Haastaako Islanti yksityisten pankkien ylivallan?

Kevään mielenkiintoisimpia talousuutisia on ollut Islannissa käyty keskustelu radikaalista pankkiuudistuksesta. Muun muassa pääministeri Sigmundur Davíð Gunnlaugsson on esittänyt, että rahanluontioikeus tulisi varata vain valtiolliselle keskuspankille. Yksinkertaiselta kuulostava uudistus merkitsisi vallankumousta.

Tällä hetkellä lähes kaikkialla maailmassa valtaosan rahasta luovat yksityiset pankit. Toisin kuin yleisesti luullaan, valtio ei siis laske uutta rahaa liikkeelle. Uutta rahaa syntyy, kun yksityiset pankit myöntävät luottoa asiakkaille. Rahan luonti on kovaa bisnestä, joka perustuu koronkiskonnalle – kaikkia velkoja ei voi koskaan maksaa takaisin, sillä velka kasvaa korkoa.

Ongelmallisinta järjestelmässä on se, etteivät edes valtiot voi painaa itsenäisesti rahaa rahoittaakseen hankkeitaan. Valtioiden velkakriisit johtuvat siitä, että hallitukset joutuvat kattamaan julkisia kuluja lainaamalla rahaa ulkomaalaisilta yksityispankeilta. Valtiosta tulee lainaamisen kautta pankkien velkaorjia, ja pankit käyttävät ylivalta-asemaansa aktiivisesti hyväkseen painostaessaan valtioita tekemään monikansallisia suursijoittajia miellyttävää politiikkaa. Yksityispankkien rahanluontioikeuden vuoksi kokonaiset kansakunnat on siis alistettu pankkiirien ja rahoituslaitosten velkaorjiksi. Maa ei voi olla itsenäinen, ellei se saa päättää itsenäisesti uuden rahan luomisesta.

Pääministerin tilaama raportti ”Monetary Reform – A Better Monetary System for Iceland” julkaistiin tänä keväänä. Raportissa arvioidaan, kuinka pitkälti Islannin talousongelmat johtuvat yksityispankkien ylivallasta ja rahanluontioikeudesta. Esipuheen raportille on kirjoittanut lordi Adair Turner, joka on Britannian finanssivalvonnan johtaja. Turner totesi raportin julkaisun yhteydessä, että on turha puhua talousjärjestelmän vakauttamisesta, ellemme uskalla kaivautua kriisin perusteisiin. Turnerin mukaan rahoitusjärjestelmät voivat vain kosmeettisesti hoitaa finanssikriisin oireita, ellei taudin todelliseen syyhyn – yksityispankkien ylivaltaan – puututa.

Raportin mukaan valtiolliselle keskuspankille on taattava yksinoikeus uuden rahan luomiseen. Lisäksi valta luoda uutta rahaa ja valta jakaa uutta rahaa tulisi jakaa kahdelle toisistaan riippumattomalle elimelle, keskuspankille ja parlamentille.

 

Islannilla kivuliaita kokemuksia pankeista

Selvitys päätettiin tehdä, sillä Islanti on kärsinyt inflaatiosta, epävakaasta valuuttakurssista sekä yhdestä historian pahimmista pankkikriiseistä. Ongelmat alkoivat, kun yksityispankit alkoivat myöntää ylisuuria lainoja, jolloin uutta rahaa tuli kiertoon paljon enemmän kuin reaalitalous kasvoi. Keskuspankki oli hampaaton eikä kyennyt estämään kriisin laukeamista.

2007 alkoi kansainvälinen finanssikriisi, kun juutalaisten perustama ja omistama Lehman Brothers –pankki ajautui konkurssin tielle. Ongelmien taustalla oli amerikkalaisten pankkien vastuuton toiminta, joka johti asuntomarkkinakuplan puhkeamiseen. Kriisi levisi Yhdysvalloista pian maailmalle ja paljasti nykyaikaisen pankkijärjestelmän heikkouden. 2008 Islanti meni lähes konkurssiin, sillä Amerikasta lähtenyt sokki rikkoi paikallisten pankkien rakentaman velkaan perustuneen korttitalon.

Kolme Islannin suurinta pankkia kaatui. Uusliberaalien ”talousviisaiden” käskyjen vastaisesti valtio kieltäytyi pelastamasta rikollispankkeja veronmaksajien rahoilla. Pankit syöksivät Islannin taloudelliseen perikatoon myöntämällä lainoja leväperäisin perustein. Valtio päätti olla kääntämättä toista poskea ja passitti pahimmat rikolliset suoraan vankilaan.

