Anne Frankin ”päiväkirja” on huijaus

”Holokaustille” ei ole teknisiä todisteita, joten valtavirtaisen tarinan kannattajat joutuvat tukeutumaan aikalaiskertomuksiin. Esimerkiksi kuuluisa Anne Frankin päiväkirja on kuitenkin osoittautunut huijaukseksi.

Magneettimedia ottaa täyden vastuun artikkelin julkaisusta. Lupa julkaisuun saatu alkuperäiseltä kirjoittajalta vuonna 2011. Toimitus on lisännyt tekstiin kuvitusta.

Anne Frankin päiväkirja (julkaistu Suomessa nimellä Nuoren tytön päiväkirja) ei kerro ”juutalaisten joukkotuhosta” vaan ajasta, jolloin Frankien perhe enemmän tai vähemmän yritti olla saksalaisilta piilossa, etteivät joutuisi pakkosiirretyiksi.

Frankien perhe karkotettiin Auschwitziin, mutta Auschwitz ei ollut ”tuhoamisleiri”. Siitä todistaa jo se, ettei Frankien perheestä (isä, äiti, Anne ja Margot) tuhottu ketään! Kolme heistä kuoli epidemian uhrina, ja isä Otto Frank palasi sodan jälkeen Hollantiin.

Frankien perheen kohtalo todistaa sitä vastaan, että Auschwitz olisi ollut tuhoamisleiri.

Ensimmäinen referoimani professori Faurissonin artikkeli on vuodelta 1978 peräisin oleva ”Is the Diary of Anne Frank genuine?” (JHR 2/1982) ja toinen on tämän artikkelin päivitys vuodelta 2000 (JHR 6/2000). Siegfried Verbeken artikkeli ilmestyi lehdessä Vierteljahreshefte für freie Geschichtsforschung (3-4/2000, s. 416) ja on nimeltään “Urteil zum Tabebuch der Anna Frank“.

 

Äänekästä elämää huonossa piilopaikassa

Annen Frankin päiväkirjan tekstit eivät millään tavalla käsittele aikaa, jolloin Anne oli keskitysleireissä (ensin syys-lokakuussa 1944 kuukauden verran Auschwitzissa, josta hänet siirrettiin sitten Bergen-Belseniin, jossa hän kuoli epidemian uhrina). Ne käsittelevät yksinomaan aikaa, jolloin Hollanti oli saksalaisten miehittämä ja Annen perhe oli monien muiden juutalaisten tavoin varuillaan ja ainakin jollakin tavoin “piilossa”. Päiväkirjassa Annen perhe ”piiloutui” saksalaisilta hänen isänsä Otto Frankin työpaikan (maustekaupan) takahuoneistoon tai jonkinlaiseen ”takataloon”, josta oli yhteys varsinaiseen kauppaliikkeeseen. Saksalaiset olisivat helposti löytäneet Frankit, jos he olisivat vaivautuneet etsimään heitä. Kuka nyt piiloutuisi työpaikkansa takahuoneeseen! Löytyminen olisi varmaa.

Päiväkirjan tekstistä käy ilmi, että ”piilopaikassa” oli melkoinen meno: he metelöivät, juhlivat, siirtelivät ikkunoiden verhoja, pitivät valoja, käyttivät pölynimuria, heillä kävi vieraita, osa heistä liikkui ulkona ja heillä oli ruokaa ja nautintoaineita (alkoholia, tupakkaa) yllin kyllin. Mukana takatalossa oli toinenkin perhe, ja suuri osa tekstiä käsittelee kovaäänisiä riitoja, joita heillä alituisesti oli. Tuolla toisella perheellä oli poika, ja Anne kertoo silmäpelistään tuon pojan kanssa.

Annen perheellä ei ollut mitään puutetta mistään, ja he elivät itse asiassa aivan normaalisti. Käytännössä he eivät kovinkaan suuressa määrin olleet piilossa; jo meteli olisi paljastanut heidät. Se, että he ”piiloutuivat” Otto Frankin työpaikan takahuoneeseen, johtui siitä, että sieltä Otto Frank saattoi valvoa yrityskumppaneidensa toimintaa ja maustevarastoa. Saksalaisten tulo johti siihen, että juutalainen Frank meni jonkinlaiseen ”piiloon” ja yritystä jäivät vetämään pääasiassa sen muut omistajat, jotka olivat “arjalaisia”. Nämä juutalaiset eivät saksalaisia miehittäjiä juurikaan kiinnostaneet, ja siksi he saivat olla pitkään rauhassa ”piilossaan.”

