Mitä on nationalistinen talouspolitiikka?

Magneettimedia julkaisee edesmenneen brittiläisnationalisti John Tyndallin puheen nationalistisen ja kansainvälisen talouspolitiikan eroista. Vaikka puhe on pidetty 1980-luvulla englantilaisyleisölle, on se erittäin ajankohtainen meille. Pankkikriisit, protektionismi ja talousdemokratia ovat aiheita, joista keskustellaan Suomessa edelleen aivan liian vähän.

1987 rahoitusmarkkinoilla koettiin niin sanottu Musta maanantai, joka alkoi Yhdysvalloista ja levisi ympäri maailmaa. Osakkeiden arvot alkoivat pudota kaikkialla, myös Britanniassa.

Eräs vakavimmin haavoittuneista yhtiöistä oli British Petroleum (BP). Brittihallitus oli vienyt BP:n pörssiin vasta hiljattain, mikä oli osa maan yksityistämishanketta. Veronmaksajat pakotettiin mukaan kalliiseen pelastusoperaatioon, jotta BP:n osakkeiden vakaus saatiin turvattua. New Yorkin katastrofin vuoksi punnan arvo alkoi nousta rajusti dollariin verrattuna. Tämä puolestaan haavoitti Britannian vientiä, sillä brittituotteiden hinta alkoi kohota kansainvälisillä markkinoilla. Tämä aiheutti suurtyöttömyyden uhan, sillä brittiteollisuus oli hyvin vientikeskeistä.

Mikään konkreettinen asia ei ollut muuttunut esimerkiksi BP:n toiminnassa. Sen tuotanto pelasi yhtä hyvin kuin aina ennenkin. Se ei ollut menettänyt öljylähteitään, jalostamoitaan tai työntekijöitään. BP:n tuotteet olivat edelleen laadukkaita ja niille oli edelleen paljon tilausta. Kuinka ihmeessä yhtiön arvo sitten sukelsi radikaalisti yhdessä yössä? Syy oli osakekauppa kansainvälisillä rahoitusmarkkinoilla.

Tämä on oppikirjaesimerkki siitä, kuinka hullussa talousjärjestelmässä elämme. Miljoonien tavallisten brittisijoittajien ja -työntekijöiden tulevaisuus joutui vaakalaudalle ulkomaalaisten valuuttakeinottelijoiden vuoksi. Kansainvälisillä rahoitusmarkkinoilla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, kuinka laadukkaita ja haluttuja brittituotteet ovat. Kansainvälinen kapitalismi on alistanut tuottajan keinottelijoiden orjaksi. Kansallinen teollisuutemme on alistettu kansainvälisten sijoittajien armoille. Hallitukseltamme on käytännössä riistetty kyky päättää taloudesta.

Britanniassa on tällä hetkellä noin 3 000 000 työtöntä, mikä on järkyttävää haaskausta. Kansalaisille maksetaan kotona istumisesta. Tilanne syö kaikkien työmoraalia ja luottamusta yhteiskuntaan. Monilla alueilla nuoret jättävät koulunsa kesken ilman hyvää syytä. He eivät enää usko työllistyvänsä, joten he luovuttavat. Yhteiskunta haaskaa kansalaisten energiaa ja taitoja – täysin turhaan! Lukemattomat tehtaat ovat tyhjillään tai vain osittain käytössä. Tehtaissa on teknologiaa, joilla voitaisiin tuottaa hyvinvointia. Meillä on työtöntä työvoimaa, joka voitaisiin helposti kouluttaa käyttämään tuota teknologiaa. Meillä on myös kotimaista kysyntää, joten tehtaiden toiminta ei olisi kannattamatonta. Hallituksella on siis käytössään kaikki työkalut talouden elvyttämiseksi, mutta mitään ei silti tapahdu. Kansalaiset eivät pääse töihin.

Maamme on lamaantunut. Poliitikkomme eivät uskalla parantaa talouttamme, sillä he ovat ikivanhojen uskomusten riivaamia. Lamaannuttavin uskomus on ”kansainvälisyys”. Poliitikot väittävät, että Britannia on osa ”kansainvälistä järjestelmää”, joten me emme saa tehdä itsenäistä talouspolitiikkaa. Ulkomaalaisethan voisivat suuttua!

Kansainvälisen talousjärjestelmän vuoksi japanilaistehtaat tuottavat brittikuluttajille tuotteita, jotka voitaisiin aivan yhtä hyvin tuottaa täällä. Ne tulisi tuottaa täällä! Kaupoissamme myydään japanilaisia moottoripyöriä ja elektroniikkaa sen sijaan, että tukisimme brittiläistä teollisuutta. Tuemme japanilaista tuotantoa ja maksamme samalla toimeentulotukea omille työttömille kansalaisillemme, jotka istuvat kotonaan sohvalla. Moottoritiemme ovat täynnä ulkomaisia automerkkejä, mutta täällä tehtaat pidetään visusti suljettuna. Tuotteitamme kuljetetaan ulkomaille ulkomaalaisilla laivoilla, mutta oma meriteollisuutemme on ajettu alas, vaikka sillä on pitkät perinteet.

