Media pimittää totuuden rokotteiden tuhoisasta vaikutuksesta laumaimmuniteetille

Tarkastellessa minkä tahansa rokotteen historiaa tutkimalla lääketieteellistä tutkimuskirjallisuutta, saadaan kiistattomat todisteet että kaikki rokotteet ovat selvästi ja todistettavasti epäonnistuneet tarkoituksessaan, tartuntatautien ehkäisyssä.

Crawcroft et al. (2015) kirjoittivat vähän aikaa sitten:

”Olemme huimaa kyytiä siirtymässä pois aikakaudelta, jolloin käytettiin edullisia rokotteita sellaisia tauteja vastaan, jotka olivat yleisiä immuniteetin puutteen vuoksi… Tekniikat, kuten geneettisten koodien seulonta mahdollisten antigeenien ja uusien adjuvanttien kehittämiseksi, joiden avulla stimuloidaan immuunivasteita, tuo myös huomattavan epävarmuuden turvallisuudesta ja tehokkuudesta. …jotkin väestöryhmät ottavat rokotteen tai rokotuttavat lapsensa pienemmällä todennäköisyydellä. Rokottamista epäröivät ovat usein korkeakoulutettuja, vakavaraisia ja vaativat kunnioittamaan näkökantaansa.”

Havainnot osoittavat, että tartuntataudit, joita pyritään hillitsemään rokotteilla, eivät ole levinneet laajalle rokotekattavuuden puutteen vuoksi, vaan itse asiassa ne ovat levinneet laajalti rokotteista huolimatta sekä niiden vuoksi.

Crawcroft et al. (2015) puhuivat “uudenlaisesta rokotteesta” seroryhmän B meningokokkitautia vastaan, Bexsero (Novartis, Basel), mutta ongelmat pätevät kaikkiin rokotteisiin.

Crawcroft ja Britto (2002) kutsuivat hinkuyskää jatkuvaksi ongelmaksi, joka on puhjennut uudelleen maissa, joissa on korkea rokotekattavuus [halvoilla rokotteilla] sekä matala kuolleisuus. Tämän jälkeen he puhuivat itsensä pussiin kirjoittaessaan,

”Pertussis on noussut jälleen …joko matalan kattavuuden vuoksi, 1980-luvun rokotekauhun (Yhdistyneessä Kuningaskunnassa) takia, tai heikkotehoisten rokotteiden käytön vuoksi (Kanada, Ruotsi).”

sekä,

”Saksa on keskeyttänyt rokotusohjelmansa kokonaan ja palauttanut pertussis-rokotteen takaisin käyttöön vasta vuosien kuluttua kun hinkuyskäepidemiat ovat uusiutuneet.”

Itse asiassa, Millerin ja Farringtonin (1988) mukaan,

”Länsi-Saksasta, toisin kuin Yhdistyneistä Kuningaskunnista, ei ole kansallisia tilastoja hinkuyskätapauksista, ei kansallisia rokotekäytäntöjä eikä tilastoja rokotteiden käytöstä. Paikalliset tutkimukset ovat osoittaneet, että rokotettujen määrä on alhainen ja että hinkuyskää esiintyy yleisesti erityisesti 2-4-vuotiaiden ikäryhmässä, mikä on tyypillistä maassa jossa rokotettujen määrä on matala, myös serotyyppi 2 vallitsee.”

Monet saksalaislääkärit eivät tarjonneet lainkaan rokotteita. Tämä on selvä merkki siitä, ettei hinkuyskä ollut ongelma ei-rokottavassa Saksassa.

Hinkuyskärokote esiteltiin Yhdistyneissä Kuningaskunnissa 1960-luvun aikana ja kansallisia tilastoja rokotettujen määrästä on olemassa vuodesta 1961 lähtien.

Millerin ja Farringtonin (1988) mukaan,

“Kuolleisuustiedot osoittavat, että hinkuyskästä johtuvien kuolemantapausten määrä laski jo ennen kuin tartuntojen määrä lähti laskuun rokotteen myötä.”

Toisen julkaisun aineisto on ristiriidassa yllä mainitun kanssa.

McFarlan et al. (1945) raportoivat hinkuyskärokotteita käsitelleestä tutkimuksesta kaupunki- ja esikaupunkialueiden päiväkotiryhmillä (BMJ 1945; Elokuu 18: 205-208), päätellen että

”Tutkimuksista saadut todisteet eivät tue näkemystä siitä, että pertussis-rokotteesta olisi hyötyä hinkuyskän ennaltaehkäisyssä; ja on ehdotettu, että rokotteiden käyttö keskeytettäisiin siihen asti, kunnes hyödyistä saataisiin positiivista näyttöä tarkasti valvottujen tutkimusten avulla.”

Wilson et al. (1965) keskustelivat diagnosointivaikeuksista, ja rokotteen tehottomuudesta hinkuyskän estämisessä pakonomaisen yskän levitessä laajalti vanhempien lasten (8-12-vuotiaiden) keskuudessa Peebleshiren yleisvastaanotolla. He kirjoittivat,

”Kun yksi tai kaksi immunisoiduista lapsista sairastui samankaltaiseen yskään, saimme tilaisuuden tutkia saadun immunisaation antaman suojan tehokkuutta. Olimme erityisen hämmästyneitä siitä, kuinka tehottomia rokotteet olivat tässä yhteisössä, jossa immunisaation aste oli korkea… Suojasta oli olemassa vain vähän, jos yhtään, näyttöä. Silti M.R.C. raportin (1951) perusteella rokote olisi tarjonnut merkittävän suojan… Potilaista vain kaksi olisi voitu luokitella epidemian seurauksena vakavasti sairaiksi. Ei ollut kuolemantapauksia, eikä yksikään potilas tarvinnut laitoshoitoa… Immunisaatio hinkuyskää vastaan ei ehkäissyt tehokkaasti epidemian leviämistä.”

Julkisen terveydenhuollon laboratoriopalvelun johtaja vahvisti tämän,

”[195] rokotetun tapauksessa 5 vuoden sisällä, niissä kodeissa joista B. pertussis eristettiin, 52 prosentille kehittyi pakonomainen yskä… Nämä löydökset viittaavat siihen, että suuri osa viisi tai kuusi vuotta ennen 1968 käytetyistä rokotteista eivät olleet kovinkaan toimivia.”

Toinen julkaisu (Anonymous 1956) paljasti tahattomasti jotain, mikä näytti mielestäni selkeästi tietojen muokkaukselta, sillä kokeessa ei käytetty kontrollilapsia sekä kaikki osalliset olivat rokotettuja.

Anonymous (1956) viittasi ensin vuoden 1951 MRC raporttiin, jossa ei ollut rokottamattomia kontrollilapsia, kaikille osallistujille annettiin yksi viidestä erästä hinkuyskärokotetta, kolmelta eri valmistajalta. Lisäksi puolelle osallistuneista lapsista annettiin rokote ja lopuille inokulaatio, joka näytti hinkuyskärokotteelta, mutta ei sisältänyt Haemophilus pertussis –bakteeria[tämä muistuttaa minua Kochin ’tuberculin’ määritelmästä ’ruskeana nesteenä’].

”Tämä proseduuri ei voisi jatkua ennen kuin tiedettäisiin, että jokainen eri rokote-erä antaisi merkittävän suojan, ja näin päätettiin, että kaikissa seuraavissa tutkimuksissa jokaiselle lapselle tulisi antaa hinkuyskärokote, ja että yhden erän rokotteista saatuja tuloksia tulisi verrata muiden erien rokotteisiin samaan aikaan samalla alueella. Näin ollen alueella ei ollut rokottamattomia kontrolliryhmiä, mutta joissakin tutkimusten tuloksissa pidettiin kirjaa rokotettujen lasten sisarusten hinkuyskätapauksista, kun rokotetun lapsen ja sisarusten tiedettiin altistuneen infektiolle ensimmäisinä perheessä.”

