Miksi armenialaisten kansanmurhasta kiistellään?

Turkin ja Saksan välille on syntynyt diplomaattinen kiista, koska Saksan valtapuolueet päättivät viimein alkaa kutsua armenialaisten 1915 teurastusta kansanmurhaksi.

Saksassa juutalaisten ”holokaustin” epäilijät saavat jatkuvasti kovia sakko- ja vankilatuomioita mielipiteidensä ja argumenttiensa vuoksi. Eliitti ei sen sijaan ole mielellään kutsunut armenialaisten kristittyjen joukkotuhontaa ”kansanmurhaksi”. Syyt kummalliselle kaksinaismoralismille ovat poliittisia.

Turkki on Israelin ja ääri-islamistien luotettavimpia liittolaisia Lähi-idässä. Turkki kuuluu sotilasliitto Natoon ja on näin vahvistanut sionistien valta-asemaa kansainvälisesti. Armenian kansanmurhan pääarkkitehteja olivat niin sanotut nuorturkkilaiset, joiden kovaa ydintä olivat Turkissa asuvat dönme-juutalaiset.

Kun Saksa ilmoitti virallisesti alkavansa puhua vastaisuudessa nimenomaan kansanmurhasta, Turkki raivostui ja kutsui lähettiläänsä kotiin.

Valottaaksemme suomalaisille lukijoille Turkin veristä historiaa sekä aiheeseen liittyviä poliittisia intohimoja käänsimme Colin Liddellin artikkelin ”The First Leftist Genocide of the Twentieth Century”. Teksti on julkaistu alunperin vuosi sitten, kun armenialaisten kansanmurha puhutti Yhdysvalloissa.

* * *

Ei ole ihme, ettei presidentti Obama puhu mielellään ”kansanmurhasta” kuvaillessaan 1,5 miljoonan armenialaisen teurastusta Osmanien valtakunnassa.

Kun alkaa tutkia modernin ajan järjestelmällisiä joukkotuhontaohjelmia, on ne toteutettu lähes aina ”liberaalien” ja marxististen aatteiden nimissä. Myös armenialaisten ja muiden samalla alueella asuneiden kristittyjen vähemmistöjen hävittäminen oli vasemmistolainen hanke.

Osmanien valtakunta johti kauhistuttavaa spektaakkelia, jossa raiskattiin, kidutettiin, ristiinnaulittiin ja hukutettiin syyttömiä ihmisiä. Osa uhreista marssitettiin aavikolle kuolemaan nälkään, janoon ja tauteihin. Ikävä kyllä monet pitävät armenialaisten kansanmurhaa vain luontevana jatkumona ”itämaiselle barbarismille”, Timur Lenkille ja Iivana Julmalle.

Länsimaissa keskivertoihmiset toisin sanoen ajattelevat, että armenialaisten kansanmurhan syyllinen oli todennäköisesti joku absoluuttisen vallan turmelema itämainen tyranni, joka ammensi oikeutuksen hirmuteoilleen nationalistisesta ideologiasta. Mielikuva on kuitenkin täysin väärä. Perinteistä Osmanien valtakuntaa ei enää ollut kansanmurhan aikaan olemassa. Maata hallitsi tuolloin lempeä ja saamaton Mehmed V, jota on kuvattu The Near East from Within –teoksessa seuraavin sanoin:

”Mehmed V:n koko olemus on täysin särmätön. Hän on pienikokoinen ja ryhdiltään kumara. Silmät ovat painuneet syvälle hänen uurteisiin kasvoihinsa. Nautiskeleva elämäntapa on tehnyt hänestä lihavan. Mehmed V on keltainen ja rasvainen – häntä ei yksinkertaisesti voi pitää viehättävänä.

Hän näyttää siltä kuin ei ymmärtäisi, mitä maailmassa tapahtuu. Hän vaikuttaa vainoharhaiselta ja pelokkaalta, aivan kuin jokaisessa pimeässä nurkassa salamurhaaja vaanisi häntä.”

Vuoteen 1913 mennessä Mehmed V oli enää pelkkä nukkehallitsija ja todellisten vallanpitäjien käskyläinen. Turkin todellisia hallitsijoita olivat Yhtenäisyyden ja edistyksen komitean johtajat.

Yhtenäisyyden ja edistyksen komitea tunnetaan paremmin lempinimestään ”nuorturkkilaiset”. Lempinimi kuvasti komitean kolmen johtajan, Enver paššan, Talaat paššan ja Djemal paššan nuorekkuutta. Kolmesta paššasta nuorin oli Enver, joka oli vasta 32-vuotias 1913. Paššat muodostivat Turkkia hallitsevan triumviraatin, joka solmi katastrofaalisen liiton Saksan kanssa, murhasi armenialaiset ja muutti Turkin lopulta raunioiksi.

