Kuka oli juutalainen Alfred Dreyfus?

Julkaisemme Malluaisen artikkelin kuuluisasta ”Dreyfusin tapauksesta”, josta valtavirtainen historia on jo kauan valehdellut röyhkeästi. Toimitus on tehnyt alkuperäiseen artikkeliin pieniä muokkauksia.

Jokaisen olisi syytä kuunnella tämä podcast, jossa Carolyn Yeager ja Margaret Huffstickler kertovat Dreyfusin jutusta: http://carolynyeager.net/heretics-hour-dreyfus-affair-guilty

Kaikki, mitä luulet tietäväsi aiheesta, on melko varmasti valhetta. Harvat nimittäin ovat selvillä tapahtumien todellisesta luonteesta. Tässä petoksessa on onnistuttu erittäin hyvin. Vaikka rikos on yhtä törkeä kuin Leon Frankin ja syytetyn syyllisyys samalla lailla täysin selvä, silti ihmisillä on täysin valheellinen kuva jupakasta.

Holohoaxin ja maailmansotien historian osalta valheet ovat paljastuneet jo kauan sitten, mutta tässä aiheessa juuri missään ei esitetä totuutta, joka on päivänselvä faktojen valossa eli virallinen versio yhtä törkeästi valehdeltu. Vyyhti alkoi purkautua 1894 ja asiasta kiisteltiin vuoteen 1906, jolloin Dreyfus lopullisesti armahdettiin.

Saksan suurlähetystössä Pariisissa toimi talousvastaava ja siivooja, joka oli oikeasti vakooja. Hän keräsi roskakoreista roskat, joiden paperisilpusta Ranskan yleisesikunnan tiedusteluosasto kokosi mm. listan, jossa esiteltiin lista luovutetuista tiedoista ja mitä luovutettaisiin. Mukana oli tärkeää huipputietoa.

Yleisesikunta oli jo ollut ennenkin selvillä, että joku vuosi tietoja. Mahdollisten tyyppien lukumäärä ei voinut olla kovin suuri. Tämä naisvakooja joutui myöhemmin painostuksen kohteeksi. Miehiä oli tullut hänen kotiinsa ja he olivat ehdottaneet häntä tekemään väärän valan ja todistamaan Dreyfussille edullisesti. Siivoojavakooja oli ajanut miehet pois asunnostana veitsen kanssa ja tehnyt ilmoituksen poliisille.

Dreyfusin syyllisyydestä on selvät todisteet. Hän todellakin vakoili yleisesikunnassa saksalaisten laskuun. Hän oli peluri, joten vaikka hän oli varakas ja varakkaan naisen kanssa naimisissa, hän joutui hankkimaan rahaa paheittensa vuoksi (tietysti on mahdollista, että jokin taho halusi tietyt asetelmat tulevaa sotaa varten). Hänellä oli myös rakastajatar ja hän kerskui omaisuuksillaan. On väitetty, että hänellä ei olisi voitu osoittaa olleen motiivia, mutta nämä seikat jo osoittavat, että rahantarvetta saattoi olla.

Lisäksi esimiehet olivat arvioineet hänen luonteensa olleen huonolaatuinen. Sosialisti Karl Liebknecht, joka oli vakuuttunut Dreyfusin syyllisyydestä, sanoi olleen tyypillistä, että rikollisten ja pettureiden paljastuttua ei pystytä aina löytämään motiivia. Myös rikkaat pettävät. Tässä vielä vaimo oli paljon rikkaampi kuin Dreyfus.

Arvokkaita sotasalaisuuksia paljastui, mutta toisaalta vastavakoilu sai selville vuodon. Dreyfus paljastui käsialansa vuoksi. Käsialatutkijoille ei kerrottu, kenen käsialasta oli kyse, koska heillä olisi saattanut olla jotain sympatioita. Olihan koko Ranska solutettu täyteen vapaamuurareita ja etenkin Ranskan keskuspankin palveluksessa ollut oli halunnut tietää, kenen käsialaa tutkittiin.