Mielenkiintoista kyllä,

”Kahdellekymmenelleneljälle osallistuneista lapsista kehittyi paralyyttinen polio tutkimuksen aikana. Kolme lapsista sairastui alle 28 päivän sisällä pistoksesta, ja kaikki kolme halvaantuivat siitä raajasta, johon pistos annettiin, mutta ei mistään muualta.”

Tämä on yhteneväinen alkuperäisen poliomyeliitin määritelmän kanssa, rokoteparalyysi, joka voi sattua rokotepistoksen jälkeen (McCloskey 1950).

Yhteensä 231 lapsella diagnosoitiin hinkuyskä, ja 59 % näistä vahvistettiin bakteriologisesti:

”Monissa tapauksissa saatiin myös bakteriologisia todisteita altistumisesta infektiolle. 801 rokotetusta lapsesta, jotka altistuivat omassa kodissaan infektiolle, H. pertussis eristettiin sisaruksesta – tai sisaruksista – jolle rokotettu lapsi oli altistunut 64 prosentissa tapauksista. Muista 1967 tapauksesta H. pertussis eristettiin tartunnan saaneelta lapselta 43 prosentissa tapauksista.”

Rokotettujen lasten sisarusten kloramfenikolin käytöstä pidettiin kirjaa. Havaittiin, että 128 lapsen, jotka altistuivat sisarustensa välityksellä ja joiden sisaruksia hoidettiin kloramfenikolilla, hinkuyskän ilmaantumisosuus oli 20 %. Ilmaantumisosuus 673 rokotetulla lapsella, joiden sisaruksia ei oltu hoidettu kloramfenikolilla, oli 13 %. Näin ollen kloramfenikolin käyttö rokotettujen lasten sisaruksilla ei laskenut rokotettujen lasten riskiä sairastua tautiin.

Lisäksi,

Tutkimuksen tarkoituksena oli verrata rokotteita toisiinsa, ei testata niiden absoluuttista tehoa… Ottaen kaikki rokotteet huomioon, ilmaantumisosuus 801 kotialtistumistapauksesta oli 14 %, vaihdellen 4 % ja 29 % välillä… kontrolloiduissa kokeissa raportoitiin aikaisemmin (M.R.C. 1951), että ilmaantumisosuus rokottamattomalla kontrolliryhmällä oli 87 %. Todisteet, mukaan lukien aiemmin mainitut Wheelerin (1936), Kendrickin ja Elderingin (1939) ja Court et al. (1953) havainnot viittaavat että vuosina 1951-4 kokeissa käytetyt rokotteet olivat erittäin voimakkaita, ellei tauti ollut juuri muuttanut luonnettaan ja muuttunut heikommin tarttuvaksi. On olemassa todisteita ettei kyseisenlaista muutosta ollut tapahtunut.”

Lisäksi,

“56 kotitaloudessa oli yhteensä 69 rokotettua ja 62 rokottamatonta lasta. Neljätoista (20 %) rokotetuista sai hinkuyskän, verrattuna 51 tapaukseen (82 %) rokottamattomilla. Hinkuyskädiagnoosi vahvistettiin bakteriologisesti kahdeksalta (57 %) rokotetulta, 37 (73 %) rokottamattomista ja 34 (61 %) alkuperäisistä tapauksista, jotka olivat kotitalouksien tartuntojen lähteitä.”

Johtopäätös oli, että rokotteet olivat teholtaan yhtä hyviä, vaikka Anonymous myönsi, että käytettyjen rokotteiden teho heikkeni ajan kuluessa (teho heikkeni 40 % vuodessa), perustuen hiirikokeisiin.

Vaikka emme ottaisi huomioon mahdollisuutta, että luvut olisivat päinvastaiset, kyseessä tuskin olisi riittävä tulos, jotta voisimme kutsua hinkuyskää rokotteiden avulla ehkäistäväksi taudiksi.

Binkin et al. (1992) tutkivat hinkuyskän epidemiologiaa Italiassa, jossa on alhainen rokotekattavuus; tuohon aikaan alle 40 % alle 3 vuotiaista lapsista oli rokotettu. He kirjoittivat,

”Arviolta 25 % italialaisista lapsista on sairastanut kliinisen hinkuyskän viidenteen syntymäpäiväänsä mennessä… Ilmaantuvuus näyttää kasvavan 1-4-vuotiaiden ikäryhmässä, huolimatta kasvavasta rokotekattavuudesta.

Huolimatta?

 

”Tauti katoaa rokotteiden ansiosta” – Myytti?

Onko yksikään tauti hävinnyt tai tartuntojen määrä vähentynyt rokotteiden ansiosta?

Kun minut käsketään valita kaikkein opettavaisimmat todisteet rokotteiden hyödyttömyydestä, kaksi artikkelia nousee ylitse muiden: Langmuir (1962) ja Sencer et al. (1967).

Langmuir (1962) kirjoitti artikkelissaan,

Medical importance of measles että

”Kaikista taudeista tuhkarokko on kaikkein klassisin esimerkki menestyksekkäästä loisimisesta. Tämä itseään rajoittava tauti, lyhyt kestoinen, vakavuudeltaan kohtuullinen ja kuolleisuudeltaan matala, on pysynyt huomattavan vakaassa biologisessa tasapainotilassa vuosisatojen ajan. Ne epidemiologit, ja heitä on monta, jotka ovat taipuvaisia arvostamaan biologista tasapainoa, ovat pitkään väittäneet että tuhkarokon ekologinen tasapainotila on vakaa eikä sitä voi horjuttaa helposti, ja että meidän täytyy oppia elämään tämän loisen kanssa sen sijaan että pyrkisimme hävittämään sen. Tämä puhuja, ei niin kauan aikaa sitten, laski itsensä tähän ryhmään ja kirjoitti paljon kyseisestä aiheesta.

Onneksi tämä aikakausi on päättymässä. Uudet ja potentiaaliset työkalut, jotka lupaavat tehokkaita keinoja tuhkarokon hillitsemiseen, ovat käsillämme. Jos näitä työkaluja kehitetään oikein ja käytetään viisaasti, olisi mahdollista häiritä tuhkarokon biologista tasapainoa. Sen hävittämistä laajoilta mantereilta, kuten Pohjois-Amerikasta ja muista maailman osista, voidaan odottaa piakkoin.”

Sitten Langmuir kohdisti huomionsa tuhkarokon puoleen, joka herättää tunteita. Hän kirjoitti,

”Jokaisen taudin merkitys kansanterveyden kannalta tulisi arvioida monella tavalla. Esimerkiksi, jos käytetään kriteerinä kuolleisuutta, sydäntauti on kaikkein merkittävin. Jos käytetään lyhyen aikavälin sairastavuutta, tavallinen flunssa nousee korkealle. Jos kroonista työkyvyttömyyttä, niin niveltulehdus sekä mielisairaudet dominoivat. Julkisen edun ja vanhempien huolen kannalta, huolimatta vähäisestä ilmaantuvuudesta, mikään ei vedä vertoja poliomyeliitille.

Näiden kriteerien mukaan tuhkarokkoa ei voida verrata mihinkään tähän mennessä mainituista taudeista, mutta silti se tulisi luokitella merkittäväksi terveysongelmaksi kahdesta syystä. Ensinnäkin, kuka tahansa vanhempi, joka on nähnyt lapsensa kärsivän edes muutaman päivän ajan yli 105 F kuumeessa (40,6 ºC suom. huom.) yskien ja houraillen, haluaa ehkäistä sen, jos se voidaan tehdä turvallisesti. Toisekseen, viimeinkin on viitteitä siitä että jotain voidaan saavuttaa järjestelmällisellä terveydenhoidolla.”