Konservatiivipoliitikot toistavat omaa mantraansa kuin papukaijat, kun heiltä kysytään, miksi olemme päättäneet murhata oman teollisuutemme. Konservatiivioikeisto vastaa, että ulkomaalaiset ovat tunkeutuneet markkinoillemme, sillä ulkomailla työtä tehdään tehokkaammin. Ulkomaalaiset tekevät parempia tuotteita ja heidän hintansa ovat kilpailukykyisempiä. ”Siksi heillä on oikeus syrjäyttää brittityöntekijät! Se on osa kansainvälistä kilpailua!” Konservatiivit väittävät, että mikäli taloudestamme tulee joustavampaa ja tuotannostamme tehokkaampaa, tulemme kyllä nousemaan vielä pinnalle ja työllistämään omat kansalaisemme.

Oikeiston logiikka ei toimi. Se sysää vastuun talouden tulevaisuudesta ennen kaikkea tavallisten työntekijöiden harteille. On totta, että monet brittiyhtiöt ovat itse vastuussa epäonnistumisestaan. Huono johtajuus ja tehottomuus voivat ajaa yhtiön kuin yhtiön konkurssiin. Tämä on kuitenkin vain hyvin pieni osa talouskriisiämme.

On lukemattomia esimerkkejä siitä, kuinka ulkomaalaisten tuotteiden hintaa on keinotekoisesti poljettu tuotantomaiden hallitusten maksamien valtiontukien avulla. Tuet ja matalat hinnat ovat osa kauppasotaa: hallitukset ovat auttaneet kotimaisia yhtiöitä tuhoamaan kilpailijoitaan kansainvälisillä markkinoilla. Kun kilpailevat yhtiöt ovat joutuneet konkurssiin, hinnat nousevat ja valtiontuet lopetetaan, sillä niille ei ole enää tarvetta. Brittiläinen laivateollisuus on kauppasodan tunnetuimpia uhreja.

Monissa maissa työntekijöillä ei ole käytännössä oikeuksia ja heille maksetaan äärettömän pientä palkkaa, mikä mahdollistaa tuotteiden matalat hinnat. Britannia ei koskaan voi kilpailla näitä maita vastaan; joutuisimme muuten pakottamaan työläisemme elämään kuin kehitysmaissa. Kansainvälisiä suuryrityksiä eettiset asiat eivät tietenkään kiinnosta. Ne perustavat tehtaansa maihin, joissa työläisille maksetaan nälkäpalkkaa. Britannia ei yksinkertaisesti kykene tuottamaan yhtä halvalla kuin kehitysmaat.

Voimme tietysti tehdä tuotteidemme hinnoista kuitenkin nykyistä kilpailukykyisempiä. Mitä laajempaa ja tehokkaampaa tuotanto on, sitä halvemmalla tuotteita voi myydä. Mitä suurempi tehdas, sitä paremmat hinnat. Taloudellista voittoa ei siis tarvitse repiä työntekijöiden selkänahasta, vaan tehokkuutta voi lisätä monin eri keinoin. Tästä syystä Ford-autot valloittivat aikoinaan Yhdysvaltojen markkinat. Ford-tehtaiden työntekijät saivat parempaa palkkaa kuin monien muiden yhtiöiden, vaikka Ford-autot olivat kilpailijoiden tuotteita halvempia. Fordin menestys perustui tehokkaalle tuotannolle. Tämä oli puolestaan mahdollista siksi, että 1920- ja 1930-luvuilla Yhdysvalloissa oli paljon ihmisiä, jotka tahtoivat ostaa auton ja markkinoilla oli vain vähän ulkomaalaisia automerkkejä.

Nykyään Japanin talouden rakenne on hyvin samanlainen. Kun japanilainen ostaa auton, haluaa hän tukea kotimaisia merkkejä. Hallitus on varmistanut kotimaisen tuotannon suosion vaikeuttamalla ulkomaalaisten merkkien pääsyä Japanin markkinoille. Japanilaiset tehtaat tuottavat suuria määriä autoja hyvin tehokkaasti, mikä antaa heille etulyöntiaseman kansainvälisessä hintakilpailussa. Kotimaiset oikeistokonservatiivimme haukkuvat usein brittityöntekijöitä ja kehottavat näitä ottamaan oppia japanilaisista työläisistä. Konservatiivien mukaan taloutemme lähtee automaattisesti nousuun, kun työntekijöistämme tulee yhtä hyviä kuin japanilaiset. Oikeisto uskoo päihittävänsä työttömyyden syyttämällä työntekijöitä ja vapauttamalla hallituksen kokonaan vastuusta.