 

Tekstejä muokattiin jälkeenpäin

Kun saksalaiset sitten ilmiannon perusteella tulivat Frankien olinpaikkaan, he jättivät Annen käsikirjoitukset koskematta, jos niitä ylipäätään oli olemassakaan. Pidätyksen suorittaneen aliupseeri Silberbauerin mukaan asunnossa ei ollut mitään tuollaisia dokumentteja. Sodan jälkeen Otto Frankin sanotaan kuitenkin saaneen tyttärensä kirjoitukset haltuunsa. Hän päätti hyödyntää niitä. Hän muokkasi niitä, teki niihin poistoja ja joihinkin kohtiin hän kirjoitti lisäyksiä.

Myös eräät muut olivat mukana ”bisneksessä”, ja tekstiä muokattiin ja kirjoitettiin mm. kuulakärkikynällä, joka tuli käyttöön vasta v. 1951. Kuitenkin kuulakärkikynällä kirjoitettuja kohtia on suhteellisen vähän. Ei tällaisessa muokkaamisessa ole mitään pahaa, kukin saa julkaista mitä tahtoo, mutta vääryys on siinä, että näitä on väitetty ”aidoksi päiväkirjaksi”, jota ne eivät ole.

Esimerkiksi Germar Rudolf kirjoittaa (Lectures on the Holocaust, s. 429-430):

”Professori Faurissonin mukaan Anne Frankin isä Otto Frank toimitti Annen päiväkirjan sodan jälkeen ja teki siitä sellaisen, mikä se on tänään. Anne Frank kirjoitti, että hän tahtoo julkaista kirjoituksensa romaanina. Se siis, mitä hän kirjoitti, on ymmärrettävä romaaniksi; se tosin perustuu hänen kokemuksiinsa mutta ei ole totuudenmukainen päiväkirja. On epärehellistä väittää sellaista todeksi, mikä on vain romaani. Se, etten mielelläni ole tekemisissä tämän asian kanssa, johtuu siitä, ettei Anne Frankin tarinassa – vaikka kyseessä on hänen isänsä toimittama romaani – ole mitään kovin virhellistä.

Anne kertoo, kuinka hän perheensä ja muiden juutalaisten kanssa piileskeli Amsterdamissa sodan aikana välttyäkseen saksalaisten valloittajien pakkosiirrolta. Kun hänet otettiin kiinni, hänet kuljetettiin Auschwitziin. Ei tarinassa ole mitään väärää, ja lukemattomilla juutalaisilla oli sama kohtalo. Se, ettei Anne Frankia surmattu kaasulla Auschwitzissa 15-vuotiaana vaan hänestä tiedetään, että sodan loppupuolella hänet kuljetettiin Bergen-Belseniin, jossa hän kuoli pilkkukuumeeseen, ei ole ristiriidassa revisionististen teesien kanssa. Päinvastoin, Anne Frankin tarina tukee revisionismia.”

 

Kirja sisältää lukuisia ristiriitaisuuksia

Heti kirjoituksensa alussa Faurisson lausuu johtopäätöksensä: Anne Frankin päiväkirja on huijaus. Mitä päiväkirjan sisältöön tulee, siinä on tukuittain ristiriitaisuuksia. Kahdeksan henkilöä (Frankin perhe ja eräs toinen juutalaisperhe) on muka piilossa saksalaisilta välttyäkseen pakkosiirrolta. Piilopaikassa, jonka ympärillä oli lukuisia ihmisiä (viereisen kaupan henkilökunta ja asiakkaat, siivooja, yövahti, tavarantoimittaja, putkimiehet, kirjanpitäjä, naapurit, omistaja jne.), olisi tullut olla äärettömän hiljaa, ettei heitä huomattaisi.

