Kuoliko kuusi miljoonaa juutalaista sittenkään, osa 1

Magneettimedia suomentaa holokaustirevisionismin klassikkoteoksen Did 6 Million Really Die? yleisön pyynnöstä. Holokaustirevisionismi on tänään ajankohtaisempaa kuin koskaan, sillä eliitti pyrkii oikeuttamaan ”holokaustilla” muun muassa avoimien rajojen maahanmuuttopolitiikan, itsenäisyytemme tuhoavan EU-liittovaltioprojektin sekä alati tiukentuvat ajatusrikoslait!

Kauhupropagandaa on tehty läpi historian. Kauhupropagandaa on levitetty myös jokaisessa 1900-luvun sodassa eikä sen hiipumisesta näy merkkejä.

Ensimmäisen maailmansodan aikana saksalaisia esimerkiksi syytettiin kannibalismista belgialaisten vauvojen syömisestä! Propagandan mukaan saksalaiset heittelivät pieniä vauvoja ilmaan ja lävistivät vastasyntyneet uhrinsa kiväärien pistimillä. Britit valehtelivat myös saksalaisten perustaneen ”ruumistehtaita”, joissa kaatuneiden sotilaiden jäännöksistä valmistettiin glyserolia ja muita hyödykkeitä. Tämä oli laskelmoiva loukkaus keisarillisen armeijan kunniaa vastaan.

Sodan jälkeen valtaosa valheista kuitenkin peruttiin. Britannian ulkoministeriö pyysi Saksalta virallisesti anteeksi kunniaa loukanneista valheellisista huhuista. Britannia myönsi, että kyse oli tyypillisestä sota-ajan propagandasta.

Toisen maailmansodan jälkeen kukaan ei pyytänyt kuitenkaan Saksalta anteeksi. Tapahtui jotain hyvin outoa. Yleensä kauhupropagandan määrä kutistuu heti sodan jälkeen ja häviää pian olemattomiin. Toisen maailmansodan päätyttyä kehitys on ollutkin päinvastaista! Valheet saksalaismiehittäjien rikoksista ja juutalaisten kaltoinkohtelusta ovat muuttuneet vuosi vuodelta röyhkeämmiksi ja mielikuvituksellisemmiksi.

Kustantajat puskevat kirjakauppoihin jatkuvasti uusia halpoja pokkareita, joiden kannet ovat toinen toistaan hirveämpiä. Kirjat ruokkivat myyttiä, jonka mukaan vähintään kuusi miljoonaa juutalaista murhattiin keskitysleireillä sodan aikana. Tulemme kuitenkin osoittamaan, ettei kyse ole historiallisesta tutkimuksesta vaan röyhkeästä fiktiosta. ”Holokausti” on varmasti yksi historian onnistuneimmista petoksista.

Aivan aluksi on vastattava kysymykseen, miksi toisen maailmansodan kauhupropagandan rooli erosi niin radikaalisti ensimmäisen maailmansodan kauhupropagandan kohtalosta. Miksi valheet jäivät elämään vuoden 1945 jälkeen?

Olisiko mahdollista, että myytti ”kuudesta miljoonasta juutalaisesta” palvelee edelleen vaikutusvaltaisten ryhmien poliittisia tavoitteita? Käytetäänkö ”holokaustia” poliittisen kiristämisen välineenä?

Juutalaiset itsekin myöntävät, että ”holokausti” edisti huomattavasti heidän poliittisia hankkeitaan. Jokainen rotu ja kansakunta kärsi toisessa maailmansodassa, mutta kukaan ei käytä maailmansodan muistoa yhtä tehokkaasti hyväkseen kuin ”holokaustin uhrien jälkeläiset”. Pian sodan jälkeen ”holokaustia” käytettiin esimerkiksi tekosyynä sille, että juutalaiset miehittivät laittomasti Palestiinan.