Kun kotimaiset ryöväripankit kaatuivat, saapuivat monikansalliset rahoittajat haaskalle. Islanti oli konkurssin partaalla, ja Kansainvälinen valuuttarahasto IMF lupasi valtiolle elvyttävää lainaa sillä ehdolla, että valtio aloittaisi järjettömät julkiset leikkaukset. Yksityisten pankkien mielivalta jatkui, vaikka esimerkiksi kaatuneen Kaupthing-pankin johtajille langetetut vankilatuomiot lukeutuvat maan historian kovimpiin.

 

Kuinka Islannin päätöksiin reagoitiin?

Islannin suoraselkäinen toiminta sai kiitosta muun muassa tunnetulta Nobel-palkitulta taloustieteilijä Paul Krugmanilta. Hänen mukaansa Islanti teki oikein, kun se ei asettanut kansalaisia vastuuseen yksityisten pankkiirien rikoksista.

Koska Islanti ei suostunut maksamaan pankkien myöntämiä velkoja veronmaksajien lompakosta, suututti maa verisesti muun muassa Euroopan unionin, jonka koko talousjärjestelmä perustuu voittojen yksityistämiseen ja riskien kansallistamiseen. 2014 Islanti ilmoittikin, ettei se aio enää pyrkiä EU:n jäseneksi. Krugmanin mukaan oma valuutta ja rahapoliittinen itsenäisyys olivat kriisin aikana Islannin valttikortteja. Mikäli maa olisi ollut eurossa, olisi talouden elvyttäminen ollut paljon hankalampaa. Vaikka Islanti koki yhden maailman pahimmista finanssikriiseistä, selvisi se lopulta paljon vähemmällä kuin monet muut maat.

 

Irti monikansallisten pankkien kahleista

Islannin pankkikriisi ei siis syntynyt tyhjiössä. Yksityiset islantilaispankit ajautuivat vaikeuksiin tarjoamalla edullisia pankkipalveluita kansainvälisille sijoittajille. Islannin pankkien ulkomaan velka alkoi paisua suhteessa bruttokansantuotteeseen.

Ulkomailta alkanut rahoituskatastrofi levisi Islantiin nopeasti, minkä jälkeen ulkomaat vaativat valtiota tuhoamaan julkiset palvelunsa vastineeksi avusta. Jos Islanti olisi kuulunut monikansalliseen Euroopan rahaliittoon, olisi onnettomuus ollut täydellinen.

Kuten olemme uutisoineet, syksyllä 2011 New Scientistissä julkaistu sveitsiläisten tiedemiesten tutkimus paljasti pienen määrän pankkeja hallinnoivan ratkaisevan suurta osuutta globaalista taloudesta. Network of Global Corporate Control –tutkimuksen mukaan maailmassa on noin 43 000 monikansallista yritystä. Suurimmat 1318 näistä monikansallisista yrityksistä ovat kaiken taloudellisen toiminnan keskiössä. Yhdessä ydinryhmä tuottaa 20 % maailman tuloista, ja ydinryhmä omistaa kaikki muut 43 000 monikansallista yritystä. Nämä muut yritykset tuottavat 60 % koko maailman tuloista.

Kaiken huipulla vain 147 yritystä hallinnoi tutkimuksen mukaan suoraan 40:ää prosenttia maailman kokonaisvarallisuudesta. Monikansalliset rahoituslaitokset ja suuryritykset muodostavat sveitsiläistutkimuksen mukaan siis kartellin, joka hallitsee koko maailman taloutta. Niille valtioiden ja kansallisten yritysten velkaantuminen merkitsee voittoja. Niille edullisinta on, että valtiot ovat mahdollisimman riippuvaisia ulkomaisesta velasta. Ne voittavat, kun talous ylikuumenee ja lainaa otetaan paljon. Ne voittavat, kun kuplat puhkeavat, kilpailevat kansalliset yritykset ajautuvat konkurssiin ja yksityiset pankit pelastetaan veronmaksajien rahoilla. Ne ovat Islannin ja kaikkien muiden itsenäisyyttä tavoittelevien valtioiden suurin vihollinen.