Kuitenkin Annen ”päiväkirja” kertoo, että piilopaikassa käytettiin äänekästä pölyimuria joka päivä ja heillä oli käytössä herätyskello. Siellä tehtiin meluisaa puusepän työtä (puinen kynnys poistettiin, ovi muutettiin kääntyväksi kaapiksi ja sisällä pilkottiin puita!). Radio oli lähes jatkuvasti päällä, ja ovia paiskottiin. Piilopaikassa huudettiin, karjuttiin ja naurettiin. Peter käyttää aika ajoin terävää vihellystä. Hammaslääkäri käy hoitamassa toisen perheen (van Daanien) emäntää, ja tämä päästää äänekkäitä kivunkiljaisuja ja kiemurtelee, jolloin muut ovat katketa naurusta.

Faurisson haastatteli Otto Frankia kahtena päivä vuonna 1977 yhteensä 9 tunnin ajan. Hän toteaa, että Otto Frank on luonteeltaan tarinankertoja ja ettei tämä kyennyt selittämään ”päiväkirjan” mielettömyyksiä.

Otto Frank kertoi Faurissonille, että Annen päiväkirjan perusta on aito. Hän sanoi, että siinä kerrotut tapahtumat ovat totta. Anne kuulemma yksin oli kirjoittanut päiväkirjan käsikirjoitukset. Otto Frank tunnusti, että Anne oli paikoin liioitellut tai käyttänyt mielikuvitusta, mutta tämä oli hänen mielestään hyväksyttävää.

 

Otto Frank kokosi kirjan ja teki muutoksia mielensä mukaan

Otto Frank ei ollut esittänyt kirjan julkaisijalle käsikirjoitusten tekstiä vaan tekstin, jonka hän itse oli kirjoittanut koneella. Hänen oli ollut pakko muuntaa useat käsikirjoitukset yhdeksi kokonaisuudeksi useasta syystä. Ensinnäkin käsikirjoituksissa oli toistoja. Lisäksi niissä oli sopimattomia kohtia. Niissä oli myös kohtia, jotka eivät kiinnostaisi ketään.

Käsikirjoituksissa oli Frankin mukaan myös pois jättämisiä! Esimerkiksi Anne ei teksteissään mainitse setiään, vaikka piti heistä kovasti, ja siksi Otto Frank oli lisännyt setiä koskevan maininnan käsikirjoitukseen. Frank oli muuttanut myös joitakin päivämääriä. Myös nimiä hän oli muuttanut, samoin joitakin hintatietoja. Koska osasta aikaa on olemassa kaksi eri versiota, Frank oli sulattanut tekstit yhdeksi. Frank selitti tätä ”toimitustyötään” Faurissonille näin: ”Se oli vaikea tehtävä. Tein sen omantuntoni mukaan.”

Faurisson havaitsi myös haastattelun aikana, että Otto Frank on mies, jolle kirjallinen teos eräänlainen valheellinen keksintö, alue, jossa totuudesta tingitään ja jossa voi kirjoittaa mitä tahansa, asia, ”joka ei ole niin vakava”. Siksi Frank saattoi muutella jatkuvasti ”päiväkirjan” tekstejä ja olla samalla vakuuttunut asiansa oikeudesta ja säilyttää ”puhtaan omantunnon.”

Haastattelun lopussa Frank sanoi: ”Kyllä, olen samaa mieltä, olimme hieman tyhmiä. Jotkut asiat olivat hieman vaarallisia, se on tärkeää huomata. Ja se ehkä oli syy, miksi meidät lopulta pidätettiin. Mutta älkää uskoko, herra Faurisson, että ihmiset olivat epäluuloisia tässä suhteessa.”

Tämä merkillinen argumentointi johti sitten Frankin puhumaan tällaisilla lauseilla: ”Ihmiset olivat mukavia”, ”Hollantilaiset olivat hyviä”, ”Ihmiset olivat hyviä”. Tämä kuitenkin tekee mielettömiksi ne varotoimenpiteet, joista päiväkirja puhuu. Tietyssä määrin ne vievät pohjan koko kirjalta.