Mielenkiintoista oli se, että kun Dreyfus viimein sai vihiä siitä, mitä oli tekeillä, hän yritti muuttaa käsialaansa. Kaiken kaikkiaan hän oli melko epäpätevä vakooja ja hän herätti epäilyksiä jo tekemällä muistiinpanoja silloin, kun se ei ollut sallittua, tai liian röyhkeästi arkaluonteista aineistoa kopioimalla ja kuljettamalla. Hän väitti olleensa oikealla asialla tuolloin.

Hän myös yritti päästä käsiksi kaikkeen mahdolliseen epäolenaiseenkin salaiseen materiaaliin melko silmiinpistävästi. Omituista oli myös se, että Dreyfusin havaittiin harjoittelevan peilin edessä syyttömyyden vakuutteluita.

”Kansani kostaa kansallesi”

Oli virhe odottaa kaksi päivää ennen kuulusteluita. Dreyfus oli tavannut mitä ilmeisimmin henkilön, joka oli luvannut hänelle yhteisönsä tukea. Hänet varmasti vannotettiin kiistämään kaikki.

Ennen kuin mitään oli tapahtunut, majuri Hubert Joseph Henry merkitsi Dreyfusin sanoneen: ”Kansani kostaa teidän kansallenne, jos minut tuomitaan”. Tämä pitää varmaankin paikkansa.

Miten ihmeessä Henry olisi voinut ennakoida maailman suurten juutalaisjärjestöjen nousevan yhtenä miehenä valtavien resurssiensa kera Dreyfusia puolustamaan kaikin mahdollisin keinoin? Asian vuodettua lehtiin juutalainen ja vasemmistolainen lehdistö alkoi metelöidä asiasta ja kyseenalaistaa Dreyfusin syyllisyyden. Normaalisti ei olisi ollut mitään ihmeellistä, että petturi ja vakooja erotetaan ja hänen miekkansa katkaistaan ja polettinsa repäistään.

Ranskan päärabbi kävi välittömästi Pariisin poliisipäällikön puheilla. Hän uhkasi koko Ranskaa sisällissodalla, joka jakaisi maan kahtia, jos Dreyfusta syytettäisiin. ”Te luulette, että emme pysty siihen. Mutta me pystymme.” Ilmeisesti hänen edustamalleen eliitille olisi ollut kova pala tunnetun ja yleisesikunnan ainoan juutalaisen paljastuminen maanpetturiksi.

Tosin Talmud määrää jo muutenkin, että juutalaista ei saa tuomita ei-juutalaisessa oikeudessa ja että juutalainen saa rankaisematta tehdä ei-juutalaiselle mitä hyvänsä. Juutalaisen lain mesira-periaate kieltää juutalaista ”vasikoimasta” toisen juutalaisen tekemistä rikoksista ei-juutalaiselle poliisille ja tuomioistuimelle.

Todisteet olivat selvät ja Dreyfus tuomittiin Pirunsaarelle. Juutalaisyhteisö kuitenkin toimi. Koko maailman lehdistö valjastettiin kampanjoihin Dreyfusin puolesta ja Ranskaa vastaan. 35 miljoonaa frangia on havaittu virranneen Ranskaan ulkomailta Dreyfusin puolustukseksi. Tuomiota yritettiin saada nurin.

Ranska oli 1894 jo sata vuotta ollut Rothschildien tasavalta. Tällä eliitillä oli suunnaton valta esimerkiksi vapaamuurarien kautta. Vaikka Ranska on katolinen, vapaamuurarit ja vasemmisto ovat perinteisesti avoimesti uskonnonvastaisia.