Kommentti: Jos tuhkarokko olisi niin epämiellyttävä sairaus, olisi järkevämpää miettiä tehokkaita hoitokeinoja, kuten C-vitamiinia, eikä kuumeen lievittämistä. Ikiaikainen viisaus on osoittanut, että kuume on osa luonnollista paranemisprosessia eikä mekanismia tulisi hillitä. Lapsi, jolla on tuhkarokko, tulisi pitää lämpimänä ja olonsa mukavana, pimeässä huoneessa. Tämä on tehokkaaksi havaittu kotihoitokeino kolmen sadan vuoden takaa.

Sitten Langmuir analysoi kuvaajassa 1. CDC:n tuhkarokkotilastoja sairastuneisuudesta ja kuolleisuudesta Yhdysvalloissa. Hän suuntasi lukijoiden huomion siihen, kuinka tasainen kehitys on ollut sairastuvuuden suhteen ja kuinka tasaisesti kuolleisuus on laskenut (vuosien 1912 ja 1959 välillä), jota hän kutsui,

”jossain määrin pahaenteinen käsitys siitä, että vuodesta 1955 eteenpäin lasku on hiipunut, samalla tavoin kuin myös kätkytkuolemien lasku on hiipunut viimeisen 6 vuoden aikana. Sairastuneisuusluvut kielivät tuhkarokon biologisesta tasapainotilasta ajanjakson aikana. Kuolleisuuden lasku osoittaa missä määrin olemme sopeutuneet tähän tasapainotilaan ja oppineet elämään tämän parasiitin kanssa.”

Kommentti: ikiaikainen viisaus osoittaan jälleen ettei tuhkarokko ole loinen, vaan luonnollinen osa immuniteetin kehittymisen prosessia sekä elintärkeä osa tasapainoa ympäröivässä mikroskooppisessa elinympäristössä.

 

Tuhkarokkoviruksen “hävittäminen”

Toinen erittäin mielenkiintoinen artikkeli on Sencer et al. (1967, eli julkaistu vain kaksi vuotta myöhemmin) otsikoituna “A Statement by the Public Health Service”, jossa he kirjoittivat,

Vuosisatojen ajan tuhkarokkoviruksen ja ihmisen välinen ekologinen suhde on ollut yllättävän vakaa. Sairaudella on tyypilliset oireet ja eikä tauti ole järin vakana. Komplikaatiot ovat harvinaisia, ja oikeanlaisella hoidolla kuolleisuus on vähäistä. Sairastumisen jälkeen taudille kehittyy immuniteetti, joka kestää koko eliniän… Tauti ilmenee samalla tavoin sykleittäin kaikkialla maailmassa, suhteellisen säännöllisesti. Poikkeuksena muutamat äärimmäisen eristyksissä elävät populaatiot, käytännössä jokainen lapsi sairastuu ennen murrosikää. Ihminen itse toimii taudin varantona … kroonisia kantajia ei ole olemassa.”

“Huolimatta siitä, kuinka hyvin tuhkarokon epidemiologia tunnetaan, terveysviranomaiset ovat turhautuneita pyrkimyksissään saada tauti hallintaan. Viimeisen 50 vuoden aikana doktriinista on tullut laajalti hyväksytty terveyspiireissä, ja koska hallintatoimet ovat epäonnistuneet, ihmisen tulisi oppia sopeutumaan tuhkarokkoviruksen läsnäoloon.”

Tähän asti kaikki hyvin, mutta sitten kirjoittajat toteavat,

”Näin ollen vasta-aineiden järkevällä käytöllä altistuneiden nuorten lasten keskuudessa, jotka kuuluvat korkean riskin ryhmään sekä tarjoamalla riittävä lääkehoito kaikille potilaille, taudin vahingollisia vaikutuksia voitaisiin vähentää. Ennen kuin vasta hiljattain, ihmislajin ja tuhkarokkoviruksen välinen biologinen tasapainotila oli hyväksytty doktriini. Hävittämistä ei pidetty tieteellisesti pitävänä.”

“Kaikki on sittemmin muuttunut. Tuhkarokkoviruksen eristäminen ja muutamien vahvojen ja tehokkaiden rokotteiden mittava kehittäminen ja kenttätestaus, käsissämme on työkalut, joiden avulla voidaan hävittää tartunnat kun nämä työkalut otetaan yleiseen käyttöön tulevien kuukausien aikana, häviäminen voidaan saavuttaa tässä maassa vuonna 1967.”

 

Rokottamattomat amissiyhteisöt

Vuosi 1967 tuli ja meni, ennusteet häviämisestä eivät toteutuneet. Sen sijaan suuren mittakaavan epidemioita puhkesi säännöllisin väliajoin ja tuhkarokkoepidemioita puhkesi kaikissa maissa, korkeasta rokotekattavuudesta huolimatta.

Ainoat yhteisöt, joissa säilyi luontainen epidemiasykli, mukaan lukien se ettei tautia esiintynyt 18 vuoteen,olivat ei-rokottavat amissit.

Päinvastoin, kattavasti rokotetuissa ei-amissien yhteisöissä esiintyi epidemioita aina vain lyhyemmin väliajoin, ja jopa jatkuvia, yli 2 vuotta kestäneitä epidemioita. Sama pätee hinkuyskään.

Ainoastaan rokottamattomat lapset pelastuivat uudelta rokoteperäiseltä noidankehältä.

Langmuirin aikakauden tutkijoiden olisi pitänyt ottaa huomioon, että luontaiset tartuntataudit tarttuvat normaalien kanavien, kuten nenän tai suun, kautta. Ihon tarkoituksena on estää mikro-organismien ja myrkkyjen päätyminen ihon lävitse ja näin estää niitä saavuttamasta elintärkeitä sisäelimiä.

Tämä oli jo tiedossa siihen aikaan, että tiettyjen aineiden kulkeutuminen ihon läpi (ohittaen normaalit tartuntakanavat) aiheuttaa anafylaksiaa, herkistymistä, mikä tarkoittaa kasvanutta herkkyyttä kohdesairauksia vastaan. Immuniteettia ei synny tuolla tavoin (Scheibner Medicine: partnership of trust and faith. BMJ.com rapid response 25. helmikuuta 2014).

Langmuirin ja hänen sukupolvensa tutkijoita vaivaama ymmärryksen puute “tuhkarokon lääketieteellisen merkityksen” perusolemuksesta on johtanut ihmiskunnan kannalta katastrofaalisiin seuraamuksiin.

Kyllä, rokottaminen on häirinnyt monien luonnollisten tartuntatautien biologista tasapainotilaa. Se on ehkäissyt tehokkaasti saavuttamasta luontaista immuniteettia tuhkarokolle, hinkuyskälle ja muille niin-kutsutuille ’rokotteilla ehkäistäville sairauksille’ ja myös kasvattanut herkkyyttä saman- tai erisukuisille bakteeri- ja virusinfektioille sekä suurelle määrälle muita vaivoja, kuten ihon talirauhassairauksille, luiden ja rustojen rappeumasairauksille, immunoreaktiivisairauksille (astma, allergiat), autoimmuunisairauksille (diabetes, punahukka, reumaperäinen niveltulehdus), syövät, krooniset sairaudet ja krooninen väsymysoireyhtymä, käytös- ja mielenterveysongelmat, kaikki elinvauriot, jotka on lueteltu rokote- tai muiden lääketuotteiden pakkauksilla, sekä monet muut ’modernit’ sairaudet, mukaan lukien laskeva terveiden elinvuosien odote. Se heijastaa sitä valtavaa, perusteellista tietämättömyyttä, joka vallitsee lääketieteen saralla ihmisen kehon toiminnan, erityisesti immunologian ja biologian suhteen. Lista on päättymätön.