Eivätkö konservatiivit tiedä, kuinka japanilaiset saavuttivat nykyisen kadehdittavan asemansa? Kuinka Japani on onnistunut pitämään niin hyvää huolta taloudestaan? Avainsana on protektionismi, eli kotimaisen tuotannon suojelu ulkomaalaista kilpailua vastaan. Protektionismi on sana, jota nykyoikeisto kavahtaa. Japanin protektionismi ei ole virallista. Teoriassa kansainväliset yhtiöt voivat myydä tuotteitaan Japaniin esteettä. Käytännössä vienti Japaniin on kuitenkin tehty erilaisten niksien avulla erittäin vaikeaksi. On tiukkoja kauppa- ja turvallisuusrajoituksia. Paperisota hidastaa tuotteiden pääsyä japanilaiskauppoihin. Kaikki ei-japanilaiset yhtiöt ovat hyvin tietoisia siitä, että japanilaisten kuluttajien annetaan ostaa vain pieniä määriä niiden tuotteita.

Kaiken lisäksi tavallinen japanilaiskuluttaja on paljon nationalistisempi kuin me länsimaalaiset. Hän suosii kotimaista. Yhteiskunnallinen ilmapiiri kannustaa japanilaisia tukemaan kotimaisia yrityksiä – se on heidän isänmaallinen velvollisuutensa. Täällä länsimaissa sen sijaan ulkomaalaisia merkkejä pidetään kotimaisia ”siistimpinä” ja muodikkaampina.

Japani on rakentanut raudanlujan teollisuuden nationalismin avulla. Hallitus teki oikein estäessään ulkomaalaisten tuotteiden massatuonnin. Japanin voima kumpuaa kotimaisesta kysynnästä ja tästä syystä se on kyennyt valloittamaan myös maailmanmarkkinat myymällä laadukkaita tuotteita kilpailukykyiseen hintaan. Näin Japani on kartuttanut laajat resurssit samalla, kun monet muut maat ovat riutuneet talouskurimuksessa. Hallitus on investoinut rohkeasti uuteen teknologiaan, tutkimukseen ja kansalaisten koulutukseen.

Ulkomailla japanilaisia tuotteita myydään usein yllättävän halvalla. Tämä on mahdollista vain siksi, että samat tuotteet ovat Japanissa paljon kalliimpia. Tämän periaatteen varaan rakennettiin esimerkiksi japanilainen televisioteollisuus. Japanilaisia televisioita myytiin ulkomailla minimihintaan. Ulkomaankauppa ei siksi lyhyellä aikavälillä ollut erityisen kannattavaa. Televisioteollisuus kuitenkin kukoisti, sillä japanilaiset kuluttajat maksoivat hyvän hinnan tuotteista. Kuluttajilla ei ollut muuta vaihtoehtoa, sillä ulkomaalaisia televisiomerkkejä ei saanut ostettua japanilaisista kaupoista. Näin japanilaiset tuottajat tuhosivat kansainvälisten kilpailijoidensa televisiobisneksen. Japani alkoi hallita maailmanmarkkinoita. Kun kilpailijoita ei enää ollut, japanilaisten televisioiden hintaa voitiin viimein nostaa myös ulkomailla. Japanilla on edelleen roppakaupalla enemmän itseluottamusta kuin muilla. Nykyään japanilainen televisioteollisuus on niin laajaa ja edistynyttä, että se on vakiinnuttanut johtavan asemansa maailmalla, vaikka hinnat eivät olekaan enää matalat. Ainoastaan protektionistinen maa voisi tänään haastaa japanilaisen teollisuuden ylivallan.

Miksemme sitten haasta Japania? Meiltä puuttuu heidän nationalisminsa. ”Protektionismi” kuuluu täällä vain kerettiläisten sanavarastoon. Olemme päättäneet alistua Japanille ja kaikille muille tuottajille, jotka ovat rakentaneet kukoistuksensa nationalismin pohjalle. Menestyneet kilpailijamme eivät pelaa kansainvälisillä markkinoilla ”reilua peliä”. Valtavirtaiset taloustutkijat kuitenkin vaativat, että ainakaan me emme saa rikkoa sääntöjä. Kapitalismin pelisäännöt ovat tärkeämpiä kuin kotimainen teollisuus ja työllisyys. Nykytilanne on kuin nyrkkeilyottelu, jossa toinen osapuoli uskoo herrasmiesetikettiin, mutta toinen käyttää aseita.

Kun puhun hallituksen vastuusta, ei tarkoituksenani ole aliarvioida japanilaisten työntekijöiden laatua, säntillisyyttä, tiimityötä, joustavuutta ja omistautuneisuutta. Länsimaisilla työntekijöillä todellakin on paljon opittavaa japanilaisilta kollegoiltaan. Tämä on kuitenkin vain osa ratkaisusta. Oikeistokonservatiivit väittävät, että taloutemme voi kääntyä nousuun vain, jos yrityksiämme painostetaan vapaalla kansainvälisellä kaupalla ja epäreilulla ulkomaalaisella kilpailulla. Esteetön ulkomaalainen kilpailu ei kuitenkaan elvyttänyt talouttamme, vaan se nimenomaan tuhosi teollisuutemme. Oikeistokonservatiivit olivat väärässä!

