkaistiin, ja pelkonsa ylittänyt lääkäri on valmis kertomaan dramaattisen tarinansa kaikille, joita virallinen historiankirjoitus toisen maailmansodan tapahtumista ei vakuuta.

Esitelmän jälkeen oli vuorossa yleisön kyselyosuus. Eräs kysymyksistä koski ”holokaustia”. Melaouhi kertoi, että hän oli kerran Hessin kanssa keskustellessaan ottanut aiheen varovaisesti puheeksi. Hess vastasi, etteivät saksalaiset olleet murhaajia, mikä on ymmärrettävissä vain yhdellä tavalla. Yleisö tahtoi myös tietää, oliko Hess lentänyt Skotlantiin hieromaan rauhaa Hitlerin valtuuttamana vain omin päin. Melaouhin mukaan Hess oli vahvistanut, että lento tehtiin Hitlerin käskystä. Hitler ei ollut tahtonut sotaa vaan rauhaa.

Melaouhi totesi Helsinkiin kokoontuneelle yleisölle, että länteen on syntynyt kansainvälinen perhe, joka taistelee historiallisen totuuden puolesta. Totuuden hetki –tapahtuman kaltaiset tilaisuudet ovat murtamassa hegemoniaa, joka toisen maailmansodan jälkeen on kuulunut Yhdysvalloille ja kulttuurimarxilaisille. Melaouhi antoi mielenkiintoisen omakohtaisen esimerkin siitä, kuinka valtamedia ylläpitää poliittisen eliitin valta-asemaa ja kuinka se on valehdellut suurelle yleisölle ”uusnatsien” vaarallisuudesta. Aina, kun jokin Hessiin liittyvä merkkipäivä lähestyi, julkaisivat saksalaiset sanomalehdet varoittavia artikkeleita ”uusnatseista”, joiden väitettiin villiintyvän poliittisesti latautuneina vuosipäivinä. Kun ”uusnatsit” eivät mellakoineetkaan Berliinissä valtamedian ennustamalla tavalla, päättivät liitotutuneet eräänä vuonna lavastaa pommi-iskun, joka sälytettiin ”uusnatsien” vastuulle. Kun pommi räjähti Spandaun vankilassa, tiesi Mealouhi pian, että asialla oli ollut hänen tuntemansa ranskalaisjoukkojen pommiekspertti. Lehdistö ei kuitenkaan halunnut tutkia tapausta, vaan valehteli saksalaislukijoille, ettei kenelläkään muulla kuin ”natsilla” (uudella tai vanhalla) voisi olla motiivia asettaa pommia vankilaan. Melaouhin kertomus palautui elävästi mieleen muutama päivä myöhemmin, kun valtamedia alkoi valehdella törkeästi Helsingin katupartiotoiminnasta.

 

Totuuden hetki –tapahtuman järjestäjän ajatuksia

Tapahtuman virallisen osuuden päättänyt kyselyhetki olisi voinut olla varmasti kaksin verroin pidempikin, sillä yleisöllä tuntui olevan loputon määrä kysymyksiä Melaouhille. Aika kuitenkin riensi, joten kiitimme järjestäjiä ja puhujia ammattimaisesta sekä lämminhenkisestä tapahtumasta.

Tavoitin Totuuden hetki –tilaisuuden järjestäneen Henrik Holapan esitelmän jälkeen. Tahdoin kuulla lisää tapahtuman taustoista ja hänen omista kokemuksistaan. Holapan mukaan tilaisuuden järjestelyt olivat hoituneet sujuvasti. Hän itse asuu nykyään ulkomailla, mutta apua esimerkiksi tapahtumapaikan valintaan hän sai paikallisilta ystäviltään. Totuuden hetki oli hänen mukaansa ensimmäiseksi tapahtumaksi hyvin onnistunut, vaikka yrittäjänä hän arvioikin kaikkia tekemisiään erittäin kriittisin silmin. Järjestäjä oli saanut vierailta paljon positiivista palautetta ja Melaouhi loistavan vastaanoton. Monet Helsinkiin saapuneista jatkoivat Melaouhin kanssa keskustelua vielä pitkään varsinaisen tapahtuman jälkeen. Holapan mukaan esitelmän tarkoituksena oli saada vieraat näkemään Hessin ja Melaouhin elämäntyön uusin silmin. Molemmat heistä asettivat henkensä alttiiksi taistellakseen totuuden ja Euroopan rauhan puolesta.