Ei ole olemassa kovinkaan monia muita lääketieteellisiä menetelmiä, poikkeuksena antibiootit ja antipyreetit, jotka olisi kehitetty samoihin aikoihin rokotteiden kanssa, ja joiden toimintaperiaate olisi pysynyt samana. Suurin osa on kehittynyt eteenpäin, ja useat menetelmät on hylätty tarpeettomina ja vanhentuneita sekä korvattu uusilla ja moderneilla menetelmillä ja käytännöillä.

Valitettavasti lääketieteessä vallitseva ortodoksinen näkemys ei ole auttanut asiaa. Oireet nähdään haitallisina ja niitä yritetään hillitä, sen sijaan että niitä pidettäisiin hyödyllisinä ohjaamassa diagnosointia, ja toimittaisiin yhteen elimistön luonnollisen immuunijärjestelmän kanssa.

Sitä paitsi vanhanaikainen ajattelumalli on tehnyt lääkäreistä sokeita kaikkein silmiinpistävimmille seikoille, saaden heidät unohtamaan että empiirisen tieteen perustavanlaatuisin menetelmä on havaintojen teko: lääketieteessä se tarkoittaa tapausraportteja.

Koprowski (1962) osoitti tämän, viitaten kirjeeseen, joka lähetettiin herttuatar Sofialle, tulevalle Englannin Yrjö I äidille, prinsessa Elizabeth Charlottelle (Liselotte) von der Pfalzille, Orleansin herttuattarelle ja Louis XIV:n nuoremman veljen leskelle, todeten:

”Epäonnemme jatkuu. Lääkärit ovat tehneet saman virheen hoitaessaan pientä dauphinia kuten he tekivät hoitaessaan hänen äitiään, dauphinessaa. Lapsen ollessa punainen ihottuman vuoksi ja hikoillessa ylenpalttisesti, he [lääkärit] iskivät suonta ja antoivat vahvoja oksennuslääkkeitä; lapsi kuoli näiden operaatioiden aikana. Jokainen tietää, että lääkärit aiheuttivat dauphinin kuoleman, sillä hänen pikkuveljensä, jolla oli sama sairaus, piilotettiin 9 lääkäriltä, palvelusneitojen toimesta, jotka antoivat hänelle vähän viiniä ja keksejä.

Kun lapsella oli eilen korkea kuume, he tahtoivat iskeä suonta, mutta kaksi hänen lapsenhoitajistaan vastusti kiivaasti ajatusta ja sen sijaan pitivät lapsen lämpimänä. Hänkin olisi varmasti kuollut jos lääkärit olisivat saaneet tahtonsa läpi.

En ymmärrä miksi he eivät opi kokemuksen kautta. Eikö heidän sydämissään liikahtanut, kun he havaitsivat dauphinessan kuolleen suoneniskentään ja oksennuslääkkeisiin, puhumattakaan hänen lapsestaan.”

 

Alkuperäiset ebolatartunnat johtuivat kontaminoiduista injektioista – tilaisuus kliiniselle tutkimukselle?

Koprowski (1962) referoi tänäkin päivänä relevantia historiallista lausahdusta,

”Vältä lääkäreitä ja olet paraneva.”

Jos luontaisia tartuntatauteja ’ehkäiseviä’ toimenpiteitä alettaisiin käyttämään tänä päivänä, en usko että rokotteita kehitettäisiin. Ainakin toivon niin.

Onko mitään tautia saatu hallintaan tai hävitettyä rokotteiden avulla?

Alkaen isorokkorokotteista, jatkaen lavantautiin, kurkkumätään ja myöhemmin DTP:hen ja muihin rokotteisiin, suurin osa mainituista sairauksista puhkeaa rokotetuille.

Kuuluisassa tapauksessa Leicesterin kansalaisten boikotti isorokkorokotetta vastaan lopetti isorokkoepidemiat heidän kaupungissaan.

Armeijajoukkojen keskuudessa puhkesi lavantautiepidemioita juuri massarokotusten jälkeen (Wright 1901).

Laaja kurkkumätäepidemia puhkesi rokotettujen keskuudessa 1940-luvun Kansallissosialistisessa Saksassa ja kansallissosialistien miehittämissä maissa.

Dokumentoitu 300 % kasvu hinkuyskätapausten määrässä kahden kuukauden ikäisillä DTP-rokotteen saaneilla Yhdysvalloissa seitsemänkymmentäluvun puolivälissä (Hutchins et al. 1988).

Tautina jäykkäkouristus, ja ebola, on äärimmäisen opettavainen esimerkki haitallisesta yliherkkyysreaktiosta, jonka rokotepistos voi aiheuttaa. WHO:n raportteihin pohjautuen, ensimmäisen ebolaepidemian syy oli epästeriileissä ja erittäin kontaminoituneissa, ei-kertakäyttöisissä neuloissa, joita käytettiin primitiivisissä ’terveys’keskuksissa Afrikassa (Scheibner. Ebola; an opportunity for a clinical trial? BMJ.com rapid response 19. lokakuuta 2014; ja Scheibner. Ebola: an opportunity for a clinical trial? BMJ.com rapid response 20. lokakuuta 2014).

Tyypillisen jäykkäkouristuksen spasmit, veden pelko ja kyvyttömyys niellä ovat seurausta aiheuttavasta organismista, Clostridium tetanista, joka kulkeutuu suoraan verenkiertoon syvän pistohaavan kautta, ohittaen normaalit ruumiinaukot, nenän ja suun.

Kun asiasta kysytään lääkäriltä, yleisin vastaus on ettei ole olemassa luontaista immuniteettia tetanus-bakteerille. Paitsi että on. Veronesi et al. (1983) kirjoittivat,

”Intiasta tulleet raportit, jotka pohjautuvat serologisiin tutkimuksiin, osoittavat että 40 – 80 prosentilla rokottamattomista on tetanuksen vasta-aineita veressään,”

sekä,

”Tutkituista yhdeksästä eläimestä jokaisen verestä löytyi tetanustoksiinin vasta-aineita.”

he myös kirjoittivat,

”Ennen tetanustoksoidin löytämistä Tenbroeck sekä Bauer [1] raportoivat että he havaitsivat tetanustoksiinin vasta-aineita joka kolmannen Kiinan Pekingissä asuvan verestä. Siitä lähtien vastaavanlaisia raportteja on saatu, koskien eläimiä, pääasiassa kasvissyöjiä [2] ja ihmisiä, jotka elävät huonon hygienian oloissa [3-5]. Äskettäin monet tutkijat eri maista ovat tarkastelleet samankaltaisia raportteja [3-5-14].”

Ebola-viruksen aiheuttama tauti on niin virulentti, koska virus päätyy elimistöön käytännössä aina syvän pistohaavan kautta: epästeriilien ja kontaminoituneiden, ei-kertakäyttöisten neulojen kautta (Scheibner. Ebola virus disease. BMJ.com rapid response; 14. tammikuuta 2014).

Yhdysvaltain tuhkarokkotartunnat alkoivat 1963 jopa 100 % rokotetuissa yhteisöissä kun tuhkarokkorokotteet lisensoitiin ja niiden massakäyttö aloitettiin (Sencer et al. 1967). Rokotetutkijat ennustivat [äidiltä lapselle] siirtyvän immuniteetin katoamisen jo varhaisessa vaiheessa, hinkuyskä- ja tuhkarokkotapauksia esiintyi vastasyntyneillä kaikissa maissa, joissa oli korkea rokotekattavuus.