Tehostamalla voidaan toki saada aikaan jonkin verran taloudellista voittoa, kuten on tapahtunutkin auto- ja terästeollisuudessamme. Tälläkään ei kuitenkaan ole ollut juuri mitään tekemistä kansainvälisen kilpailun ”parantavan vaikutuksen” kanssa. Sekä auto- että terästeollisuutemme ”tehostuminen” perustui suurille joukkoirtisanomisille. Tietysti palkkakuluja leikkaamalla yritykset pystyivät laskemaan tuotteidensa hintoja. Oikeistokonservatiivit eivät kuitenkaan tahdo julkisesti myöntää, että joukkoirtisanomisilla on ruma kääntöpuolensa: huomattava määrä työvoimaa joutui hetkessä yhteiskunnan eläteiksi. On totta, että monissa tehtaissa on ollut tarpeettoman paljon työntekijöitä. Yritysten toiminnan on oltava kannattavaa jatkuakseen. Oikeistolainen leikkaus- ja yksityistämispolitiikka ei kuitenkaan ole tehnyt muuta kuin hallaa maan taloudelle ja työllisyydelle. Miljoonat kansalaiset vihaavat nyt hallitusta. Kansallinen yhtenäisyys on tuhottu.

Tuotantoa voi tehostaa kahdella keinolla. Oikeistokonservatiivien suosima tapa on irtisanoa ja tuottaa sama määrä tuotteita pienemmällä määrällä työntekijöitä. Toinen keino on olla irtisanomatta ja tuottaa aiempaa suurempi määrä tuotteita samalla määrällä työntekijöitä. Jälkimmäinen keino vaatii lisääntyvää kysyntää. Hallitus voi vaikuttaa tähän estämällä ulkomaalaisten tuotteiden pääsyn kotimaisille markkinoille, jolloin kotimaisten tuotteiden tarve kasvaa. Näin voisimme tehostaa kotimaista tuotantoa irtisanomatta työntekijöitä. Veronmaksajien ei tarvitsisi tällöin myöskään elättää kasvavaa määrää työttömiä.

Kysyntää ei tietenkään voi kasvattaa rajattomasti edes protektionistisella politiikalla. Toisinaan talous supistuu, sillä ajan ja teknisen kehityksen myötä tiettyjen tuotteiden kysyntä laskee. Laivateollisuus on hyvä esimerkki. Vaikka kaikki tarvitsemamme laivat rakennettaisiin Britanniassa, ei laivateollisuus pystyisi työllistämään yhtä suurta määrää brittejä kuin 50 vuotta sitten. Lentokoneet ovat vieneet monissa tapauksissa laivojen paikan. Monien laivanrakentajien on yksinkertaisesti vaihdettava alaa.

Myös automaatio synnyttää työttömyyttä. Protektionismi ei voi estää automaation etenemistä. Hallituksen vastuulla on siis investoida uuteen teollisuuteen, jolla työllistää kansalaiset. Tarvitaan siis suunnitelmataloutta, sillä vapaa markkinatalous ei torju työttömyyttä tarpeeksi tehokkaasti. Teollisuutta on rakennettava sinne, missä työttömyys on korkeaa sen sijaan, että tehtaat perustettaisiin puhtaan kapitalismin oppien mukaisesti kehitysmaihin, joissa tuotanto on kaikkein halvinta.

Oikeistokonservatiivit väittävät, että koko maailma hyötyy lopulta teollisuuden siirtämisestä halpatuotantomaihin. Mutta jälleen kerran he sivuuttavat ilmiön ruman kääntöpuolen: veronmaksajat joutuvat elättämään työttömät. Kun yksityinen yritys sulkee tehtaansa ovet ja irtisanoo suuren määrän ihmisiä, ei yritys ole vastuussa entisen henkilöstönsä työllistämisestä. Irtisanotuille voidaan joissain tapauksissa ehkä maksaa hieman hyvitystä, mutta tämä ei paikkaa yhteiskunnalle syntyviä kuluja. Tämä on vapaan markkinatalouden sokea piste.

Kun laivojen kysyntä alkoi laskea ja lentokoneiden kasvaa, olisi viisas hallitus alkanut rakennuttaa lentokonetehtaita laivateollisuuden korvaajaksi. Laivat olisi voinut korvata myös tietokoneilla, autoilla, kameroilla, printtereillä tai millä tahansa nykyaikaisella teknologialla, jolle on paljon kysyntää. Miksi matkustaa amerikkalaisilla lentokoneilla, jos ne voi tuottaa itsekin? Miksi hankkia japanilaisia moottoripyöriä tai kameroita? Miksi painattaa lehdet amerikkalaisella tai saksalaisella laitteistolla? Mikäli jatkamme nykyisellä linjalla, kilpailukykymme vain heikkenee ja työttömyysluvut tulevat räjähtämään käsiin.