Sionistinen liike hyötyi toisesta maailmansodasta enemmän kuin kukaan muu. Berliinin entinen johtava rabbi, tohtori Max Nussbaum, totesi 11.4.1953:

”Juutalaisten asema maailmassa on nykyään – suurista menetyksistämme huolimatta – kymmenen kertaa vahvempi kuin se oli kaksikymmentä vuotta sitten.”

On tärkeä muistuttaa, että juutalaisten asemaa on vahvistanut erityisesti se, että eurooppalaiset ovat lahjoittaneet heille jättiläismäisiä rahasummia ”hyvittääkseen kuuden miljoonan kuoleman”. Holokausti on siis taloudellisesti kaikkien aikojen tuottoisin kauhupropagandakertomus.

Tähän mennessä [pamfletin julkaisuvuonna 1974. Suom. huom.] Länsi-Saksan veronmaksajat ovat lahjoittaneet juutalaisille jo tähtitieteelliset kuusi miljardia puntaa! Suurin osa rahoista on korvamerkitty Israelin valtiolle, jota ei ollut edes olemassa toisen maailmansodan aikana! Saksalaiset ovat joutuneet lahjoittamaan myös huomattavia summia rahaa juutalaisille yksityishenkilöille.

Hyökkäys kansallismielisyyttä vastaan

Holokaustimyytti on vaikuttanut maailmaan paljon laajemminkin kuin ”vain” Israelin kautta. Erityisesti Eurooppa on joutunut holokaustimyytin uhriksi.

Miksi ”holokaustista” vaahdotaan edelleen? Mitä propagandalla tavoitellaan? ”Holokaustilla” on hyökätty häikäilemättömästi kaikkia kansallismielisyyden ja nationalismin muotoja vastaan.

Mikäli eurooppalainen kertoo olevansa ylpeä isänmaastaan ja tahtovansa suojella kansakuntaansa, hänet leimataan heti ”uusnatsiksi”. Saksalaiset kansallissosialistit olivat kansallismielisiä, ja hehän ”murhasivat kuusi miljoonaa juutalaista”! Siksi eurooppalaisilla ei ole holokaustilobbyn mukaan enää oikeutta suojella kansakuntaansa ja perintöään.

Niin kauan kuin holokaustimyyttiä pidetään hengissä, kansakunnat tulevat pysymään sen vankeina. YK murjoo eurooppalaisia ”kansainvälisyyden” ja ”suvaitsevaisuuden” vasaroilla, kunnes kansallisvaltioita ja itsenäisyyttä ei ole enää kellään.

Klassinen esimerkiksi ”holokaustista” nationalisminvastaisena aseena on Roger Manvellin ja Heinrich Fränkelin kirja The Incomparable Crime. Monet isänmaalliset britit yllättyivät kirjan sisällöstä, sillä teos hyökkää raivokkaasti Brittiläistä imperiumia vastaan, vaikka kannessa komeilee piikkilangalla peitetty hakaristi.

Manvell ja Fränkel siteeraavat Pandit Nehrua, joka kirjoitti seuraavat sanat istuessaan brittien ylläpitämässä vankilassa Intiassa:

”Sen jälkeen kun Hitler ilmestyi kuin tyhjästä ja nousi Saksan johtajaksi, on kaikkialla kauhisteltu rotuoppia ja natsien teoriaa ’Herrenvolkista’.”

”Me Intiassa olemme joutuneet kuitenkin kärsimään rasismista aina siitä lähtien, kun britit alkoivat hallita täällä. Brittien ajattelu perustui nimenomaan Herrenvolk- ja herrarotuoppeihin.”

”Intian kansakuntaa ja kansalaisia on pilkattu, nöyryytetty ja vihattu. Meille kerrottiin, että englantilaiset ovat kuninkaallinen rotu, jolla on jumalallinen oikeus alistaa meidät valtaansa. Jos vastustelisimme, saisimme vastaamme ’tiikerimäisen kuningasrodun’.”