 

Nykyjärjestelmässä elvyttäminen on tehotonta

Kun raha-aktivistit ovat vaatineet rahanluontioikeuden varaamista valtiollisille keskuspankeille, ovat pankkiirit ja uusliberaalit talousteoreetikot nousseet vastarintaan. Niiden mukaan rahoituskriisien runtelemat valtiot tulisi nostaa jaloilleen leikkauksilla ja yksityispankkeja hyödyttävällä velkaelvytyksellä. Uusliberaalit vastustavat Islannin mallia, sillä sitä pidetään harhaoppisena.

Alkuvuodesta on puhuttu paljon määrällisestä elvyttämisestä (Quantitative easing), jonka on väitetty olevan ratkaisu Euroopan laahaavaan talouteen. Esimerkiksi sanomalehti Kaleva julkaisi Suomen Pankin Antti Suvannon kolumnin, jossa pankkiiri otti rajusti kantaa valtiollista keskuspankkirahoitusta vastaan. Mikäli elvytetään, on velkaa otettava yksityisiltä pankeilta. Keskuspankki on pidettävä poissa yhtälöstä. Kansalaisilta on leikattava samalla kun pankkiirit rikastuvat, sillä yksityispankkiirien haastaminen johtaisi ”inflaatioon”. Suvannon Kalevassa esittämät valheet on kuitenkin kumottu lukemattomia kertoja esimerkiksi talousdemokraattisissa julkaisuissa.

Suvannon ja uusliberaalien kannattama, yksityispankkien ehdoilla tehty määrällinen elvyttäminen on kuitenkin epäonnistunut surkeasti. Talousdemokraattinen Positive Money –liike tuotti hiljattain kansantajuisen videon määrällisen elvyttämisen epäonnistumisesta Isossa-Britanniassa. Kuluttajat ja reaalitalous eivät elvytyksestä hyötyneet. Sen sijaan valmiiksi upporikkaat sijoittajat rikastuivat rahalla, jolla oltaisiin voitu esimerkiksi rakennuttaa kouluja, ruokkia kysyntää ja luoda uusia työpaikkoja.

Positive Money selvitti, mitä tapahtui 375 miljardille punnalle, jotka keskuspankki käytti ”talouden määrälliseen elvyttämiseen”. Tulos on tyrmistyttävä: jokaisesta punnasta vain 8 pennyä päätyi lopulta elvyttämään reaalitaloutta – loput 92 pennyä taas päätyivät sijoittajien pankkitileille. Määrällinen elvyttäminen kasvatti osakkeiden arvoa noin 20 %, mikä hyödytti ainoastaan sijoittajia.

Islannissa Ison-Britannian opetuksia on seurattu tarkasti. Yhdessä vaakakupissa ovat reaalitalous, työllisyys ja julkinen hyvinvointi. Toisessa vaakakupissa ovat finanssimarkkinat, sijoittajat ja pankit. Onko Islanti ensimmäinen Euroopan maa, jossa vaaka tulee kallistumaan ensimmäisen vaihtoehdon hyväksi?

 

Kuplien syntyminen estettävä

Islannissa rahauudistusta vaaditaan, koska talouden ylikuumeneminen ja kuplien synty tahdotaan estää. Pääministerin tilaaman selvityksen mukaan Islanti on kärsinyt yli 20 erityyppisestä finanssikriisistä vuoden 1875 jälkeen, ja uusia kriisejä syntyy keskimäärin 15 vuoden välein. Kuusi niistä on ollut tähän mennessä erityisen vakavia. Kun julkinen valta kontrolloi rahan luontia, eivät liikepankit voi enää suistaa taloutta raiteiltaan vastuuttomalla lainaamisella.

Uudistus merkitsisi sitä, että Islanti luopuisi vähimmäisvarantojärjestelmästä ja siirtyisi täysivarantojärjestelmään. Vastaisuudessa liikepankit saisivat lainata vain sen verran rahaa kuin niillä todellisuudessa on käytössä. Pankkeja koskisivat siis samat velvoitteet kuin kaikkia muitakin yrityksiä. Niiden tulisi ansaita itse lainaamansa rahat.

Esimerkiksi Financial Timesin FT Alphaville –julkaisu on kirjoittanut optimistisesti Islannin suunnitelmista velkakuplien ehkäisemiseksi: ”Sigurjonssonin visio Islannin rahauudistuksesta on mielenkiintoinen avaus, joka toivottavasti johtaa laajempaan keskusteluun rahoitusjärjestelmän tulevaisuudesta. Mikäli Islannin rahauudistus toteutetaan, se parantaisi merkittävästi keskuspankin kykyä vakauttaa taloutta ilman, että tämä automaattisesti vääristäisi markkinoita.”