Moderneja liberaaleja

Enverin johtamat kolme paššaa olivat modernia väkeä. He vihasivat perinteistä islamia, mutta he tiesivät, että uskontoa voisi käyttää hyväksi Turkin sotilasmahdin voimistamiseksi.

Nykyvasemmisto ei tietenkään tahdo ottaa vastuuta Yhtenäisyyden ja edistyksen komitean veriteoista. Siksi he valehtelevat komitean olleen ”nationalistinen” tai jopa ”fasistinen” järjestö. Turkkilaisen politiikan kontekstissa se oli kuitenkin kiistatta vasemmistolainen ja nationalisminvastainen järjestö.

Komitean iskulause oli kuin suoraan Euroopan silloisilta arvoliberaalipuolueilta: “Hürriyet, Müsavaat, Adalet” – eli vapaus, tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus.

Nuorturkkilaiset kannattivat perustuslaillista monarkiaa. He tahtoivat nykyaikaistaa hallintoa hävittämällä etnisen erottelun. Osmanien valtakunta oli kuitenkin kautta historiansa ollut etninen tilkkutäkki, minkä vuoksi hanke oli jo etukäteen tuhoontuomittu. Nuorturkkilaiset asemoituivat vastustamaan ”taantumuksellisia”, konservatiiveja, perinteisiä monarkisteja sekä islamisteja, jotka tahtoivat antaa sulttaanille lisää valtaa.

Nuorturkkilaisten populistinen sanoma sai nopeasti paljon kannatusta valtakunnan vähemmistökansojen keskuudessa. Traagista kyllä, muun muassa merkittävä osa armenialaisista alkoi kannattaa Yhtenäisyyden ja edistyksen komiteaa.

Kryptojuutalaiset nuorturkkilaisessa liikkeessä

Nuorturkkilaisen liikkeen merkittävistä jäsenistä monet olivat dönmeksi kutsuttuja kryptojuutalaisia. Dönme-juutalaisia asui erityisen paljon Thessalonikissa, joka liitettiin Kreikkaan ensimmäisen Balkanin sodan myötä 1912.

Dönme-juutalaisista todennäköisesti vaikutusvaltaisin oli Mehmet Cavit Bey, joka työskenteli Yhtenäisyyden ja edistyksen komitean puoluelehden päätoimittajana. Myöhemmin hänestä tuli myös valtiovarainministeri.

Muita merkittäviä nuorturkkilaisia juutalaisia olivat esimerkiksi feministi Sabiha Sertel, tohtori Nâzım Bey (joka oli yksi kansanmurhan pääsyyllisistä) sekä Munis Tekinalp eli Moiz Cohen. Cohen oli yksi turanismin (panturanismin) tärkeimmistä teoreetikoista. Myöhemmin turkkilainen ”nationalismi” kehittyikin pitkälti Cohenin opetusten mukaiseksi.

Kaikilla edellä mainituilla juutalaisilla oli tiiviit yhteydet Thessalonikiin. Myös Turkin tasavallan perustajalla ja ensimmäisellä presidentillä Kemal Atatürkillä oli paljon kontakteja Thessalonikissa.

On jopa huhuttu, että myös Atatürk kuului kryptojuutalaisten yhteisöön. Tätä on kuitenkin vaikea vahvistaa, ja Atatürkin albanialaisista juurista on säilynyt enemmän kirjallisia todisteita. On joka tapauksessa mielenkiintoista, että nuorturkkilaisten ja kemalistien niin sanotun ”turkkilaisen nationalismin” juuret ovat täysin epäturkkilaiset.

Kuten todettua, turkki oli etninen tilkkutäkki, jonka väestö koostui erilaisilla älynlahjoilla siunatuista kansallisuuksista. Oli eurooppalaisia, kryptojuutalaisia ja aasialaisia. Yleensä eurooppalaistaustaiset nousivat kaikkien järjestöjen johtoasemiin. Etnisten ristiriitojen häivyttämiseksi tahdottiin luoda myyttinen ajatus ”turkkilaisesta kansasta”, jotta valtakunta saataisiin yhdistettyä.

Yleensä valtiot ovat rodullisia rakenteita. Turkki on kuitenkin poikkeus, jota voidaan hyvinkin kuvata kulttuurimarxistien rakastamalla sanaparilla ”sosiaalinen konstruktio”. ”Tyypillistä turkkilaista” ei ole olemassakaan. Keski-Aasiasta saapuneiden turkkilaisten paimentolaisten alkuperäinen veri on kadonnut kauan sitten ja sekoittunut Bysantin kreikkalaisvereen, armenialaisvereen ja Anatolian lukuisten vähemmistöjen vereen.