 

Täysin rokotetut tuhosivat laumaimmuniteetin, eivät rokottamattomat

Kaikki rokotteet voivat aiheuttaa lapsihalvauksia, mistä on olemassa paljon tutkimustietoa (McCloskey 1950).

Law (Assaulting alternative medicine: worthwhile or witch hunt? BMJ.com rapid response 10. maaliskuuta 2012) osoitti, että

”Olettaen että WHO antoi tuoreeltaan lausunnon, jonka mukaan Intia on virallisesti poliosta vapaa, tarkastellaan WHO:n omia tietoja… Huolimatta väitteistä, että vuonna 1995 oli yli 30 000 poliotapausta, vuonna 1996 ilmoitettiin vain 1005 AFP-tapausta, joista kaikki diagnosoitiin polion aiheuttamiksi. Vuonna 2011 tehtiin 60 849 kliinistä diagnoosia polion kaltaisista halvauksista, joista yksi (1) vahvistettiin polion aiheuttamaksi… Ei epäilystäkään, etteikö professori Colquhoun juhli poliorokotusohjelman menestystä Intiassa, missä lapset sairastuvat vieläkin polioon, jopa yli 30 poliorokotuksen jälkeen. Ihmettelen, jos tauti, joka tunnettiin poliona ennen rokotushävittämisohjelmaa, oltaisiin määritelty uudelleen AFP:ksi tai polion kaltaiseksi halvaukseksi, olisi jotain mitä hyvä professori kutsuisi lääketieteelliseksi menestykseksi?”

Lapsuuden luontaisten tartuntatautitapausten määrä oli laskussa (sekä sairastavuus että kuolleisuus) 50 vuotta ennen kuin rokotteita käytettiin suuressa mittakaavassa. Keskeisimpänä syynä oli ravinnon laadun nousu (erityisesti parempi tilanne C-vitamiinin suhteen), jätehuolto, puhdas vesi sekä väljemmät elinolot.

Jatkuvalla altistumisella saavutettua ja perittyä luontaista immuniteettia ei tulisi myöskään jättää huomioimatta.

Laumaimmuniteetin käsite

Pitkälti rokottamattomana pysyneillä amisseilla (uskontoonsa vedoten) ei ole havaittu yhtäkään tuhkarokkotapausta vuosien 1970 ja joulukuun 1987 välillä, kahdeksaantoista vuoteen (Sutter et al. 1991). Rokotettujen ei-amissien yhteisöissä epidemioita ilmenee säännöllisesti 2-3 vuoden välein, vaikka 100 % populaatiosta olisi rokotettu.

Rokotteiden puolustajat, jälleen kerran, olivat varmoja voitosta ja asettivat tuhkarokon häviämiselle aikarajan (1. lokakuuta 1982). Häviämisen sijaan laajoja tuhkarokkoepidemioita puhkesi rokotettujen ei-amissien keskuudessa vuonna 1982 sekä 5. joulukuuta 1987 amissien keskuudessa.

Tilanne vahvisti Hedrichin (1930) arvion tuhkarokkoepidemioiden syklisestä luonteesta (2-3, 11, ja jopa 18 vuoden välein).

Hinkuyskä noudatti samankaltaista dynamiikkaa, mikä motivoi rokotteiden puolustajia hehkuttamaan varhaisen hinkuyskärokotteen menestystä. Ei kuitenkaan kestänyt kauaa, kuten ei tuhkarokonkaan tapauksessa, kun massarokotukset johtivat hinkuyskäepidemioihin täyden rokotekattavuuden yhteisöissä.

Sen sijaan, että ilmeisen hyödytön rokote olisi poistettu käytöstä, “valhe, emävalhe, tilasto” –ajattelu nosti päätään.

Ruotsi lopetti hinkuyskärokotukset 11 vuoden ajaksi vuonna 1979; hinkuyskästä tuli vähäinen sairaus, eikä sitä esiintynyt vauvoilla tai alle yhden vuoden ikäisillä lapsilla (Isacson et al. 1993). Rokotetta annettiin vain muutamia annoksia, vaikka jopa noille muutamille rokotetuille puhkesi hinkuyskä (yhdelle kolmesta). 372 (61 %) haastatelluista 377 vanhemmasta kertoi kliinisestä hinkuyskästä rokottamattomilla lapsillaan (vahvistaen Hedrichin (1930) konseptin laumaimmuniteetista).

Hedrichin laumaimmuniteetti tarkoitti, että kun noin 50 % taudille alttiista sairastui hinkuyskään, epidemia laantui, kunnes kertyi vastaava määrä alttiita henkilöitä.

Hinkuyskäepidemiat voivat esiintyä 2-3, 11, mutta myös 18 vuoden välein, viitaten esimerkkitapaukseen Skotlannista.

Tapa, jolla rokotteiden kannattajat pyrkivät käyttämään laumaimmuniteetin käsitettä houkutellakseen ihmisiä rokotuttamaan itsensä, on petollinen, harhaanjohtava ja yksinkertaisesti merkityksetön. Hedrich perusti havaintonsa, johtopäätöksensä ja määritelmänsä luontaiseen immuniteettiin, joka kehittyy hinkuyskää vastaan.

Tilastollinen tosiseikka, että jopa 100 % rokotekattavuuden aikana puhkeaa suuria tuhkarokkoepidemioita, osoittaa että rokotteet ovat täysin tehottomia takaamaan minkäänlaista laumaimmuniteettia. Päinvastoin, ne tuhoavat sen.

Ruotsilla meni melko hyvin aikana, jolloin hinkuyskärokotukset lopetettiin (Isacson et al. 1993). Pienet vauvat (erityisesti alle kuuden kuukauden ikäiset) eivät saaneet hinkuyskätartuntaa. Taudista tuli lievä, vain harvoin tarvittiin sairaalahoitoa.

Kun Ruotsi aloitti jälleen hinkuyskärokotukset, (soluttomalla rokotteella) 1990-luvun puolivälissä, päinvastaisen vakuuttelusta huolimatta, hinkuyskätapaukset eivät ainoastaan nousseet, vaan myös alle yksivuotiaat (ja näkyvimmin 2-6 kuukauden ikäiset) saivat tartunnan jo ensimmäisen rokotuksen jälkeen, soluttoman rokotteen tutkimusjakson aikana (Olin 1995). Tämän vuoksi “tutkimus keskeytettiin ennen suunniteltua lopetuspäivämäärää”.

Kuitenkaan selkeästä epäonnistumisesta huolimatta hinkuyskärokotukset (soluttomalla rokotteella) otettiin käyttöön jälleen.

Epidemiat rokotettujen keskuudessa ovat jatkuneet. Soluton hinkuyskärokote on osoittautunut aivan yhtä tehottomaksi kuin rokote, jossa käytetään koko solua.

Japani siirsi DTP & P rokotusikää kahteen vuoteen seitsemänkymmentäluvun puolivälissä, seuraukset olivat samanlaiset kuin Ruotsissa, mukaanlukien merkittävä lasku imeväiskuolleisuudessa (Japani siirtyi tilastoissa 17. sijalta ensimmäiseksi, eli lapsikuolleisuus oli maailman alhaisin (Jenny Scott 1990)).

Yhdistyneet Kuningaskunnat kävivät läpi samanlaisen kehityskulun seitsemänkymmentäluvun puolivälissä. Ensimmäisen mediaraportin jälkeen, kun aivovaurio yhdistettiin DTP-rokotteeseen, UK:n vanhempien halukkuus rokottaa lapsensa putosi 30 prosenttiin tai jopa 10 prosenttiin). Finen ja Clarksonin (1982) mukaan, ristiriitaisesti, epidemioiden välinen aikakausi ei vähentänyt rokotteiden ottamista vuoden 1974 syksyn jälkeen.