Jotta teollisuutemme pysyy ajan hermoilla, on työntekijöitä koulutettava uusiin tehtäviin. Koulutus maksaa. Esimerkiksi japanilaiset yhtiöt eivät kuitenkaan ole säikähtäneet koulutuskustannuksia. Meidän on myös opittava japanilaisilta toinen tärkeä asia: tiimityö – yhteishenki, joka yhdistää omistajat, johtajat ja työntekijät. Yritysten ja palkansaajien täytyy myös luottaa hallitukseen ja tehdä sen kanssa yhteistyötä. Työnantajien, työntekijöiden ja hallituksen on yhdistyttävä [tätä kutsutaan korporatismiksi. Suom. huom.]. Kun japanissa yritysjohtaja kertoo työntekijälle, että tämän on vaihdettava alaa tai tehtäviään tuotannon tehostamisen vuoksi, ei työntekijä katkeroidu. Hän ymmärtää, että markkinat elävät jatkuvasti ja muutos on väistämätöntä. Hän tietää, että hallitus ja hänen esimiehensä eivät irtisano siksi, että he olisivat ahneita. Koska japanilainen työntekijä luottaa työnantajaan ja hallitukseen, tarttuu hän paljon joustavammin uusiin tehtäviin. Hän tietää, että protektionistinen talous on suunniteltu japanilaisen teollisuuden ja työllisyyden turvaksi. Hänellä ei ole syytä potea ”herravihaa”. Japanissa luokkasuhteet ovatkin paljon terveemmällä pohjalla kuin lännessä ja työtaistelut ovat paljon harvinaisempia.

Kun sen sijaan brittiläinen terästyöntekijä irtisanotaan, on hän syystäkin vihainen. Hän joutuu kortistoon, sillä markkinat ovat täynnä halpatyömaissa valmistettuja tuotteita. Länsimaalainen työntekijä jää tyhjänpäälle, sillä poliitikot suosivat ulkomaalaista tuotantoa kotimaisen sijaan. Pohja lakkoilulle on luotu. Tehostaaksemme brittiläistä teollisuutta on meidän solmittava hyvät ja luottavaiset välit valtiojohdon, työnantajien ja työntekijöiden välille. On päästävä eroon yrittäjien ja palkansaajien välisestä vihanpidosta ja ”me vastaan ne” –mentaliteetista. Tämä on mahdollista vain yhdellä tavalla: hallituksen, työnantajien ja työntekijöiden on kaikkien suosittava kotimaista ja työskenneltävä yhteisen valtiollisen edun puolesta.

Tässä yhteydessä on pakko puhua Lontoon Citystä [Cityllä tarkoitetaan Lontoon keskustan hallintoaluetta. Tyndallin puheessa Cityllä tarkoitetaan Britannian finanssialaa, kuten pankkeja, osakevälittäjiä ja sijoitusrahastoja. Suom. huom.]. Työntekijät eivät hyvästä syystä luota Cityyn ja rahoitusalaan. Vasemmistopoliitikot ja ammattiyhdistykset ovat käyttäneet taitavasti työläisten epäluottamusta hyväkseen. Ikävä kyllä vasemmiston politiikka on aivan yhtä tuhoisaa kansallisen yhtenäisyyden ja talouden kannalta kuin kansainvälisten kapitalistien. City on keskus, jossa Britanniaa hallitsevat rahoitusalan yritykset toimivat. Talous tarvitsee tietysti rahoittajia aivan kuten auto tarvitsee polttoainetta. Talous tarvitsee finanssiasiantuntijoita, jotka tietävät, millainen yritystoiminta on kannattavaa ja millainen ei. On myös oikeudenmukaista, että rahoittajat ja asiantuntijat saavat ottamistaan riskeistä ja arvokkaasta konsultoinnista tuntuvan palkkion. Vasemmiston vaatimus Cityn tuhoamisesta on lapsellinen ja epärealistinen.