Atatürk väitti mielellään, että turkkilaisten esi-isät olivat heettiläisiä. Todellisuudessa heettiläiset olivat kuitenkin etnisiä indoeurooppalaisia, joten teoria ei ole uskottava. Edes Atatürk itse ei ollut ”puhdas turkkilainen”, sillä hänellä oli albanialaistausta.

Turkkilaisen ”nationalismin” johtajat eivät olleet turkkilaisia

Nimi Atatürk tarkoittaa ”turkkilaisten isää”, vaikka Atatürk itse ei suinkaan ollut taustaltaan puhdas turkkilainen. Myös nuorturkkilaisia johtaneista kolmesta paššasta vähintään kaksi olivat taustaltaan ei-turkkilaisia. Enver oli äitinsä puolelta albanialainen, ja Talaat oli pomakki. Pomakit olivat bulgariaa puhuvia ja muslimeiksi kääntyneitä slaaveja.

Vaikka Turkin alueen ristiveristä ihmismassaa olisi pitänyt jonkinlaisena 1000-luvun valloitussotien myötä syntyneenä hybridirotuna, ”turkkilaisen nationalismin” johtajat erosivat silti taustaltaan keskivertoturkkilaisista. Suhteettoman suuri osa heistä oli albanialaisia, pomakkeja ja kryptojuutalaisia.

Nuorturkkilainen liike ja Kemal Atatürkin hallinto eivät siis edustaneet aitoa nationalismia tai keskivertoturkkilaisia. Veren ja yhteisen historian sijaan heitä yhdisti kansaan vain valtiollinen byrokratia. Byrokratian huipulla oli eliitti, joka teki päätöksiä kansalta salassa ja jonka muodostivat tiiviit etniset ei-turkkilaiset verkostot.

Turkkia voi siis jossain määrin verrata Baath-puolueiden hallitsemiin Irakiin ja Syyriaan, sillä myös ne koostuvat lukemattomista etnisistä ryhmistä. Lähi-idässä kristityt ovat perinteisesti nauttineet Baath-vallan takaamasta suojelusta. Myös Osmanien valtakunnassa kristityt nauttivat ensin uuden hallinnon luomasta turvasta. Pian tilanne alkoi kuitenkin muuttua. Kristittyjä pidettiin ulkopuolisina kahdesta syystä, joista ensimmäinen oli heidän uskontonsa.

Toinen syy oli se, että kristityllä väestöllä oli pitkä ja katkeamaton historia, jonka juuret ulottuivat jopa Bysanttia edeltävään aikaan. Heidän vahvat juurensa ja identiteettinsä olivat ongelma uuden hallinnon kannalta, sillä nuorturkkilaiset vihasivat etnistä erottelua.

”Ongelmaa” pahensi entisestään se, että kristityt asuivat lähellä Venäjän keisarikunnan rajaa, minkä vuoksi heitä pidettiin poliittisesti epäluotettavina. Itse asiassa monet armenialaiset asuivat rajan venäläisellä puolella.

Epäpätevä hallinto ja katastrofin siemenet

Kuten kommunistisista hirmuhallinnoista lukeneet tietävät, yksi kansanmurhan riskiä kasvattava tekijä on se, kuinka vasemmistohallitukset ovat usein sekoitus totalitarismia ja epäpätevyyttä. Näin oli myös Turkissa.

Vaikka Yhtenäisyyden ja edistyksen komitea väitti kannattavansa perustuslakia ja demokratiaa, ei käytäntö vastannut teoriaa. Kun hallitukselle selvisi, ettei kansa totellutkaan jokaista käskyä lammasmaisesti, päätettiin demokraattiset periaatteet hyllyttää ”väliaikaisesti”.

Liberaaleja ja marxistisia eliittejä yhdistää se, että ne ajavat aluksi kauniilta kuulostavia idealistisia ihanteita, mutta ne muuttuvat säälimättömiksi tyranneiksi, jos joku ei tottelekaan niitä. Yhdistävä tekijä on unelma ”proletariaatin diktatuurista” – ”heikkojen suojeluksi” naamioitu kylmäverinen vallanhimo.

1912 Yhtenäisyyden ja edistyksen komitea peukaloi parlamenttivaalien tulosta kovalla kädellä ja valmistautui pilaamaan koko maan poliittisen perinnön. Komitea esimerkiksi katkaisi maan välit Isoon-Britanniaan, joka oli perinteisesti ollut Osmanien valtakunnan luotettava liittolainen. Uudeksi liittolaisekseen Turkki valitsi Saksan militaristisen keisarikunnan. Saksan mahdista rohkaistuneena Turkki päätti alkaa käyttää häikäilemätöntä voimapolitiikkaa. Ensimmäinen maailmansota vain raaisti hallintoa.