 

Kirja on vähintäänkin romantisoitu ja liioiteltu versio totuudesta

Faurisson saa Schnabelin kirjasta kuvan, että Anne Frank oli todella ollut olemassa. Hän oli ollut pieni tavallinen tyttö, joka ei ollut mitenkään kirjallisesti varhaiskypsä, eikä kukaan tiennyt hänen haluavan kirjoittaa. Tyttö oli kokenut sodan; hänet oli internoitu ja pakkosiirretty; hän kulki Auschwitzin leirin kautta; hänen äitinsä kuoli Birkenaun sairaalassa 6.1.1945; lokakuussa 1944 tyttö siirrettiin Bergen-Belseniin; Margot kuoli pilkkukuumeeseen, samoin Anne maaliskuussa 1945. Näistä asioista yllä olevat todistajat puhuvat avoimesti.

Mutta heistä paistaa läpi epäusko mihinkään legendaariseen Anneen, joka kykeni tarttumaan kynään, pitämään päiväkirjaa ja kirjoittamaan noita tarinoita. Schnabel itse kirjoittaa heistä:

”Todistajillani oli paljon sanottavaa Annen persoonasta; legendaan he suhtautuivat hyvin pidättyvästi tai sivuuttivat sen hiljaisuudessa. Vaikka he eivät ryhtyneet vastustamaan sitä sanallakaan, sain sen vaikutelman, että he hillitsivät itseään. Kaikki he olivat lukeneet Annen päiväkirjan, mutta he eivät puhuneet siitä.”

Faurisson esittää syyksi tuohon todistajien vaiteliaisuuteen seuraavaa: Ehkä Frankit ja mahdollisesti jotkut muut juutalaiset todella asuivat tuossa ”takatalossa” 25 kuukautta, mutta täysin eri tavalla kuin päiväkirjassa kerrotaan. Ehkä he elivät normaalia elämää ja olivat samalla varuillaan. He ”piiloutuivat piiloutumatta”. Niin tekivät monet muutkin juutalaiset. Todistajat, jotka kaikki olivat Otto Frankin ystäviä, eivät voineet todistaa kuvitteellisten kärsimysten puolesta, ja siksi he olivat vaivautuneita ja hiljaa.

Otto Frank oli tarinankertoja. Hän muutteli vuoden 1950 saksalaista tekstiä vielä laatiessaan vuoden 1955 saksalaisen laitoksen tekstiä. Eräs Annen entinen opettaja tiesi kertoa, että Otto Frank laati yhdessä Annen kanssa runoja ja kertomuksia vuoden 1940 paikkeilla. Tarinankertojat jatkuvasti muuttelevat tekstejään, kun he parantelevat, muokkaavat ja hiovat niitä, eivätkä he koskaan lopeta. Faurisson sanoo, ettei päiväkirja voi olla missään suhteessa aito.

Tämä vaikuttava kokoelma lisäyksiä, poistoja, siirtämisiä ja muuttamisia; Otto Frankin fiktiot; toimittajien epärehellisyys; Otto Frankin ulkopuolisten ystävien asiaan sekaantuminen; kahden tuollaisen erilaisen kirjan olemassaolo, jotka molemmat esitetään yhdeksi ja samaksi Anne Frankin päiväkirjaksi; kaikki tämä osoittaa, että olemme tekemisissä teoksen kanssa, jota ei mitenkään voi sanoa aidoksi.

 

Otto Frankin kirja, ei Anne Frankin

Herra Frank, joka itse on ollut mukana kaikissa kirjan synnyttämisen vaiheissa, on allekirjoittanut kirjallisen huijauksen, kun hän on mennyt henkilökohtaiseen takuuseen päiväkirjan autenttisuudesta. Faurisson on sitä mieltä, että kirjan on kirjoittanut Otto Frank.

Tämä toinen Faurissonin artikkeli, jota lyhennellen referoin, on kirjoitettu Faurissonin v. 1978 laatimasta ensimmäisestä artikkelista ”Is the Diary of Anne Frank genuine?” tehdyn italiankielisen käännöksen esipuheeksi.