Cityn olemassaolo on kuitenkin oikeutettua vain silloin, kun se työskentelee kotimaan kansallisen edun hyväksi. Rahoittajien on laskeuduttava norsunluutorneistaan ja myönnettävä, että isänmaan tulevaisuus riippuu reaalitaloudesta. Rahoitusalalla tehty työ voi olla hyödyllistä tai haitallista; kaikki riippuu siitä, tukeeko rahoitusala kansallista tuotantopääomaa vai ei. Mikäli sijoittajat alkavat ajaa omaa etuaan yritysten ja valtiontalouden kustannuksella, tulee rahoitusalasta loinen. Keinottelijoita kuhisevasta Citystä on tullut riippakivi. Cityn rappiolle on kaksi tärkeää syytä:

1. City on kansainvälinen, ei brittiläinen. Rahoitusala palvelee globaalia markkinatalouskapitalismia, ei kansallista etua. Sijoittajat eivät tahdo kehittää brittiläistä teollisuutta, vaan he suuntaavat rahavirrat niihin maihin, joissa on mahdollista tehdä mahdollisimman suuria voittoja mahdollisimman nopeasti ja mahdollisimman pienellä vaivalla. Rahoitusalan mielestä ei ole moraalitonta tukea ulkomaalaisia yrityksiä, vaikka näin vahingoitettaisiin brittiyrityksiä ja synnytettäisiin massatyöttömyyttä Britanniassa.
2. Cityllä on käytännössä enemmän valtaa kuin hallituksella, vaikka näin ei oikeusvaltion periaatteiden mukaan tulisi olla. Poliitikot nöyristelevät pankkiireja ja sijoittajia, vaikka finanssipääoman tulisi palvella hallitusta. Heikko poliittinen järjestelmämme on mahdollistanut tämän. Edustuksellisessa demokratiassa poliitikot ja puolueet taistelevat jatkuvasti toisiaan vastaan. Kannatuksensa lisäämiseksi ne kääntyvät rahoittajien puoleen tarjotakseen äänestäjille leipää ja sirkushuveja. Yleensä City tukee oikeistokonservatiiveja. Vasemmisto on kuitenkin hyödyllinen pelote siltä varalta, että oikeisto tekisi hallituksessa pankkiireille epäedullisia päätöksiä. City pitää Ison-Britannian konservatiivipuoluetta hengissä. City tarjoaa ”konsulttiapua” nuorille poliitikoille, jottei näiden mieliin juolahtaisi kerettiläisiä talouspoliittisia ideoita. Jokainen poliitikko tietää voivansa edetä urallaan ja saavansa vaalirahoitusta sekä myönteistä julkisuutta lehdistössä hakeutumalla Cityn sisäpiireihin. Kaikki johtavat poliitikot ovat myyneet sielunsa rahoitusalalle. Ei siis ihme, ettei yksikään suuri poliitikko ole uskaltanut vaatia Cityä tilille rikoksistaan Britannian kansantaloutta vastaan.

Citystä on tehtävä kansallinen, mikäli tahdomme luoda vakaan taloudellisen pohjan maallemme. Rahat ja finanssialan tietotaito on valjastettava palvelemaan Britanniaa. Tämä onnistuu vain, jos saamme hallituksen, joka on tarpeeksi vahva ja uskalias haastaakseen todellisen poliittisen eliitin – rahoitusalan. Investoinnit on suunnattava brittiläisen teollisuuden kehittämiseen ja yleisesti kansalliseen reaalitalouteen. Rahaa ei saa päästää karkaamaan ulkomaille. On toki yksittäisiä tapauksia, jolloin voi olla valtion kannalta hyödyllistä investoida esimerkiksi ulkomailla toimivaan tehtaaseen. Tällöin hallitus päättää menettelystä. Nyrkkisäännön on kuitenkin oltava, että valtaosa rahoitusalan resursseista on suunnattava kotimaisen tuotannon tehostamiseen. Tulemme tarvitsemaan uutta lainsäädäntöä tämän varmistamiseksi.

Rahan luomiselle on myös kirjattava selkeät pelisäännöt. Uutta rahaa tulee painaa vain sen verran, että se vastaa reaalitalouden tuottamaa arvonlisäystä. Uuden rahan tulee palvella yritysten tuottavuutta. Uudella rahalla voidaan myös lisätä kysyntää – kuluttajilla on oltava tarpeeksi rahaa kotimaisten tuotteiden ostamiseen. Rahan funktio on lopulta hyvin yksinkertainen, mutta taloudellinen järjestelmämme on ymmärtänyt rahan merkityksen täysin väärin. Tällä hetkellä rahoitusmaailman resurssit, reaalitalous ja kysyntä eivät kohtaa.

Sijoittajat, teollisuus ja kuluttajat eivät kohtaa. Miksi? Koska valtio on jo kauan sitten luopunut yhdestä tärkeimmistä oikeuksistaan, eli rahan kontrollista. Nykyään rahanvalta on suurilla yksityisillä pankeilla. Yksityiset pankit luovat rahaa tyhjästä lainaamalla sitä asiakkaille. Pankkien varallisuus ei siis koostu asiakkaiden talletuksista vaan pankkien järjenvastaisesta oikeudesta myöntää lainoja. Pankit rikastuvat, kun asiakkaat maksavat velkansa takaisin korkoineen. Mikäli kyseessä eivät olisi pankit, passitettaisiin lainaajat vankilaan katteettomien shekkien levittämisestä. Finanssikapitalismi on ajanut pankit toimimaan kuin talousrikolliset. Pankkien luoma katteeton raha ei ruoki kansallista teollisuutta tai kysyntää, vaan korkoineen se palvelee ainoastaan pankkiirien ahneutta ja voitontavoittelua. Korko-orjuus on suunnaton taakka teollisuudelle ja kuluttajille. Korko-orjuudesta kärsii kaikista eniten kuitenkin valtio, sillä valtiot velkaantuvat tällä hetkellä katastrofaaliseen tahtiin. Kun valtio tarvitsee rahaa, se lainaa varat yksityisiltä suurpankeilta. Veronmaksajat alistetaan velkavankeuteen, sillä myös valtiot joutuvat maksamaan korkoa. Orjuus on ikuista, sillä korkoa on aina enemmän kuin kierrossa olevaa rahaa.