Turkin johtajat, kuten Enver pašša, olivat tyypillisiä vasemmistoliberaaleja haihattelijoita turhamaisine ja yliherkkine persoonallisuuksineen. Talvella 1914 Enver käynnisti kunnianhimoisen hyökkäyksen venäläisiä vastaan itäisessä Anatoliassa. Turkkia vastassa oli kenraali Nikolai Judenitš, josta tuli myöhemmin valkoisten sankari Venäjän sisällissodassa. Sarıkamışin taistelussa Judenitšin joukot murskasivat vihollisen ja pudottivat nuorturkkilaiset pilvilinnoistaan takaisin kylmään todellisuuteen.

Enver ei suostunut kuitenkaan myöntämään olevansa surkea kenraali. Hän alkoi syyttää häviöstään alueen armenialaisia. Nuorturkkilaisten propagandassa armenialaisia kutsuttiin Venäjälle uskolliseksi viidenneksi kolonnaksi ja maanpettureiksi. Liberaalien sotahaukkojen hallitus alkoi järjestelmällisesti eristää armenialaisia turkkilaisista. Sodan poikkeusolosuhteet tarjosivat tälle loistavat puitteet.

Alkusoittona kansanmurhalle Enver määräsi, että kaikki Osmanien valtakunnan armeijan armenialaissotilaat tulee riisua aseista. Aseettomat armenialaiset komennettiin pakkotöihin, ja nuorturkkilaiset suunnittelivat myös heidän väestönsiirtoaan.

Murhamotiivit

Osa kansanmurhaan osallistuneista tahtoi yksinkertaisesti murhata kaikki alueella asuneet armenialaiset. Murhamiehillä oli monenlaisia motiiveja, jotka pohjautuivat usein alhaisimpiin inhimillisiin vietteihin, kuten ahneuteen, sadismiin, kateuteen, himoon, kostoon ja uskonnolliseen vihaan.

Kansanmurhan verisimpiin arkkitehteihin kuulunut dönme-juutalainen tohtori Nâzım Bey tahtoi esimerkiksi kostaa armenialaisille sen, että hän itse oli menettänyt kotinsa Balkanin sodassa.

Kansanmurhan takana oli myös paljon kylmäverisempää ja laskelmoidumpaa toimintaa. Turkin epäpätevä ja saamaton hallinto yritti siirtää armenialaisväestön asumaan sotilaallisesti vähemmän merkittäville alueille. Yhtäläisyyksiä voi etsiä toisesta maailmansodasta, kun Amerikan japanilaisvähemmistö passitettiin keskitysleireille Pear Harborin jälkeen.

Amerikkalaiset järjestivät väestönsiirron kuitenkin paljon turkkilaisia ammattimaisemmin. Armenialaiset jäivät ilman koteja, toimeentuloa ja suojaa. Monet kuolivat surkeasti suunnitellun väestönsiirron ja mielivaltaisesti käyttäytyneiden vartijoiden väkivaltaisuuden vuoksi.

Lukemattomat armenialaiset kuolivat siksi, että turkkilaiset eivät osanneet hoitaa väestönsiirtoa turvallisesti ja järjestelmällisesti. Jälleen kerran nuorturkkilaisen hallituksen suuret suunnitelmat kohtasivat jääkylmän realismin katastrofaalisin seurauksin.

Nuorturkkilaiset raakalaiset eivät koskaan katkaisseet siteitään kansainväliseen marxistiseen liikkeeseen. Kun Osmanien valtakunta romahti, eivät uudet hallitsijat edes yrittäneet saada kiinni kansanmurhaa johtaneita rikollisia. Kolme paššaa saivat rauhassa lähteä maasta ja hakea turvapaikkaa. Paššoista kaksi joutuivat onneksi lopulta armenialaisten salamurhaajien käsiin ja kärsivät ansaitsemansa kohtalon.

Sen sijaan paššoista alhaisin, Enver, onnistui pakenemaan armenialaisia. Enver karkasi Saksaan, jossa hän aloitti yhteistyön kommunistien kanssa. Seuraavaksi hän muutti Neuvosto-Venäjälle, jossa hänestä tuli Leninin luotettu. Lopulta hänen turanistiset ideansa olivat kuitenkin liian paksuja jopa kommunisteille, minkä vuoksi romanssi vallanpitäjien kanssa päättyi. Puna-armeija surmasi hänet elokuussa 1922.

 

Artikkeli julkaistu alunperin The Occidental Observerissä 3.5.2015.