Myös Melaouhi oli tyytyväinen tapahtumaan. Hän oli jopa hieman yllättynyt Suomen seesteisestä ilmapiiristä, sillä yleensä poliisi ja poliittiset vastustajat ovat pyrkineet häiritsemään hänen esitelmiään. Vaikka virkavalta oli tälläkin kertaa näkyvästi paikalla, eivät suomalaispoliisit kuitenkaan pyrkineet saksalaisten kollegojensa tavoin keskeyttämään tapahtumaa jonkin tekosyyn perusteella. Holapan mukaan Melaouhi sai lyhyen vierailunsa aikana suomalaisista kohteliaan ja ystävällisen vaikutelman. Holappa muistutti, ettei Melaouhi ole aiemmin vieraillut Pohjoismaissa, joten suomalaiset voivat hyvällä syyllä olla ylpeitä onnistuneesta tapahtumasta.

Kysyin järjestäjältä myös tohtori Olaf Rosesta, joka tulkkasi tapahtumassa Melaouhin puheen englanniksi. Rose on ollut Holapan mukaan alusta alkaen tiiviisti mukana Viimeiset vuodet ja kuolema –kirjaan liittyvässä toiminnassa sekä toiminut käytännössä Melaouhin tulkkina, kääntäjänä ja edustajana. Itse asiassa koko kirja päätettiin kirjoittaa juuri Rosen aloitteesta. Rose auttoi Melaouhia kokoamaan kirjan ja käsittelemään erilaisia dokumentteja. Aiemmin Rose on toiminut poliitikkona NPD-puolueen riveissä. Hän on sotahistoriaan erikoistunut historian tohtori ja kirjoittanut jo parikymmentä kirjaa.

Tahdoin myös tietää Melaouhin tulevaisuudensuunnitelmista. Holappa kertoi, että lääkäri aikoo jatkaa toimintaansa Rudolf Hessin puolestapuhujana. Melaouhi on kertonut, että hänen tavoitteenaan on kasvattaa kokonainen joukko totuudenpuhujia ja kriittisiä historiantutkijoita ennen kuolemaansa. Tunisialainen onkin verkostoitunut monien tunnettujen revisionistien kanssa; Fenrir Förlagin lisäksi Melaouhi on tehnyt yhteistyötä esimerkiksi Barnes Review’n, Pedro Varelan sekä lukuisten saksalaisten ja tšekkiläisten historianystävien kanssa. Holappa myös vihjasi, että Viimeiset vuodet ja kuolema tullaan lähivuosina julkaisemaan myös muilla kielillä. Valtavirtaiset kustantamotkin ovat olleet Melaouhiin yhteydessä, mutta toistaiseksi vain vastavirtaan uivat revisionistit ovat uskaltaneet päästää lääkärin ääneen. Kysyin myös, aikooko Melaouhi tulevaisuudessa puhua samanlaisissa tilaisuuksissa kuin Totuuden hetki. Vaikka tarkat yksityiskohdat ovat vielä auki, oli Holappa vakuuttunut siitä, että Melaouhista tullaan kuulemaan jossain päin Euroopaa seuraavan vuoden aikana.

Kysyin järjestäjältä, mikä oli hänen mielestään luennon kohokohta. Etenkin Rudolf Hessin Skotlannin-lentoa sekä tunisialaisten ja saksalaisten historiallisia välejä käsittelevä osuus olivat Holapan mukaan mielenkiintoista kuultavaa. Saksalaisia pidetään edelleen Pohjois-Afrikassa vapauttajina. Vastoin kaikkia Hollywood-propagandan luomia mielikuvia saksalaissotilaat muistetaan Tunisiassa inhimillisyydestään. Saksalaiset eivät olleet kylmäverisiä ”rasisteja”, vaan he välttivät Melaouhin mukaan siviileihin kohdistuvia vahinkoja viimeiseen asti. Tämä erotti saksalaiset edukseen esimerkiksi ranskalaisista.