Ranskan armeijan tiedusteluosastoa kutsuttiin tilasto-osastoksi. Tilasto-osaston päällikkö Jean-Conrad Sandherrin joutui yllättäen pian eroamaan. Ero johtui terveydellisistä syistä ja mies kuoli myöhemmin. On hyvin todennäköistä, että hänet myrkytettiin. Ohjelman lopussa kerrotaan, että Sandherrinille oli tarjottu valtavaa rahasummaa siitä hyvästä, että tämä olisi painanut koko vakoilujutun villaisella.

Uusi turvallisuuspäällikkö

Uusi turvallisuuspäällikkö Marie-Georges Pickuart osoittautui pian lausuntojaan myöten Dreyfusin ja juutalaisjärjestöjen liittolaiseksi, vaikka hän oli ennen tätä ollut mukana tuomitsemassa Dreyfusia. Hän palkkasi vastaavan asenteen omaavan lakimiehen, joka oli toiminut Dreyfus-puolueen puolesta.

Todistetusti jutun aineisto ei ollut tarpeeksi suojattu. Esimerkiksi Henry näki Pickuartin ja lakimiehen neuvottelevan keskenään usein. Kerran jopa niin, että salainen kansio oli heidän välissään. Selkeästi he pohtivat keinoja saada syy vakoilusta pois Dreyfusin harteilta.

Kansioon alkoi ilmestyä väärennettyä materiaalia, jolla yritettiin saada syytä Dreyfusin sijaan toiselle, unkarilaissyntyiselle Esterhazylle, joka välillä otti syyt päälleen, etenkin sen jälkeen, kun oli paennut Englantiin. Hän oli rahapulassa ollut hämärä tyyppi, joka oli läheisissä suhteissa juutalaisjärjestöihin. Saksan puolelta oli selvästi lahjottu sotilasattashea Schwartzkoppen, joka myöhemmin kirjoitti valheellisen kirjan, jossa väitti toimineensa Esterhazyn kanssa.

Ongelmana oli vain se, että Esterhazy ei ollut voinut päästä käsiksi salaiseen materiaaliin. Henry sai Picquartin siirrettyä ylempien tahojen avulla välilllä Tunisiaan. Kaikki näkivät, mitä hän rakensi eikä asiasta olisi ollut luvassa mitään hyvää Ranskalle tai armeijalle. Esterhazyä pidettiin ensin ranskalaisena ja kunnon miehenä. Henry halusi varoittaa tätä neuvoteltuaan kollegansa kanssa. Toisaalta Esterhazy halusi vapautua epäilyistä. Tämän vuoksi Henryn ja Esterhazyn välillä oli tapaamisia.

Kuvaavaa tälle valehtelijalle oli, että kun hän kauan aikaa Englannissa oli pysynyt tarinassaan, hän lopulta haastoi erään lehden oikeuteen sen julkaistua Esterhazyn kertomuksen ja sanoi, että ei ollutkaan mikään vakoilija. Unkarissa oli paljon juutalaisia tuolloin ja on mahdollista, että Esterhazyn oli taustaltaan juutalainen.

Dreyfusin sijaan syytettiin aiemman turvallisuuspoliisin päällikön apuria Henryä. Tässä käytettiin hyväksi asiakirjoihin solutettua väärennöstä, joka sitten osoitettiin suureen ääneen väärennökseksi. Henry teki oudon itsemurhan ennen kuulusteluja. Hänellä oli veitsi väärässä kädessä ja kaula oli katkaistu molemmilta puolilta. Hänellä oli juuri ollut sanojensa mukaan tärkeää kerrottavaa ja vaimolleen hän oli kertonut juuri olleensa kunniallinen ja syytön. Myös kärsineensä kovasti, mikä viittaisi myrkytykseen.

Hänen luonaan olikin vieraillut mystinen henkilö, joka oli juottanut rommia Henrylle. Suomalainen Wikipedia väittää Henryn tunnustaneen ja tehneen väärennöksiä, mutta tosiasiassa hänen syykseen vain luettiin eliitin taholla kaikki hänen kuolemansa jälkeen. Sittemmin pikku hiljaa koko yleinen mielipide on manipuloitu ja aivopesty toistamaan tällaisia valheita tarvittaessa.