Myös Reutersin taloustoimittaja Edward Hadas pitää Islannin aloitetta positiivisena: ”[Islannin rahauudistus] merkitsisi suurta parannusta nykyiseen pankkijärjestelmään verrattuna. Se eliminoisi yhden nykyjärjestelmän suurimmista riskeistä: hävikit ja talletuspaot. Raha olisi käyttötilillä aivan yhtä hyvässä turvassa kuin keskuspankissa. Rahauudistus tulisi hillitsemään myös merkittävästi taloudellisten paniikkien syntymisen riskiä.”

 

Ei ”hyppy tuntemattomaan”

Huhtikuussa marxistinen Kansan Uutiset –lehti haastatteli Suomen Pankin vanhempaa tutkijaekonomisti Karlo Kaukoa, joka suhtautuu skeptisesti Islannista kantautuviin uutisiin. Kaukon mukaan Islannin rahauudistus olisi ”hyppy tuntemattomaan”. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Koronkiskontaan perustuva yksityispankkien ylivalta on onneton luku historiassamme. Se ei suinkaan ole ainut käytössä ollut rahajärjestelmä.

Kuten käännösartikkelissamme ”Englannin keskuspankin vaiettu historia” muistutamme, nykymuotoisen yksityispankkien ylivallan ja korko-orjuuden juuret ulottuvat vuoteen 1694, kun Englannin keskuspankki aloitti toimintansa. Pankki ryhtyi heti perustamisestaan lähtien lainaamaan tyhjästä luomaansa rahaa ja peri asiakkailtaan kohtuuttoman korkeaa korkoa. Englannin keskuspankista tuli nykyaikaisen länsimaisen voittoa tavoittelevan pankkitoiminnan esikuva.

Jo tätä ennen Englannissa oltiin taitettu satojen vuosien ajan peistä siitä, millainen pankkitoiminta on hyväksyttävää. Juutalaiset oltiin karkotettu toistuvasti maasta, sillä heidän käymäänsä kultakuittikauppaa pidettiin riistona. Englannin keskuspankki olikin kuin päivitetty ja äärimmilleen viritetty versio vanhanajan rahanlainaajien petollisesta toiminnasta. A. N. Field kuvasi Englannin keskuspankin perustamista: ”Kun Englannin keskuspankki alkoi lainata rahaa kruunulle, alkoi valtionvelkaa luonnollisesti kertyä. Ennen juutalaisten saapumista valtio oli itse painanut tarvitsemansa rahan.” Islannin rahauudistus olisi ensimmäinen askel vuosisatoja Eurooppaa riivanneen epäkohdan korjaamiseksi.

Kuten artikkelissamme ”Kaikki sodat ovat pankkiirien sotia” todetaan, ovat kaikki merkittävät sodat 1700-luvulta lähtien olleet pankkiirien sotia taloudellista itsenäisyyttä tavoittelevia valtioita vastaan. Esimerkiksi toinen maailmansota alkoi, kun liittoutuneet päättivät alistaa Adolf Hitlerin kansallissosialistisen Saksan, jonka talousopit muistuttavat paljon Islannin suunnitelmia. Hitler kansallisti pankit, ja valtio laski kiertoon Öffa- ja Mefo-seteleitä, joissa oli vain nimellinen korko. Seteleillä stimuloitiin reaalitaloutta, luotiin työpaikkoja ja rakennettiin teollisuutta. Mikäli käytäntö olisi yleistynyt maailmalla, olisi se merkinnyt yksityisen pankkikartellin perikatoa.

Saksan lisäksi taloudellista itsenäisyyttä tavoitelleet Irak ja Libya kokivat karvaan kohtalon. Mutta mitä monikansalliset pankit aikovat tehdä Islannille? Gunnlaugssonia ei kelpaa verrata Gaddafiin, Hitleriin tai Husseiniin. Mikäli Islannin itsenäistyminen tahdotaan estää, sitä ei voida tehdä hävittäjistä käsin. Tullaanko Islannin pää kääntämään pakotteilla vai aiotaanko mahdollinen rahauudistus vain vaieta kuoliaaksi, jottei rahauudistus leviä maailmalle?

 

Arvi Pihkala

 

Lue myös:

Avoin kirje uudelle pääministerille
Mitä on nationalistinen talouspolitiikka?
Talousdemokratia kiinnostaa eurooppalaisia
Markku Uusipaavalniemi: rahan valta pankeilta valtiolle
Kreikassa juutalaispankkiirien luoma velkakriisi kärjistyy