Sitaatin jälkeen Manvell ja Fränkel selventävät vielä lukijoilleen, mitä he ajavat takaa:

”Euroopan ja Amerikan valkoiset rodut ovat jo vuosisatojen ajan pitäneet itseään ’Herrenvolkina’. Nyt 1900-luvulla, Auschwitzin vuosisadalla, olemme kuitenkin ottaneet tärkeitä askelia kohti rotujenvälistä ystävyyttä.”

Manvellin ja Fränkelin viesti on selvä: holokaustimyyttiä ruokkimalla kuljetaan kohti ”rotujenvälistä ystävyyttä”. ”Holokaustilla” ei hyökätä siis ainoastaan itsenäisiä valtioita ja kansallismielisyyttä vastaan – vihollisia ovat kaikki ylpeät kansakunnat, jotka tahtovat varjella omaa ainutlaatuista verenperimäänsä!

”Rasismin” pelosta on tullut samanlainen mörkö kuin helvetinpelosta keskiajalla. Eurooppalaisperäiset kansakunnat ovat nykyään vakavammin uhattuja kuin koskaan aiemmin historiassa: verenperimämme tuhoutuu, jos se sekoitetaan vieraisiin kansoihin.

Mikäli rajoja ei suljeta hallitsemattomalta maahanmuutolta, syntyy kaksi katastrofia. Ensimmäinen niistä on rotujen välinen väkivaltainen konflikti, johon vapaa maahanmuutto aina johtaa. Toinen uhkakuva on kuitenkin vielä vaarallisempi – kansamme tulee tuhoutumaan biologisesti, kun verenperimämme sekoittuu.

Koko eurooppalainen kulttuurillinen ja biologinen perintömme on nyt siis uhattuna. Mutta kuinka käy, jos valkoinen kansalainen puhuu ongelmista ääneen ja toteaa suoraan, ettei nykyinen maahanmuutto voi jatkua? Hänet leimataan ”rasistiksi”! Ja ”natsithan” olivat ”pahimpia rasisteja”! Rasismi johtaa siis ”uuteen holokaustiin”! Siksi maahanmuutosta ei saa keskustella!

Monet muistavat Enoch Powellin varhaiset puheet, joissa hän varoitti Britanniaa värillisen maahanmuuton seurauksista. Erään puheen aikana vasemmistolainen poliitikko alkoi huutaa ”Dachauta” ja ”Auschwitzia” yrittäessään hiljentää Powellin. Juuri samalla strategialla kaikki keskustelu maahanmuutosta ja verenperimästä pyritään nyt sensuroimaan.

On mielenkiintoista lukea siitä, kuinka juutalaiset ovat suojelleet rodullista perintöään vuosisatojen ajan ja jatkavat sitä edelleen [Israel tekee nykyään DNA-testejä maahanmuuttajille. Suom. huom.]. He käyttävät nykyään holokaustimyyttiä tässä hyväkseen ja kertovat, että juutalaisten on oman turvallisuutensakin vuoksi pidettävä biologisesti yhtä.

Onkin valitettavaa, että holokaustia käytetään yhtäältä argumenttina juutalaisen roduvarjelun puolesta ja toisaalta eurooppalaisen rodunsekoituksen puolesta! Eikö tämä ole kaksinaismoralismia?

Tahdomme yksinkertaisesti kertoa totuuden. Arvostettu amerikkalaistutkija Harry Elmer Barnes on kirjoittanut: ”Historioitsijan tai väestötieteilijän kannalta ei ole olemassa mitään yhtä vaarallista tehtävää kuin objektiivisen tutkimuksen tekeminen siitä, tapahtuiko [juutalaisten] joukkotuhonta.”

Tehtävä on vaarallinen, mutta arvokas. Meitä kiinnostaa historiallinen totuus, ja tahdomme nostaa valtavan painolastin pois kansakuntamme harteilta. Vain näin voimme suojella kansaamme vaaroilta, jotka ovat uhkaavampia kuin koskaan aiemmin historiassa.