Dreyfusin syyllisyys oli selvä

Tuolloin asiaan ei voitu uskoa, sillä Esterhazyn käsialakin selvästi vain pyrki esittämään Dreyfusin käsialaa. Tosiasiassa yleisesikunnassa oli vastustettu muutoksia, henkilövaihdoksia ja tuomion revisiota ja arvattu häpeällisen alistumisen ja periksi antamisen johtavan kostotoimiin ja puhdistuksiin. Dreyfusin syyllisyys oli selvä ja Pickuartin toiminta ymmärrettiin yleisesti siis vehkeilyksi.

Pornografinen roskakirjailija Emile Zola haastettiin loanheitostaan oikeuteen, hävisi oikeusjutun ja pakeni oikeutetun tuomion saatuaan myös Englantiin eli hän teki toisin kuin oli uhonnut tekevänsä eli väittänyt uskaltavansa mennä oikeuteen teoksensa vuoksi. Hänet esitetään nykyisin suurena sankarina. Hän oli kuitenkin kommunisti, joka oli selvästi ostettu. Hän tuomitsi kaikki Dreyfusin syyttäjät ja lähes koko Ranskan antisemitistisiksi vehkeilijöiksi ja armeijan vielä rikollisiksi murhaajiksi.

Armeijan häpäisystä ilman todisteita ei pidetty, joten Zola oli yleisesti halveksittu tuolloin. Oikeusjutun armeijan solvaamisesta hän tietenkin oikeutetusti hävisi. Paljon myöhemmin vasta hänen tuhkansa siirrettiin Pantheoniin. On mahdollista, että koko pamfletin kirjoittaja oli tunnettu juutalainen anarkisti Lazar, sillä teosta pidetään kielellisesti ala-arvoisena ollakseen Zolan kirjoittama.

Valtava painostus johti uuteen oikeusjuttuun, jossa Dreyfus tuomittiin uudelleen, mutta armahdettiin seuraavana päivänä. Todisteet olivat selvät, mutta Ranskaa oli uhattu jo kansainvälisellä boikotilla esimerkiksi seuraavan vuoden maailmannäyttelyn suhteen.

Tämä ei kuitenkaan riittänyt. Dreyfusin kannattajat vaativat hänen julistamistaan syyttömäksi. Tämäkin onnistui viimein, kun maan lakia oli muutettu lobbausjärjestöille mieleiseksi. Kun Dreyfusin kannattaja pääsi myöhemmin sotaministeriksi, hän erotutti kaikki katoliset ja korvasi heidät vapaamuurareilla ja luottomiehillään. Armeijaa ja hallintoa siis puhdistettiin. Dreyfusin kannattajat saivat hegemonian ja he (Dreyfusia tukenut eliitti) järjestivät I maailmansodan.

Revisiota vastustanut presidentti kuoli oudosti juutalaisen prostituoidun luona. On erittäin merkittävää, että vasemmistolaiset ja dreyfuslaiset sotapoliitikot (esim. Clemenceau ja Poincare) pääsivät valtaan nimenomaan Dreyfus-väännön avulla. Tämä mahdollisti I maailmasodan.

Useat tärkeät ihmiset Ranskassa paheksuivat sitä, että vasemmistolaiset ja juutalaiset saivat vallan ja ensin häpäisivät armeijan ja sitten tapattivat kansalaiset turhassa sodassaan. Monet Panama-skandaalissa tahriutuneet nimet olivat tehneet paluun. Lopulta maailmansotaan vaadittiin myös uusi juoni suositun poliitikon Caillauxin pitämiseksi pois vallasta aikaansaamalla häväistysjuttu. Caillauxin rakkausseikkailut vuodettiin ja tämän vaimo ampui lehden päätoimittajan.