Fenrir Förlagin seuraava projekti on Holapan mukaansa jo käynnissä, sillä tuloillaan on SS-kapteeni Erich Priebken elämästä kertova teos. Hessin tavoin Priebke joutui poliittisen vainon kohteeksi. Viimeiset vuodet elämästään kapteeni vietti nöyryyttävässä vankeudessa vain siksi, että hän oli sotinut ”väärällä” puolella ja puolustanut Italiaa kommunistien terrorismilta. Uusi kirja on ainutlaatuinen, sillä se on ensimmäinen vain Priebkeen keskittyä englanninkielinen teos. Kirja tulee käsittelemään paljolti Priebken vankeusaikaa 2005–2013, jolloin Holappa piti kirjeitse yhteyttä SS-upseeriin. Kirjaa varten on koottu harvinaisia valokuvia sekä muuta ennennäkemätöntä materiaalia muun muassa Priebken pitkäaikaiselta ystävältä. Priebkestä kertovan kirjan ympärille suunnitellaan myös erityistä konferenssia.

 

Katupartio maahanmuuttajarikollisuutta vastaan

Kirjatapahtuman jälkeen aloin valmistautua päivän seuraavaan numeroon. Minut kutsuttiin mukaan katupartiotapahtumaan, sillä Helsinkiä oli riivannut maahanmuuttajajengin julma väkivalta puolustuskyvyttömiä suomalaislapsia- ja nuoria vastaan. Facebookin aikakaudella Suomessa kuulee tuon tuostakin perjantaipullon pönkittämää tyhjää katupartiouhoa, sillä tietokoneen näppäimistön edessä kynnys katteettomille lupauksille on harmillisen matala. Milloin ollaan jahtaamassa pedofiileja, milloin huumekauppiaita. Käytännössä sanoista siirrytään hyvin harvoin tekoihin.

Suomen Vastarintaliike oli kuitenkin järjestänyt jo edellisenä viikonloppuna partiointia, joten tiesin, että yksin minun ei tarvitsisi Helsingin kaduilla kierrellä. Illalla tapaamispaikalle saapuikin mukavasti väkeä, ja sain eräältä tapahtumaan osallistuneelta luvan kirjoittaa illan tapahtumista Magneettimediaan. Partioon saapuneet eivät lainkaan vastanneet valtamedian luomaa mielikuvaa kansallismielisistä – paikalla ei ollut humalaisia eikä huonokäytöksisiä riitapukareita. Partioon osallistuneet olivat eri ikäisiä isänmaallisia suomalaisia erilaisista taustoista. He olivat avoimia ja huumorintajuisia. Kaikkia yhdisti tahto suojella suomalaisia nuoria sekä turhautuminen viranomaisten ja valtamedian tökeröön tapaan käsitellä maahanmuuttajarikollisuutta.

Kun lähdimme liikkeelle, tunnelma oli odottava. Olimme melko varmoja, ettei virkavalta ilahtunut siitä, että kansa osoitti heille epäluottamustaan perustamalla oman partion. Meillä ei kuitenkaan ollut vaihtoehtoja. Mikäli poliisin sosiaalityön sisäinen tiedote ei olisi vuotanut verkkoon, eivät suomalaiset olisi edes saaneet tietää, että he olivat maahanmuuttajien järjestelmällisen rasistisen väkivallan potentiaalisia kohteita. Poliittisesti korrekti poliisi koki maahanmuuttajien maineen olevan tärkeämpi asia kuin suomalaisten turvallisuuden. Vaikka poliisisosiaalityön tiedotteen aitous vahvistettiinkin pitkin hampain, eivät poliisit suostuneet myöntämään virheitään. Kun mediakirjoittelu aiheesta kiihtyi, alkoi poliisi syytellä suomalaisvastaisesta väkivallasta suomalaisia itseään. Syy olikin suomalaisessa yhteiskunnassa eikä maahanmuuttajissa. Pahimpia rikollisia eivät olleetkaan lapsia puukottavat jengiläiset, vaan vapaaehtoiset suomalaisten katupartiot! Helsingin Sanomien haastattelema komisario Jere Roimu esimerkiksi sanoi, ettei suomalaisten tulisi keskittyä ”maahanmuuttajateemaan”. Torstaina helsinkiläinen paikallisjulkaisu Metro varoitti: ”Viikonloppuna kannattaa käyttäytyä Helsingissä – poliisi valvoo silmä kovana.” Poliisi kertoi valvovansa etenkin täysi-ikäisten alkoholinkäyttöä ja häiriökäyttäytymistä julkisilla paikoilla, mikä on tähän aikaan vuodesta vähintäänkin kummallista. Varauduimme siihen, että todellisuudessa poliisin silmätikuksi joutuisivatkin katupartiot. Olimme oikeassa. Ehdimme kierrellä keskustan tuntuman pahamaineisissa puistoissa vain jonkin aikaa, kunnes ensimmäinen poliisipartio ryhtyi seuraamaan. Ei aikaakaan, kun ympärillä oli jo lukuisia poliiseja. Partioon osallistuneet suhautuivat tilanteeseen huumorilla. Meillä ei ollut mitään syytä huolestua poliisin huomiosta, sillä emme olleet syyllistyneet mihinkään rikokseen.