Saksan juutalaispolitiikka ennen toista maailmansotaa

On totta, että Adolf Hitlerin Saksa piti juutalaisia epälojaaleina ja ahneina. Juutalaisia pidettiin myös kulttuurielämän paheiden alkulähteenä.

Weimarin Saksan aikana juutalaiset olivat kartuttaneet itselleen huomattavasti voimaa ja vaikutusvaltaa. Juutalaisia oli noin 5 prosenttia Saksan väestöstä, mutta he olivat yliedustettuina erityisesti lakifirmoissa, pankkialalla ja valtamediassa.

Kaikki tiesivät, että Karl Marx oli juutalainen. Rosa Luxemburgin ja Karl Liebknechtin kaltaiset juutalaiset johtivat näkyvästi vallankaappausta havitelleita kommunistiliikkeitä Saksassa. Kansallissosialistit pitivät juutalaisia siis juurettomina maailmankansalaisina, jotka johtivat kommunistien maailmanvallankumoushanketta.

Holokaustitutkijoiden ei tarvitse ottaa kantaa siihen, olivatko kansallissosialistit oikeassa tai olivatko juutalaisia vastaan säädetyt lait oikeudenmukaisia.

On totta, että saksalaiset tahtoivat ottaa juutalaisilta pois näille kertyneen yhteiskunnallisen vaikutusvallan. Kansallissosialistit kehottivat juutalaisia muuttamaan pois koko maasta. Vuoteen 1939 mennessä valtaosa juutalaisista olikin häipynyt Saksasta. Mukaansa he olivat saaneet ottaa suuren osan varallisuudestaan. Hitlerin hallitus ei ollut koskaan edes ajatellut murhaavansa juutalaisia.

On merkillepantavaa, että eräät juutalaiset pitivät Hitlerin hallituksen säätämiä ”syrjiviä” (eli saksalaisia suosivia) lakeja aivan yhtä pahana asiana kuin varsinaista kansanmurhaa. Jo 1936 Leon Feuchtwanger julkaisi tovereineen propagandakirjan nimeltä Der Gelbe Fleck: Die Austrotung von 500,000 deutschen Juden (Keltainen pilkku: 500 000 saksanjuutalaisen joukkotuhonta).

Keltainen pilkku oli hyvin tyypillinen propagandateos. Vaikka kukaan ei vakavissaan väitä, että juutalaisia olisi järjestelmällisesti murhattu Saksassa vuoteen 1936 mennessä, kirja käyttää juutalaisten häätämispolitiikasta sanaa ”joukkotuhonta”.

Kirjassa vihjataan, että keskitysleirit ovat erinomaisia paikkoja kansanmurhan toteuttamiselle. Teos viittaa Dachaun keskitysleirin 100 juutalaisvankiin, joista 60 oli ollut vangittuna jo vuodesta 1933 lähtien. (Valtavirtahistorian mukaan juutalaisten joukkotuhonta vankileireillä alkoi vasta vuosia myöhemmin.)

Vielä äärimmäisempi esimerkki on saksanjuutalaisen kommunistin, Hans Beimlerin, kirja nimeltä Neljä viikkoa Hitlerin verikoirien vankina: natsien murhaleiri Dachau. Kirja julkaistiin New Yorkissa jo 1933 eli Hitlerin valtaannousun vuonna! Beimler joutui Dachauhun siksi, että hän oli osallistunut kumoukselliseen kommunistitoimintaan.