Hinkuyskätapausten ja sairaalahoidon tarve vähenivät huomattavasti ja näin myös imeväiskuolleisuus ylipäätään. Macfarlane (1982) kirjoitti,

”Postneonataalinen kuolleisuus laski silmiinpistävästi vuonna 1976, jolloin alkoi jyrkkä lasku vastasyntyneiden kuolleisuudessa. Vuosien 1976 ja 1979 välillä neonataalinen tai postneonataalinen kuolleisuusaste ei pudonnut yhtään alemmas. Todellakin, postneonataalinen kuolleisuusaste kasvoi hieman vuonna 1977 syntyneiden keskuudessa.”

Selvästi siinä vaiheessa kun rokotettujen määrä alkoi nousta, nousi myös imeväiskuolleisuus Englannissa, Walesissa ja Glasgowissa. Myös epidemioita puhkesi rokotettujen keskuudessa.

Preston (1994) analysoi hinkuyskätilannetta ja kirjoitti,

”1970-luvun puolivälin Britanniassa suuri yleisö sekä monet terveysalan ammattilaiset menettivät uskonsa kokosolu-hinkuyskä-rokotteeseen. Tämä reaktio (suurelta osin syypäänä pelkoihin rokotteiden aiheuttamista aivovaurioista) oli perusteeton, ja aiheutti imeväisten rokotuskattavuuden pudonneen 80 prosentista 30 prosenttiin.”

Preston vertasi tätä tilanteeseen Massachusettsissa ja kirjoitti,

”Ilmeinen nousu tapausten kasvussa 1989-91 johtui suurelta osin laajemmista tutkimuksista ja serologisten diagnoosimenetelmien käytöstä nuorilla, joiden puuskittainen yskä oli kestänyt vähintään viikon…”

Stott ja Davis ehdottivat että, jos tulos ei ole positiivinen, käytetään termiä “pseudohinkuyskä”, joka tarkoittaa puuskittaista yskää, joka on kestoltaan alle 3 viikon pituinen. Vaikka Massachusettsin raportin laatijat ilmaisivat huolensa hinkuyskän diagnosoinnista täysin rokotetuilla lapsilla, he eivät kerro meille kuinka monien lasten tulokset olivat positiivisia, kasvualustan positiivinen tulos on ainoa luotettava laboratoriokoe.

Cincinnati niin ikään koki hinkuyskän uudelleentulemisen vuonna 1993, jolloin ilmeni 223 positiivista tulosta. Vaikka 82 % diagnosoiduista “tapauksista” 6 kuukauden ja 6 vuoden iän väliltä oli saanut vähintään kolme annosta (Connaught ja Lederle) rokotetta, kliinisen diagnoosin kriteereitä ei kerrota, eikä meille kerrota tämän ikäryhmän positiivisten tapausten määrää… Molemmat harkitsevat paniikkitoimenpiteitä, kuten vastasyntyneiden rokottamista, raskaana olevien naisten immunisaatiota ja sen tehostamista soluttomilla rokotteilla.”

Ja,

”Rokotteen ei voida odottaa suojaavan pseudohinkuyskältä. Siitä huolimatta on olemassa lukuisia hyviä syitä sille, miksi hinkuyskärokote ei toimi.”

 

Tuhkarokko-, sikotauti- ja hinkuyskäepidemiat kasvavat voimakkuudeltaan ja esiintymistiheydeltään siellä, missä kansallista rokoteohjelmaa noudatetaan uskollisesti

Rokotteilla pyritään korjaamaan rokotteiden vuoksi vääristynyttä tartuntatautien ikäjakaumaa

Kaikissa maissa, joissa on kansallinen rokotusohjelma, kaikkien rokottein ehkäistävissä olevien tautien ikäjakauma on vääristynyt.

Tuhkarokon ja hinkuyskän normaali ikäjakauma suurimmassa osassa tapauksista (noin 90 %) asettuu 4 ja 10 ikävuoden välille, taudit eivät esiinny alle yhden vuoden tai yli 10 vuoden iässä.

Jakauma on vääristynyt kun suurin osa tapauksista ilmenee alle yhden vuoden, tai erityisesti alle kuuden kuukauden, iässä sekä silloin kun esiintyminen on vähäistä 4 ja 10 ikävuoden välillä, mutta yleistä teini- ja aikuisiässä.

Tämänhetkinen tilanne on se, että kaikissa kehittyneissä maissa, joissa rokotekattavuus on korkea, hinkuyskä-, tuhkarokko- ja sikotautiepidemioita puhkeaa yhä lyhyemmin väliajoin ja voimakkaampina pienten vauvojen sekä rokotetun, vanhemman väen keskuudessa.

Rokoteperäinen epätyypillinen tuhkarokko

Vielä yksi rokotteiden aiheuttama ilmiö on tartuntatautien epätyypilliset muodot, joista kaikkein tutkituin ja dokumentoiduin on epätyypillinen tuhkarokko. Normaalissa tuhkarokkotartunnassa ihottuma ilmestyy ensin otsaan ja rintaan, leviten siitä raajoihin. Epätyypillisessä tuhkarokkotartunnassa ihottuma ilmestyy ensin raajoihin ja siirtyy niistä rintaan ja päähän, johtaen keuhkokuumeeseen ja aivokalvontulehdukseen, mitkä eivät reagoi normaaleihin hoitomuotoihin, luoden erittäin ei-toivotun tilanteen. Tämä heijastaa Heringin lakia taudin oireiden ilmestymisestä. Hering oli kuuluisa saksalais-amerikkalainen homeopaatti. Hänen mukaansa luonnollinen tuhkarokon tapauksessa ihottuma ilmestyy ensin otsaan, josta se leviää vartaloon ja raajoihin. Epätyypillisessä tuhkarokossa ihottuma ilmestyy ensin raajoihin, joista se leviää vartaloon ja päähän. Seurauksena on keuhkokuume ja aivokalvontulehdus, jotka ovat vastustuskykyisiä kaikille ortodoksisille hoitomuodoille, ja joista toipuminen on hidasta.

Fulginiti (1967) kuvaili epätyypillisen tuhkarokon oireita lapsilla, jotka oli rokotettu inaktivoidulla (tapetulla) tuhkarokkovirusrokotteella viidestä kuuteen vuotta aikaisemmin.

Nichols (1979) kuvaili jatkuvia epätyypillisiä tuhkarokkotartuntoja jopa senkin jälkeen, kun vaihdettiin ’eläviä’ viruksia sisältäviin tuhkarokkorokotteisiin.

 

Hinkuyskätapauksista raportoidaan todellista harvemmin, mikä saa rokotteet näyttämään todellista tehokkaammilta

Rokotteista johtuva bakteerien ja virusten vastustuskyky

On dokumentoitu tosiasia, että rokotteet aiheuttavat niitä tauteja, joita niiden olisi tarkoitus ehkäistä (isorokko, lavantauti, polio, hinkuyskä, tuhkarokko), yleensä ensimmäisen pistoksen jälkeen.

Massarokotusten aloittamisesta lähtien rokotettujen keskuudessa on puhjennut samojen tautien aiheuttamia epidemioita, joita vastaan rokotteet on tähdätty.

Wright (1901 kuten yllä) mainitsi lavantautiepidemiat armeijassa heti lavantautirokotusten jälkeen.

Suurimmat isorokkoepidemiat esiintyivät rokotettujen keskuudessa.