Nykyään valtavirta syyttää kaikesta ei-juutalaisia

Miten kaikki esitetään nykyisin? Verkossa paasataan ”läpensä katolisesta Ranskasta, jossa vallinnut antisemitismi huipentui fasististen kenraalien kampanjaan juutalaisia vastaan. Vain antisemitismin vuoksi olisi järjestetty lavastettu häväistyskampanja juutalaista upseeria vastaan.”

Tämä olisi muka ilman hurskaiden ihmisten vastarintaa johtanut sitten salaisen suunnitelman mukaan juutalaisten puhdistamiseen armeijasta ja yleisemminkin juutalaisvainoihin. Näin asia esitetään esimerkiksi aiheesta tehdyissä ohjelmissa.

Todellisuudessa vaikutusvaltaiset juutalaisjärjestöt käyttivät valtaansa ja aloittivat kampanjan, jossa käyttivät koko kansainvälistä voimaansa saadakseen vaarallisen suurrikollisen vapaaksi ja tuomiotta. Tämä onnistui, mikä on aivan käsittämätöntä, jollei tunne Ranskan tilannetta. Todellisuudessahan Ranskassa oli enemmistö isänmaallista ja kunnon väkeä. Tietenkin vasemmistolaisuudella oli vahvat perinteet, mutta valtaosa vasemmiston riveihinkin huijatuista oli vielä pitkään mädätyksen tarpeessa.

Todellisuudessa sielläkin kyse oli siitä, että pieni eliitti omasi taloudellisen ja poliittisen vallan. Sen ja lehdistön avulla pidettiin muu osa kansasta pimennossa monista asioista ja toisaalta siis eliitti toimi kansan enemmistön tahtoa vastaan ja petkutti kansaa minkä ehti. Petollinen eliitti sai tahtonsa läpi, vaikka tässä asiassa kansakunta oli armeijan puolella ja revisio hyvin epäsuosittu.

Kelpo ihmiset yrittivät saada vakoojan tuomiolle, mutta tähän puututtiin vaikutusvaltaisilta tahoilta. Syytteessä ei ollut minkäänlaista rasismia takana, vaan nimenomaan vakoilutoiminta, johon syyllinen sattui olemaan juutalainen.

Esimerkiksi saksalainen tunnetttu sosialidemokraatti Karl Liebknecht oli sitä mieltä, että Dreyfus oli syyllinen. Hän ei koskaan uskonut syyttömyyteen. Hän oli perehtynyt oikeudenkäyntiin ja juttuun aineistoja myöten. Hän oli hämmästynyt siitä, kuinka erilainen kuva tapahtumista esitettiin valtalehdissä Ranskan ulkopuolella.

Ranskassa kaikkea ei pystytty salaamaan. Liebknechtillä oli myös korkean tason tietoa asioista. Hän näki heti saksalaisten reaktiosta asiaan, että Dreyfus oli syyllinen. Syyttömien syyttämisen sattuessa saksalaisten vakoojiksi Saksassa reagoitiin eri tavalla. Hänellä oli tällaisista vakoiluasioista paljon syvällistä erikoistietämystä.

Siivoojavakoojan painostamisen lisäksi ohjelmassa ei ole nostettu esiin muita lahjonta- tai painostusyrityksiä, mutta niitä on riittänyt käytetystä rahasta ja vastaavista konflikteista päätellen. Moni menetti päänsä. Tunnettu juutalainen väärentäjä murhattiin juuri, kun koko prosessi oli huipussaan. Erinäisiä aineistoja sitten väitettiin mm. Henryn väärentämiksi.