Hän vapautui vain kuukauden vankeuden jälkeen, mutta alkoi tästä huolimatta valehdella maailmalle, että Dachau oli ”kuolemanleiri”. Jos Dachau oli ”kuolemanleiri”, miksi tunnettu kommunisti vapautettiin sieltä lyhyen kuukauden vankeusrangaistuksen jälkeen? Nykyään edes valtavirtahistoria ei kutsu Dachauta ”kuolemanleiriksi” vaan tavalliseksi keskitysleiriksi, jossa ei käytetty esimerkiksi kaasukammioita. Ei ihme, että nykyään Itä-Saksan kommunistidiktatuuri jakaa ”esimerkillisille” kansalaisille Hans Beimler –palkintoja!

Valheita ”kuolemanleireistä” alettiin siis levittää valtavirtahistoriankin näkökulmasta jo suorastaan nolostuttavan aikaisin. Valheita levittivät aktivistit, joilla oli erittäin tunnettuja poliittisia antipatioita kansallissosialistipuoluetta kohtaan. Tämän tulisi jo itsessään soittaa herätyskelloja kaikkien objektiivisten historiantutkijoiden päässä.

Emme kiistä sitä, etteikö Hitler tahtonut lähettää juutalaisia pois Saksasta. Maastamuutto ei kuitenkaan ole synonyymi kansanmurhalle. Maastamuuttoa ei tule sekoittaa myöskään keskitysleireihin. Keskitysleirit olivat vankiloita, joihin Saksan sisäisen turvallisuuden kannalta vaarallisina pidettyjä ihmisiä lähetettiin – esimerkiksi liberaaleja, sosiaalidemokraatteja ja erityisesti kommunisteja. Monet kommunisteista olivat Hans Beimlerin tavoin juutalaisia.

Saksan keskitysleirit olivat äärimmäisen pieniä verrattuna esimerkiksi Neuvostoliiton vastaaviin. Esimerkiksi valtavirtahistoritoitsija Gerald Reitinger myöntää teoksessaan The SS: Alibi of a Nation, että 1934–38 vankien määrä kasvoi vain harvoin yli 20 tuhanteen valtakunnan alueella. Reitingerin mukaan juutalaisia vankeja ei tuona ajanjaksona ollut koskaan yli kolmeatuhatta!

Sionistien rooli

Kansallissosialistit eivät suunnitelleet ainoastaan karkottavansa juutalaisia. He pyrkivät helpottamaan hanketta opiskelemalla sionistien tavoitteita. Poliittisen sionismin isä Theodor Herzl suunnitteli 1800-luvulla, että Madagascar voisi olla juutalaisten uusi kotimaa. Kansallissosialistit olivat erittäin kiinnostuneita ajatuksesta.

Juutalaisten asuttaminen Madagascarille oli ollut tärkeä osa kansallissosialistien poliittista ohjelmaa jo ennen 1933, ja puolue oli julkaissut aiheesta jopa oman pamfletin.

Pamfletissa todettiin, että Palestiina olisi paljon huonompi kotimaa juutalaisille kuin Madagascar, sillä Israelin perustaminen johtaisi loputtomien sotien kierteeseen Lähi-idässä. Kuten kaikki tiedämme, kansallissosialistit ennustivat aivan oikein!

Saksalaiset eivät olleet suinkaan ensimmäisiä, jotka ehdottivat, että juutalaisten tulisi muuttaa Madagascarille. Puola oli jo miettinyt aivan samaa ratkaisua omaan juutalaiskysymykseensä. 1937 Puolan hallitus lähetti Michael Lepecki –retkikunnan Madagascarille tutkimaan tapoja, joilla suunnitelma voitaisiin käytännössä toteuttaa. Retkikuntaan kuului myös juutalaisia edustajia.

Saksan keskuspankin johtaja Hjalmar Schacht laati yhden ensimmäisistä Madagascar-suunnitelmista Hermann Göringin pyynnöstä 1938.

Hitler lähetti Schachtin Lontooseen keskustelemaan aiheesta juutalaisten lordi Bearstedin ja George Rubleen kanssa. Suunnitelma oli, että juutalaisten varat jäädytettäisiin, minkä jälkeen niitä käytettäisiin vakuutena kansainväliselle lainalle, joka myönnettäisiin Palestiinaan muuttaville juutalaisille. Schacht raportoi neuvotteluista Hitlerille 2.1.1939.