Ehkäpä yhden kaikkein opettavaisimmista esimerkeistä julkaisi Hutchins et al. (1988 kuten yllä). He kirjoittivat,

“Aikakaudella 1980-1986 CDC:lle raportoitiin kaikkiaan 17 396 hinkuyskätapausta… Vuosittainen raportoitujen hinkuyskätapausten määrä kasvoi 0,5 tapauksesta 100 000 henkilöä kohden lukuun 1,7 / 100 000. Alle 12 kuukauden ikäisillä imeväisillä oli korkein keskimääräinen esiintyvyys… Ikäväliltä 1-4 vuotiaiden lasten osuus oli 25 % kaikista tapauksista, mutta keskimääräinen vuosittainen osuus oli vain 1/7 osa imeväisten osuudesta.”

Heidän kuvaajansa 2 paljastaa tasaisesti laskevan trendin hinkuyskätapausten määrässä ja kuolleisuudessa vuodesta 1922 seitsemänkymmentäluvun puoliväliin saakka; tämän jälkeen hinkuyskän sairastuvuuslukujen lasku pysähtyi ja kääntyi nopeasti ylöspäin, samaan aikaan hinkuyskän kuolleisuusluvut pysyivät korkeana mutta vakaana.

Hutchins kertoi tietämättään syyn, hän kirjoitti,

”Vuonna 1978 esitettiin kansallinen lakialoite lasten immunisaatiosta. Yksittäisissä osavaltioissa astui voimaan laki, joka vaati todistuksen immunisaatiosta koulunkäynnin aloittamiseksi 5-6 vuoden iässä.”

Rokotukset aloitettiin 6-8 viikon ikäisille (eikä 5-6 vuotiaille) ja suuria määriä erittäin nuoria imeväisiä rokotettiin lyhyen ajan sisään. Tästä johtui huomattava kasvu hinkuyskätapausten määrässä vauvoilla heti ensimmäisen pistoksen jälkeen.

Sutter ja Cochi (1992) tutkivat hinkuyskän aiheuttamia sairaalahoitoa vaativia tapauksia sekä kuolleisuutta Yhdysvalloissa vuosien 1985 ja 1988 välillä. He päättelivät, että hinkuyskätapauksissa tapahtui huomattavaa aliraportointia, mikä sai rokotteet näyttämään todellista tehokkaammilta. He kirjoittivat,

”Pohjautuen heidän indikaattoreihin, hinkuyskän vaikutus kansanterveyteen on huomattavasti suurempi kuin aiemmin julkaistut raportit ehdottavat. Soveltamalla ikäspesifiä sairaalahoidon tarvetta, tutkimusaikana on voinut ilmetä 187 867 – 515 930 hinkuyskätapausta, CDC:lle raportoitujen vain 14 057 tapauksen sijaan. He tekivät johtopäätöksen, että käyttämällä erilaisia arviointimenetelmiä, tutkimuksen aikana on voinut ilmetä arviolta 121 340 hinkuyskätapausta, mikä viittaa rokotteen tehon olevan 11,6 %. Ottaen huomioon että rokotteita edeltäneellä aikakaudella hinkuyskätapausten määrä oli 240 000 tapauksen luokkaa, rokotteet eivät ole vaikuttaneet ratkaisevasti hinkuyskätapausten määrään.”

Polioepidemioita on puhjennut monissa kehittyneissä ja kehitysmaissa heti massarokotusten jälkeen. (Scheibner. Preventing polio by vaccination. BMJ.com rapid response 3. elokuuta 2012).

Rokotteiden aiheuttama polymorfismi, mutaatiot ja mikrobien lääkeresistenssi

Sanger-instituutti (28. tammikuuta 2011) julkaisi artikkelin otsikolla How bacteria keep ahead of vaccines and antibiotics:

”Uudessa tutkimuksessa hyödynnettiin DNA:n sekvensointia, jonka avulla saatiin ensimmäistä kertaa hahmotettua geneettinen kuva Streptococcus pneumoniae –bakteerin ja rokotteiden ja antibioottien välisestä evolutiivisesta sodankäynnistä viimeisten vuosikymmenten ajalta… Tutkimus paljastaa geneettiset muutokset, joilla bakteerit, kuten S. pneumoniae, vastaavat uusiin antibiootteihin ja rokotteisiin.”

Jo 24 vuotta sitten tiedettiin että tämä bakteeri kehittyy ja uudistuu geneettisesti vastakeinona ihmisten keksinnöille. Patogeeni kehittyy ja uusii itsensä huomattavan nopeasti. Ominaisuuksien kirjo on yllättävän suuri näennäisesti läheistä sukua olevien organismien kesken.

Tri. William Hanage, Harvard School of Public Health -opiston Epidemiologian laitoksen dosentti, sekä Lontoon Imperial Collegen vieraileva lukija kirjoitti,

”Huomattava varianssin määrä näissä ympäristöissä antaa viitteitä siitä, kuinka S. pneumoniae voi kiertää rokotteiden vaikutuksen antigeeneihinsä.”

“Samalla kun Yhdysvalloissa uusimmat rokotuskeinot ovat tuhonneet lähes kaikki kohdennetut pneumokokkikannat populaatiosta, patogeenillä on keinonsa vastata kehitykseen. Tutkimus ehdottaakin, että ne ominaisuudet, joiden avulla bakteerit pelastuivat rokotteilta, olivat olemassa ennen kuin rokotteet otettiin käyttöön. Sen jälkeen nämä ominaisuudet vallitsivat. Nämä kannat täyttivät ’markkinaraon’, jonka aiemmin dominantti kanta jätti jälkeensä rokotteiden heikennettyä sitä.”

Samanlainen sopeutumis- ja valtaamisilmiö on dokumentoitu muidenkin patogeenien kohdalla B. pertussis (Mooi et al. 2014), tuhkarokko (Super measles warning: tri Claude Miller, National Health Laboratory, Luxemburg, 2001), ja Haemophilus influenzae tyyppi b (Brown et al. 2009), sekä kaikkien muiden rokotteiden kohdalla.”

Tämä havainto ei kuitenkaan tarkoita edistysaskelta, vaan antaa varoituksen siitä että kaikki rokotteet saavat mikro-organismit muuttamaan muotoaan ja luomaan ’neitseellisiä’ populaatioita, joille ei ole olemassa immuniteettia ja näin ollen puhkeaa uusia, vakavien tautien aiheuttamia epidemioita.

Tätä tapahtuu tälläkin hetkellä. Octavia et al. (2012) raportoivat,

“Australia on potemassa pitkittynyttä hinkuyskäepidemiaa, joka alkoi 2008… Tietojen perusteella soluttoman rokotteen aiheuttama valintapaine suosii [uusia] kantoja, joilla on prn2 ja ptxP3 (mutaatiot suom. huom.).”

Käytössä oleva “immuniteetti” on ilmeisen hyödytön ja termi itsessään on harhaanjohtava, sillä havaitut epidemiat ovat puhjenneet pääasiassa rokotetuilla.

Rokotusten kannattajat puhuvat usein “hiipuvasta rokotesuojasta”, rokotteiden aiheuttamista mutaatioista, muutoksista seroryhmässä ja polymorfismista (Cassiday et al. 2000).

Luontaisen tartuntatautien hyödyt

Langmuirin pyrki osoittamaan, kuten aikaisemmin mainittu, ettei tuhkarokon hävittämiselle ja biologisen tasapainon häiritsemiselle ole tieteellisesti päteviä perusteita. Sillä on tärkeä osa luonnollisessa prosessissa, jossa syntyy elinikäinen, luontainen immuniteetti ei pelkästään tuhkarokolle, vaan myös monille muille sairauksille, kuten Ronne (1985) osoitti.