Jotta valtiontalous voidaan pelastaa, tarvitsevat pankit kurinpalautuksen. Pankeilla on oltava samat oikeudet ja velvollisuudet kuin muilla yrityksillä. Ne eivät saa lainata rahaa, jota ne eivät ole ensin itse ansainneet rehellisellä liiketoiminnalla. Yksityiset pankit eivät saa luoda rahaa tyhjästä rikastuakseen korkomaksuilla. Tarvitaan siis uusia tapoja luoda rahaa kansalaisten kulutettavaksi ja talouden kasvattamiseksi. Ainut järkevä ja oikeudenmukainen menetelmä on luovuttaa rahanluontioikeus yksinoikeudella valtiolle. Vain valtiolla tulee olla oikeus painaa rahaa. Kuten todettua, uutta rahaa tulee painaa vain sen verran, että se vastaa reaalitalouden tuottamaa arvonlisäystä. Suhteettoman suuri määrä uutta rahaa luo inflaatiota. Valtio voi luoda velatonta rahaa investoimalla esimerkiksi julkisiin hankkeisiin.

Oikeistokonservatiivit kavahtavat tätä ja väittävät, että rahan sitominen reaalitalouteen tulee näivettämään talouskasvun. He pelkäävät, ettei teollisuus saisi uudessa järjestelmässä tarpeeksi lainaa laajentuakseen. Oikeistokonservatiivit pelkäävät, että valtion merkittävä rooli johtaisi korkeampaan verotukseen. Valtion ei kuitenkaan tarvitse tehdä investointeja veronmaksajien rahoilla, vaan se voi luoda uutta velatonta rahaa juuri sen verran kuin talous tarvitsee kasvaakseen. Siirtymällä valtion painamaan velattomaan rahaan estämme valtion velkaantumisen ja korko-orjuuden. Veronmaksajille jää enemmän rahaa käyttöön, sillä heidän ei tarvitse enää lyhentää valtionvelkaa.

Verotaakan keventyminen on luonnollisesti siunaus myös yrityksille. Yritykset voivat kasvaa ja palkata uusia työntekijöitä, kun valtion ei enää tarvitse verottaa yrittäjiä yhtä raskaasti kuin ennen. Tästä hyötyvät kaikki: kuluttajat, yrittäjät ja sijoittajat. Kansalaisten tarve lainata rahaa pankeilta tulee olemaan huomattavasti nykyistä pienempi.

Nykyinen talousjärjestelmä ei palvele ketään muuta kuin epärehellisiä rahanlainaajia. He ovat epärehellisiä siksi, etteivät he ole tehneet työtä lainaamansa ”rahan” eteen. Pankit imevät reaalitalouden elinvoiman, mistä on haittaa teollisuudelle, kuluttajille ja valtiolle. Talous on puhdistettava loisista.

Aloitin esitelmäni kertomalla, kuinka kansainvälinen osakekauppa voi tuhota menestyvänkin yrityksen hetkessä. Rahoitusala on uudistettava kokonaan. Uskon, että toteuttamalla esittämäni talousuudistukset saamme kiertoon niin paljon rahaa, ettemme enää tarvitse valtionyhtiöitä yhtä kipeästi kuin nyt. Valtionyhtiöitä on kuitenkin suojeltava lainsäädännöllä osakemarkkinoiden keinottelijoilta. Näin suojelemme kansallisomaisuuttamme pikavoitoista haaveilevilta parasiiteilta.

Ensimmäinen ja kaikista tärkein askel kohti kukoistavaa taloutta on kuitenkin hylätä kansainvälisyysajattelu ja suojella kotimaan etua. Yrityksiämme on suojeltava epäreilua kansainvälistä kilpailua vastaan. Hallituksella on oltava valta suunnitella ja säännöstellä taloutta silloin, kun kansallinen etu tätä vaatii. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että Britannia vetäytyisi kuoreensa ja lopettaisi ulkomaankaupan. Emme voi tuottaa aivan kaikkia hyödykkeitä kotimaassa, joten ne on ostettava maailmalta. Kansallisen tuotantomme ylijäämä voidaan puolestaan myydä ulkomaille. Ulkomaankaupassa tulee suosia vaihtokauppaa rahan sijasta. Näin rahanlainaaja ei pääse vetämään välistä eivätkä heilahtelevat valuuttakurssit häiritse kaupankäyntiä. Britannian luotettavimpia kauppakumppaneita tulevat olemaan muuta valkoiset valtiot. Ne jakavat kanssamme historialliset ja rodulliset siteet ja kykenevät lisäksi tuottamaan suurimman osan hyödykkeistä, jotka meidän täytyy ostaa Britannian ulkopuolelta.