Faurisson alkaa RIOD-laitoksesta vuodelta 1986, jota hän otsikossaan kutsuu Anne Frankin päiväkirjan ”kriittiseksi laitokseksi” (siis lainausmerkeissä). Tämän laitoksen takana oli Rijksinstituut voor Oorlogsdocumentie eli RIOD, suomeksi ehkä parhaiten ”Hollannin sota-arkisto”. Tämän 720-sivuisen teoksen ranskalaisen version kansilehdellä teosta kutsutaan ”päiväkirjan kolmen eri version täydelliseksi laitokseksi”. Aito ei siis tämän mukaan ole Anne Frankin ”päiväkirja” vaan hänen ”monet päiväkirjansa”.

RIOD-laitos syyttää Otto Frankia alkuperäisten tekstien manipuloinnista ja valehtelusta. Otto Frank oli mennyt takuuseen päiväkirjan aitoudesta hollantilaisen laitoksen esipuheessa ilmoittaessaan: ”Alkuperäinen teksti on säilytetty lukuun ottamatta muutamaa kohtaa, jotka ovat merkityksettömiä lukijan kannalta.”

RIOD sanoo, että tämä lausunto ei ole vain liian vähättelevä, se on suoranainen valhe. Faurisson toteaa, että tämän mukaan hän siis on ollut oikeassa moittiessaan Otto Frankia ja hänen itsepäisyyttään, kun tämä piilotteli totuutta suorittamistaan manipulaatioista. Kuitenkin RIOD oli sitä mieltä, että on olemassa kokonainen sarja Anne Frankin päiväkirjoja, jotka kaikki ovat aitoja, ja että tässä kohdassa Faurisson on sen mukaan ollut väärässä. Siksi RIOD ilmoitti kumoavansa Faurissonin argumentit tässä suhteessa ja osoittavansa päiväkirjat aidoiksi. Faurisson sanoo, ettei hän löytänyt teoksesta mitään sellaista.

 

Otto Frankin versio uhrattiin Anne Frankin maineen säilyttämiseksi

Faurissonin mukaan teos (siis tämä RIOD-laitos) on petos, jossa oppineisuuden varjolla yritetään viedä huomio pois pääasiasta. Teoksessa päiväkirjan aitoutta perustellaan itse asiassa vain eräällä käsiala-analyysillä. Teoksessa on lukuisia valokuvia ja taulukoita, ja paino on koko ajan käsialanäytteiden samankaltaisuudessa, kun taas kaikille ilmiselvistä eroavaisuuksista pyritään vaikenemaan. Faurisson toteaa, ettei teoksessa ensinkään näytetä niitä kahta käsialanäytettä, jotka hän analyysissään on tuonut esiin, eikä niitä myöskään analysoida millään tavoin. Hän mainitsee ääriesimerkin: ”aikuisen” kallellaan olevan käsialan 12.6.1942 ja täysin ”lapsellisen” käsialan 10.10.1942, 4 kuukautta myöhemmin!

RIOD-laitos käsittelee Otto Frankin todisteita ja todistajia kovalla kädellä. RIOD toteaa, että ne kolme asiantuntijalausuntoa (Becker, Hübner, Sieburg), joiden varaan Frank oli rakentanut väitteensä päiväkirjan aitoudesta, ovat kokonaan vailla arvoa!

Edesmenneen Otto Frankin kannalta RIOD-laitos on suuri katastrofi, samoin hänen asiantuntijoidensa ja ystäviensä kannalta. Otto Frankin asia ei ole enää puolustettavissa.

RIOD siis uhraa Otto Frankin säilyttääkseen Annen oletetun päiväkirjan maineen. Tällöin RIOD on joutunut eräänlaiseen tyhjiöön, eikä heillä ole muuta tarjota kuin kyseenalainen ”käsiala-analyysi”. Tuo analyysi tuli perusteellisesti naurunalaiseksi, kun muutama vuosi teoksen ilmestymisvuoden (1986) jälkeen esiin nousi uusia näytteitä tytön käsialasta erilaisissa kirjeissä ja postikorteissa. Nämä tekevät Faurissonin mukaan RIOD:in analyysin arvottomaksi.

 

”Lopullinen painos” vasta 1990-luvulla

RIOD-laitoksen vanavedessä oli sitten sopivaa esittää lukijoille uusi ”standardipainos” päiväkirjasta. Isän tuottama vahinko täytyi korjata. Niinpä vuonna 1991 ilmestyi Mirjam Presslerin tekemä tarkistettu ja laajennettu hollantilainen painos, jonka sanottiin olevan yhdenmukainen sen kanssa, mitä Anne Frank oli kirjoittanut. Tätä painosta sanottiin ”lopulliseksi”. 1995 ilmestyi englanninkielinen ”lopullinen” käännös.