Mannerheimin patsaan kohdalla joukko jonkin sortin kommunistinuoria yritti hyökätä partiomme kimppuun heittelemällä lasipulloja meitä kohti. Käsissään osalla heistä oli rautaputkia. Hyökkäykseen reagoitiin ainoalla mahdollisella tavalla, itsepuolustuksella. Naamioituneet hyökkääjät eivät osanneet käyttää ylivoimaansa ja yllätyksen tuomaa etulyöntiasemaa kovin tehokkaasti hyväkseen. Myöhemmin Nordfront-verkkojulkaisu haastatteli paikalla ollutta partioon osallistunutta kansallismielistä. Hänen mukaansa yksi kommunistihyökkääjistä loukkasi jalkansa pahoin ja pulloja viskoneet vasemmistolaiset saivat ”maistaa omaa lääkettään”. Aggressiivinen vastaus hyökkäykseen ilmeisesti säikäytti vasemmiston, sillä seuraavana lauantaina partio sai liikkua rauhassa, vaikka sen kulkureittiä pystyi seuraamaan reaaliajassa sosiaalisessa mediassa. Kansallinen Vastarinta kirjoitti luonnollisesti myös tapahtumista:

”Noin viisi minuuttia myöhemmin Kiasman edustalla vastaan käveli suuri ryhmä äärivasemmistolaisia, joista useat olivat naamioituneet. Vasemmisto aloitti yhteenoton heittämällä lasipulloja kansallismielisiä kohti, minkä jälkeen tilanne eskaloitui. Tilanne kesti noin puoli minuuttia, minkä aikana tappelun aloittanut vasemmisto joutui aloittaa perääntymisen. Muutamat hyökkääjistä myös pudottivat metalliputkensa maahan paetessaan paikalta. Viranomaiset rauhoittivat tilanteen kaasulla, ja lopulta paikalle saapui vielä ratsupoliisi. Pari partioon osallistunutta sai poliisilta kaasua, eikä ketään otettu kiinni.”

Arvasin toki, että valtamedia tulisi paisuttelemaan lyhyestä nujakasta poliittisen skandaalin. En itse olisi kuitenkaan osannut kuvitella, että lehdistöllä olisi otsaa syyttää kansallismielisiä väkivaltaisuuksista, joiden aloittamisesta vasemmistolaiset itse myöhemmin ottivat vastuun. Veronmaksajien rahoittama Yle kuitenkin kirjoitti: ”Kansallissosialistit ja antifasistit ottavat yhteen Helsingin kaduilla – luvassa sovittuja tappeluita?” En tiedä, oliko idea alkujaan Ylen vai Helsingin poliisin, mutta artikkelissa haastateltu Jere Roimu jopa väitti, että tappelu oli ennalta sovittu. ”Toistaiseksi näyttää siltä, että katupartiot ovat onnistuneet ainoastaan provosoimaan lisää väkivaltaa,” Yle kirjoitti partioinnista. Kun maahanmuuttajat hakkasivat suomalaisia lapsia, oli vika Suomen yhteiskunnassa. Kun vasemmistolaiset yrittivät hyökätä katupartion kimppuun, on vika katupartiossa. Pohjat löi kuitenkin Iltalehti, jonka mukaan ”uusnatsit tappelivat keskellä Helsinkiä”. Iltalehden tekstin pohjalta Aamulehti kirjoitti oman uutisensa: ”IL: Rautaputkin varustautuneet uusnatsit tappelivat Helsingin keskustassa” Valehtelukampanjan taustalla oli vihervasemmistolainen toimittaja Aino Kangaspuro, joka Kansallinen Vastarinta –julkaisun mukaan kannattaa muun muassa laitonta maahanmuuttoa. Lehdet eivät oikaisseet ”uutisiaan”, vaikka vasemmisto myönsi hyökänneensä. Todellisuudessa käyttäydyimme partioidessamme kunnioittavasti kaikkia kohtaan syntyperään katsomatta. Ällistyttävää uutisointia ymmärtääkseen suosittelenkin lukemaan artikkelin ”Vasemmistoaatteen valta suomalaismediassa”.