Suunnitelma ei kuitenkaan toteutunut, koska britit eivät hyväksyneet Schachtin rahoitusehdotusta. 12.11.1938 Göring kuitenkin paljasti kokouksessa, että Hitler suunnitteli jo juutalaisten lähettämistä Madagascarille. Muutamaa viikkoa myöhemmin Ribbentrop kuuli Ranskan ulkoministeriltä M. Georges Bonnetilta, että myös Ranskan hallitus suunnitteli 10 000 juutalaisen lähettämistä Madagascarille.

Schachtin Palestiina-ehdotukset 1938 olivat jatkoa keskusteluille, joita oli käyty jo vuodesta 1935 lähtien. Ennen vuotta 1938 juutalaisille oli pyritty varmistamaan turvalliset puitteet muihin Euroopan maihin muuttamiselle. Suunnitelmat huipentuivat kesän 1938 Évian-konferenssiin Ranskassa. Vuoteen 1939 mennessä Madagascar-suunnitelmasta oli tullut saksalaisten keskuudessa kaikista suosituin.

On totta, että Helmuth Wohltat Saksan ulkoministeriöstä kävi Lontoossa vielä huhtikuussa 1939 puhumassa juutalaisten siirtämisestä Rhodesiaan ja Brittiläiseen Guianaan. 24.1.1939 Göring oli kuitenkin jo määrännyt sisäministeri Frickiä perustamaan juutalaisten maastamuuttoviraston.

Lisäksi Göring valtuutti turvallisuusjohtaja Reinhard Heydrichin ratkaisemaan juutalaisongelman ”maastamuuton ja evakuoinnin avulla”. Madagascar-suunnitelma oli edelleen suosituin.

Vuoteen 1939 mennessä Saksan hallitus oli onnistunut kannustamaan jo 400 000 juutalaista muuttamaan pois maasta. Saksassa oli asunut yhteensä noin 600 000 juutalaista. Lisäksi oli noin 480 000 juutalaismaahanmuuttajaa Itävallasta ja Tšekkoslovakiasta, eli lähes kaikki kahden maan juutalaiset. Onnistunutta maastamuuttokampanjaa johtivat Berliinin, Prahan ja Wienin juutalaisten maastamuuttovirastot, jotka Gestapon juutalaistutkimusviraston johtaja Adolf Eichmann oli perustanut.

Juutalaisten maastamuutto oli Saksan hallituksen mielestä niin tärkeä hanke, että Eichmann perusti Itävaltaan jopa koulutuskeskuksen, jossa nuoret juutalaiset saivat harjoitella maanviljelyä, joka oli tärkeä taito uudessa kotimaassa.

Jos Hitler olisi todella tahtonut murhata kaikki Euroopan juutalaiset, ei hän olisi tietenkään päästänyt yli 800 000 juutalaista lähtemään Saksasta ja ottamaan vieläpä mukaansa valtaosan omaisuudestaan. Eikä Hitler olisi tuhlannut valtavia resursseja Palestiina- ja Madagascar-suunnitelmiin, mikäli tavoitteena oli tappaa juutalaiset kaasukammioissa.

Tulemme seuraavaksi myös osoittamaan, että juutalaisten maastamuutto-ohjelma jatkoi toimintaansa myös sen jälkeen, kun toinen maailmansota syttyi. Eichmann jatkoi esimerkiksi Madagascar-neuvotteluita Ranskan siirtomaaviraston asiantuntijoiden kanssa vielä 1940, kun Ranskan sotatappio oli tehnyt siirtomaan asuttamisesta entistä käytännöllisemmän ajatuksen.

 

Magneettimedia tulee julkaisemaan pamfletin seuraavan osan suomennoksen piakkoin.