Nimiölehdellä on petollista mainontaa. Siinä lukee: ”Lopullinen painos, tekijöinä Otto H. Frank ja Mirjam Pressler.”

Otto Frank oli kuollut 1980 eikä niin ollen voinut olla mukana tekemässä kirjaa Mirjam Presslerin kanssa. Faurisson sanoo, ettei minkään kirjan nimiölehdellä, johdannossa, esipuheessa ja jälkipuheessa ole ollut niin paljon sekavaa selittelyä kuin tässä. Siitä ei saa mitään tolkkua. Selvästikään kirjan toimittaja ei ole tiennyt, kuinka oikein saisi lukijoille selitettyä, että Anne Frankin päiväkirja on – tällä kertaa varmasti ja lopullisesti – aito päiväkirja.

Selville ei käy, millä metodilla Pressler on RIOD-laitoksen kolmesta tekstistä laatinut yhden. Kuinka hän valitsi erilaisten ristiriitaisten osien välillä? Faurisson mainitsee erään Anne Frank-fanin, Nicolas Walterin, joka kirjoittaa Presslerin kirjasta brittiläisessä Prospect-lehdessä (elo-syyskuu 1997, s. 75). Walter kirjoittaa, että noiden kolmen version yhteen sulattaminen on tuottanut tulokseksi kaikenlaisia vääristymiä ja ristiriitaisuuksia. Ei pidä paikkaansa, että englantilainen versio olisi yhtäpitävä ”sen kanssa, mitä hän kirjoitti”. Kyseessä ei ole mikään lopullinen painos. Walter jatkaa, että tämä uusi standardiversio on kolmanneksen pidempi kuin entinen, täynnä virheitä, poistoja ja siirtämisiä.

 

Oikeus: Otto Frankin versio ei ollut aito

Siis tietyin edellytyksin on lupa asettaa kyseenalaiseksi v. 1947 julkaistun päiväkirjan aitous. Tuomion syynä oli muoto, ei sisältö. Anne Frank Foundationin vaateet hylättiin. Lisäksi oikeus totesi, ettei Otto Frank ole julkaissut aitoa päiväkirjaa ja että aidosta päiväkirjasta on kadonnut puolet.

Verbeke oli osoittanut RIOD-laitoksen perusteella, että yli puolet päiväkirjasta on hävinnyt eikä sen vuoksi Otto Frank ole voinut julkaista ”aitoa päiväkirjaa”. Otto Frank oli julkaissut Anne Frankin nimissä romaanin ”Het Achterhuis” (Takatalo), jonka alaotsikoksi hän oli laittanut ”Notizen eines Tagebuchs”. Tällä perusteella Faurisson ja Verbeke saivat tuomionsa vetoomustuomioistuimessa purettua.

9.12.1998 annettu tuomio kumottiin ja oikeus hylkäsi vaatimuksen, että valaehtoisen vakuutuksen perusteella päiväkirjan aitous vahvistettaisiin.

Oikeus on siis todennut, että Anne Frankin päiväkirja ei ole aito.

 

Vesa-Ilkka Laurio

 

Aiheesta lisää:

Video: 86-vuotias rouva kumoaa holokaustimyytin Saksan televisiossa
Holokausti on huijaus
Kriittistä holokaustitutkimusta
Kriittistä holokaustitutkimusta: ihmisrasvan kerääminen polttokuopista
Kriittistä holokaustitutkimusta: Mengelen kokeet Auschwitzissa
Eliitin Auschwitz-juhla lähestyy
Holokausti on maailmanpoliittinen ase
Video: holokaustikriittisyys auttoi juutalaista löytämään ”murhatut” sukulaiset
Ilse Koch ei ollut ihmishirviö
Vanha holokaustimyytti heräsi henkiin: ”juutalaissaippua” lähetettiin tutkittavaksi
Holokaustimyytin synty ei ollut ”salaliitto”
”Holokausti” ja Euroopan politiikka – kaksi tärkeää videota