 

1930-luku elää?

Mikäli eliitin varoittelut ”paluusta 30-luvulle” tarkoittavat sitä, että eurooppalaiset eivät enää niele monikulttuurisuuden valhetta pureskelematta, niin käännän mielelläni kelloja muutaman vuosikymmenen taaksepäin. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että todellisia menneiden aikojen homeisia reliikkejä eivät ole maahanmuutto-ongelmaan realistisesti suhtautuvat suomalaiset, vaan liberaalit ja vasemmisto. ”Suvaitsevaisuutta” rummuttavat julkaisut suorastaan vilisevät edelleen ”natseja”, vaikka koko termi koki inflaation jo ennen toista maailmansotaa. ”Natseja” ovat tarpeen tullen niin perussuomalaiset ja ”sukupuolineutraalin” avioliittolain vastustajat kuin myös kansalaisten katupartiot. Onpa leima annettu kokoomusnuorillekin. Jos ei olla avoimesti natseja, niin sitten ”flirttaillaan fasismin kanssa”. Fasismin kanssa flirttailuksi lasketaan esimerkiksi varovaiset ehdotukset pakolaiskiintiöiden tiukentamisesta.

Tuskin juutalainen kommunisti Konrad Heiden olisi 1920-luvulla uskonut, että hänen kehittämänsä haukkumasana ”natsi” tulisi säilyttämään purevuutensa vielä lähes 100 vuotta myöhemmin eurooppalaisten toimittajakollegoiden työssä. (Juutalaiset kehittivät myös monia muita voimakkaita leimakirveitä, kuten Moritz Steinschneiderin ”antisemitismi”, Theodore W. Allenin ”valkoinen etuoikeus”, Leon Trotskyn ja Magnus Hirschfeldin ”rasismi”, George Weinbergin ”homofobia” sekä Margaret H. Feldmanin ”seksismi”.) Heidenin ja hänen 2000-luvun hengenheimolaistensa työ yhdisti lauantain teemat. Eurooppa käy yhä samaa taistelua kuin Rudolf Hess. Isänmaallisista eurooppalaisista sekä suomalaisista tullaan valehtelemaan aivan kuten Hessistä, joka leimattiin sodanlietsojaksi. Kuten Hess, tulemme kohtaamaan painostusta ja väkivaltaa, mikäli haastamme eliitin ja vaadimme suomalaista Suomea. Liittoutuneet syyttivät Hessiä ilman ensimmäistäkään todistetta kansanmurhaajaksi, mutta eivät tuominneet ketään Hiroshimasta, Nagasakista, Dresdenistä, Holodomorista, Katynin teurastuksesta, ”vapautetun” Saksan raiskausepidemiasta tai omista keskitysleireistään. Hessiä syytettiin kansanmurhaajaksi, mutta juuri kukaan ei syyllistä Yhdysvaltoja siitä, että se on liberalismin ja demokratian nimissä tappanut jo 20–30 miljoonaa ihmistä sodissaan toisen maailmansodan jälkeen. Sama kaksinaismoralismi jatkuu 2000-luvulla: valtamedia syyttää maahanmuuttovastaisia kansalaisia ”rasisteiksi” tai ”natseiksi”, muttei suostu myöntämään, että holtittomalla maahanmuuttopolitiikallaan eliitti on jo nyt aiheuttanut tuhansien raiskattujen ja pahoinpideltyjen suomalaisnaisten ja -lasten kärsimyksen. Jos vastaus aikamme ongelmiin löytyy 30-luvulta, niin miksi vielä epäröimme?

 

E. S.