Britannian ei kuitenkaan tarvitse tuoda maahan suuria määriä ulkomaisia tavaroita. Emme tarvitse muualla jalostettuja tuotteita, sillä meidän tulisi kyetä itse jalostamaan kaikki yhteiskunnan kannalta tarpeelliset tuotteet. Kehittämällä kotimaista teollisuutta voimme tavoitella täystyöllisyyttä ja ratkaista lähes 3 000 000 työttömän kansalaisen ongelman. Samalla liikumme kohti omavaraisuutta sekä yhä suurempaa poliittista ja taloudellista itsenäisyyttä.

Tämä vaatii kuitenkin talouspoliittisen vallankumouksen. Meidän on päästettävä irti konservatiivien vanhasta kapitalismista ja vasemmiston vanhasta sosialismista. Vasemmisto on kyllä soittanut suutaan ja vaatinut pankkiireja ja keinottelijoita vastuuseen rikoksistaan, mutta vasemmisto ei ole koskaan hallituksessa ollessaan lunastanut lupauksiaan. Sekä vasemmisto että konservatiivioikeisto ovat kansainvälisyysajattelun sokaisemia. Vasemmistolle kansainvälisyys ja monikulttuurisuus ovat lähestulkoon uskonto. Vasemmistolle swazimaalainen työläinen on aivan yhtä tärkeä kuin britti. Oikeisto ei ole kuitenkaan paljoa parempi.

Nyt tarvitaan nationalismia. Tarvitaan valtiota, jolla on yksinoikeus luoda uutta rahaa. Tarvitaan isänmaallinen hallitus, jolla on valta suunnitella taloutemme tulevaisuutta. Kun nämä uudistukset on tehty, on valtiomme johdossa ihmisiä, joilla on tahto ja välineet elvyttää talous sekä asettaa talous palvelemaan itsenäisyyttä ja täystyöllisyyttä. Voimme uudistaa kotimaamme, yhdistää kansan ja haudata luokkaristiriidat.

Tällä hetkellä kaikki poliittiset ja taloudelliset instituutiot työskentelevät tavoitettamme vastaan. Oikeisto vastustaa meitä siksi, että se pelkää kansainvälisten rahoitusmarkkinoiden reaktiota. Vasemmisto vastustaa meitä siksi, että asetamme isänmaamme ”kansainvälisen veljeyden” edelle. Ammattiliitot vastustavat meitä, sillä niiden johtajat eivät ymmärrä, että luokkaristiriidoista voidaan päästä eroon. Ammattiliitot eivät osaa kuvitella maailmaa, jossa yrittäjät, työntekijät ja hallitus työskenteleisivät yhdessä yhteisen edun hyväksi. Valtamedia vastustaa meitä siksi, että suurten tiedotusvälineiden omistajat kannattavat kansainvälistä kapitalismia ja niiden toimittajat kulttuurimarxismia. Oikeisto ja vasemmisto ovatkin vain saman kolikon eri kääntöpuolet.

Meidän onnistumismahdollisuuksia parantaa se, että nykyinen taloudellinen järjestelmä on romahduksen partaalla. On vielä mahdotonta sanoa, milloin suuri romahdus tapahtuu, mutta sen aika koittaa kyllä. Miljoonat maamme työttömät ovat järjestelmän uhreja. Meidän on vietävä sanomamme myös heille. Kun poliittinen yhteys on luotu, mikään ei voi pysäyttää meitä. On aika rakentaa uusi kotimaa!

 

Artikkeli on käännetty suomeksi englanniksi pidetystä puheesta. Toimitus on muokannut joitain kohtia suomalaiselle yleisölle helpommin ymmärrettävään muotoon.

 

Lue myös:

Hitler ja pankkiirit: korko-orjuuden murtaminen
Miten Hitler uhmasi pankkiireja
Miten Hitler päihitti työttömyyden ja elvytti Saksan talouden
Talousdemokratia kiinnostaa eurooppalaisia
Kreikassa juutalaispankkiirien luoma talouskriisi kärjistyy
Rahanluontioikeus tahdotaan pois yksityisiltä pankeilta
Markku Uusipaavalniemi: Rahan valta pankeilta valtiolle
Distributismi – vaihtoehto kapitalismille ja sosialismille osa I
Distributismi – vaihtoehto kapitalismille ja sosialismille osa II