Selviä murha-uhreja olivat siis myös Henry ja em. presidentti. Hän oli suhtautunut kielteisesti Dreyfussin armahdukseen ja syyttömäksi julistamiseen. Kaksi muuta uhria olivat he, jotka olivat kuulleet Dreyfusin tunnustuksen silloin, kun hän oli pidätettynä. Hän, jolle Dreyfus oli puolittain tunnustanut vakoilunsa ja seuraavana päivänä sivullinen, joka asian oli sattunut kuulemaan. Molemmat olivat raportoineet kuulemastaan esimiehilleen.

Dreyfuslaisella vapaamuuraritaholla oli kuitenkin otsaa esim. väittää, että Picquart olisi ollut tarkoitus murhata Tunisiassa. Jupakka johti kirkon ja valtion eroon 1905. Armeija kärsi ja puhdistettiin. Vasta nyt, Dreyfusin jupakan ja kenraali Boulangerin tapauksen jälkeen, myös armeija oli täysin vapaamuurarien kontrollissa (esim. Friedrich Hasselbacherin mukaan). Clemenceau siis palasi valtaan ja osaltaan johtamaan maailmaa sotaan ja alistamaan Saksaa Versaillesissa.

Kansainvälinen painostuskampanja

Kyseessä oli siis Leon Frankin jutun tapainen tapahtumasarja, jossa todella kauhistuttavaa rikollista alettiin pestä puhtaaksi ja pestään edelleen koko kansainvälisen lobbauskoneiston voimalla.

Kuten Frankia ja juutalaista mafiaa tukemaan perustettiin ADL, myös Dreyfusin puolustuskampanjat synnyttivät järjestön ”The League of the Rights of Man”. Tämä kunnostautuu edelleen muiden vastaavien juutalaisjärjestöjen tapaan orja-Ranskassa syyttämällä holokaustin epäilijöitä ym. ja vaatimalla rahaa heiltä maan käytäntöjen mukaisesti.

Valitettavasti ihmiset uskovat viralliseen valehteluun asiassa kuin asiassa, mutta etenkin Dreyfusin tapauksessa. Konnat ovat sankareita ja kunnon ihmiset jotain aivan hirveää. Koko juttu on kuin holohoax. Menneet polvet väärennetään hirvittäviksi antisemiiteiksi ja sitten tämän perusteella vaaditaan koko kulttuurin muutosta. Ihmiset hylkäävät sitten ison osan kulttuuriaan pesuveden mukana silkan valehtelun innoittamana ja heitä paimennettaessa kuin karjaa.

Tosiasiassahan siis muutos ei merkitse minkään mielipuolisen ennakkoluulon hävittämistä, vaan sitä, että esim. historiasta valehdellaan, menneet polvet häväistään ja tunnetaan syyllisyyttä olemattomista rikoksista. Vaikka monikaan ei ymmärrä tässä tapauksessa Dreyfusin olleen rikollinen ja siis osaltaan vaadittavan juutalaisille täydellistä immuniteettia tai ajetaan ns. vihapuhelakeja eli sananvapauden ja muiden vapauksien lakkauttamista. Monet ihmiset eivät vieläkään ymmärrä edes sitä, että antisemitismiksi mielletään ihan asiallinenkin esitys juutalaisasioista. Dreyfusin syyte ei edes ollut millään tavalla juutalaisuuteen liittyvä.

Huffsticklerin lähde on ranskankielinen, joten itse en voi sitä hankkia. Monet eivät ole tottuneet tällaisiin hoaxeihin ja siis ovat liian herkkäuskoisia. Mutta jotain voinee ainakin alkaa liikkua päässä, kun muistaa siis Karl Liebknechtin pitäneen Dreyfusia ilman muuta syyllisenä. Vaikka ihmisille moneen kertaan osoittaa demokratioiden luonteen, omistukset ja historialliset voimasuhteet, niin silti he eivät usko, vaan haluavat uskoa siihen, mitä vallanpitäjä sanoo. Tämä on hämmästyttävää.

 

Lue myös: Miksi kirjoitamme juutalaisista 1, 2