Hän totesi että aikuiset, jotka eivät ole kärsineet tuhkarokon aiheuttamasta ihottumasta, kärsivät tavallista useammin tuhkarokkoon liittyvistä sairauksista: autoimmuuni- ja immunoreaktiivisairauksista, tali-ihottumasta, rappeuttavista luu- ja rustosairauksista sekä tietyntyyppisistä kasvaimista.

Hän kirjoitti,

”Uskomme, että ihottuma johtuu solun immuunireaktiosta, joka tuhoaa tuhkarokkoviruksen tartuttamat solut. Jos tämä pitää paikkansa, eksanteeman puuttuminen voi viitata siihen, että solujen sisäiset viruskomponentit ovat selviytyneet neutraloinnilta akuutin infektion aikana. Tämä voi johtaa myöhemmin edellämainittuihin tauteihin… Spesifien vasta-aineiden läsnäolo infektion aikana häiritsee normaalia immuunivastetta, joka syntyy tuhkarokkovirusta vastaan, erityisesti solujen spesifiä alennettua immuniteettiä (ja/tai sytotoksisia reaktioita). Näin ollen solujen sisällä olevat tuhkarokkovirukset voivat selviytyä akuutista infektiosta ja aiheuttaa tauteja, jotka ilmenevät aikuisiällä.

Shaheen et al. (1996) kirjoittivat,

”Epidemiologiset tutkimukset ovat johtaneet arveluihin siitä, että lapsuuden infektiot saattaisivat ehkäistä allergista herkistymistä… tutkimme Afrikan Guinea-Bissaun lapsilla, josko tuhkarokkoinfektio suojaisi anergian kehittymiseltä. Tutkimus aloitettiin 1978-90, jolloin valittiin 0-6 vuotiaita. 395 nuorta aikuista seurattiin vuoteen 1994 saakka.”

Tutkijat analysoivat 262 yksilöä, jotka asuivat yhä Bandimissa, Bissaun syrjäseudulla, ja joiden lapsuuden historia tuhkarokon suhteen on arvioitu luotettavaksi.

He havaitsivat, että:

”Tutkituista 17 (12,8 prosenttia) 133 tutkittavasta, joilla oli ollut tuhkarokko, kärsivät atopiasta, verrattuna 33 tutkittavaan (25,6 %) 129 tutkittavasta, jotka olivat rokotettuja ja jotka eivät olleet sairastaneet tuhkarokkoa… Kun tulos vakioitiin rintaruokinnan ja muiden muuttujien kanssa, tuhkarokkotartunnalla oli yhteys suureen pudotukseen ihopistokokeen positiiviseen tulokseen pölypunkeille… Tuhkarokkotartunta voi ehkäistä atopian kehittymistä afrikkalaisilla lapsilla.”

Simpanen et al. (1977) havaitsivat nuoruusiän nivelreuman (Stillin tauti) poistuneen tuhkarokon jälkeen.

Thiers et al. (1969) havaitsivat luontaisen tuhkarokon parantavan vaikutuksen psoriasikseen lapsilla.

Hitoshi Yamamoto (2004) havaitsi vaikeiden epilepsiakohtausten lievittyneen spontaanisti akuutin virusinfektion jälkeen.

Wahn (2000) havaitsi että toipuminen luonnollisesti tarttuneesta tuhkarokosta lievitti atopian ja pölypunkkiallergian puoleen, verrattuna rokotettuihin lapsiin.

 

Tuhkarokkoepidemiat jatkuvat täysin rokotettujen lasten keskuudessa – mediapimento ei hellitä

Tuhkarokkoepidemiat ovat jatkuneet rokotettujen lasten keskuudessa tähän päivään saakka kaikissa teollisuusmaissa, joiden rokotekattavuus on korkea. Tämä tarkoittaa sitä, että tuhkarokon hävittäminen rokotteiden avulla ei ole vain epäonnistunut, vaan todistaa sen että nimenomaan rokotetut sairastuvat tautiin ja levittävät sitä (Robertson et al. 1992; Gustafson et al. 1987).

Rokotusten kannattajat syyttävät rokottamattomia, vaikka rokotetut ovat niitä, jotka sairastuvat tuhkarokkoon. Väitteet siitä, että rokottamattomat vauvat saavat tartuntatauteja, on harhaanjohtava, sillä se on itse asiassa merkki siitä, että istukan välityksellä saatu immuniteetti on tuhoutunut rokotteiden käytön seurauksena. Vastaavanlainen tilanne on kehittynyt esimerkiksi hinkuyskän kanssa (Scheibner. Jabbering about jabs. BMJ.com; rapid response 15. syyskuuta 2008).

Vaikka lääketieteen tutkijat ja lääketeollisuus ovat perillä rokotteiden tehottomuudesta ja vakavien vammojen riskistä, tietämätön ja asiaan perehtymätön media hyökkää terveitä, rokottamattomia henkilöitä vastaan ja jatkaa disinformaation levittämistä sekä luonnollisten tartuntatautien demonisointia.

He haastattelevat nuoria tietämättömiä ja epäpäteviä ihmisiä ja julkkiksia, jotka kertovat turhanpäiväisen mielipiteensä ja ajatuksensa kuinka hyviä rokotteet ovat ja kuinka vastuuttomia rokotteista kieltäytyvät vanhemmat ovat, siis Argumentum ad hominem ei Argumentum ad rem.

 

KAIKKI äkilliset tartunnat ja epidemiat esiintyvät rokotetun väestön keskuudessa

Monet ilmeisen tietämättömät, ymmärtämättömät ja usein myös vihamieliset poliitikot ovat taipuvaisia käyttämään perustuslain vastaisia, laittomia ja erittäin ankaria keinoja, joita jopa rokotteiden puolestapuhujat ovat kritisoineet. Ehdottamalla rokotteista kieltäytyvien vanhempien ’rankaisemista’ ja ’jahtaamista’ ennakkopidättämällä tiettyjä taloudellisia etuja, tai jopa estämällä rokottamattomien pääsyn esikouluun tai päiväkotiin, samalla sivuuttaen sen päivänselvän tosiseikan, että kaikki tartunnat ja epidemiat puhkeavat rokotettujen keskuudessa.

Yhteenvetona, lääketieteellinen tutkimus tarjoaa tieteellistä näyttöä rokotteiden käytön jatkamista vastaan. Kyseessä on vanhentunut, tehoton ja epäturvallinen lääketieteellinen teknologia. Lisäksi on olemassa todisteita luontaisten tartuntatautien antamasta elinikäisestä spesifistä ja ei-spesifistä immuniteetistä.

Rokotteet tulisi hylätä, jolloin luontainen immuniteetti palaisi vähitellen takaisin.

 

Lähteet:

Crawcroft et al. 2015. Do we need a new approach to making vaccine recommendations? BMJ; 30 January: 350; h308:1-6 (Analysis).

Crawcroft and Britto. 2002. Whooping cough – a continuing problem. BMJ; 325. 29 June : 1537-1538 (editorial).

Miller and Farrington. 1988. The current epidemiology of pertussis in the developed world: UK and West Germany. Tokai J Exp Clin Med; 13 (Suppl): 97-101.

MacFarlan et al. 1945. Trial of whooping cough vaccine: in city and residential nursery groups. A Report for the Medical Research Council. BMJ; August 18: 205-208.

Wilson et al. 1965. Whooping-cough: difficulties in diagnosis and ineffectiveness of immunization. BMJ; 11 Sept: 623-626.

Anonymous 1956. Vaccination against whooping cough. Relation between protection in children and results of laboratory tests. BMJ; August 25: 454-462.

McCloskey 1950. The relation of prophylactic inoculations to the onset of poliomyelitis. Lancet; April 18: 659-663.

Binkin et al. 1992. Epidemiology of pertussis in a developed country with low vaccination coverage: the Italian experience. Pediatr Infect Dis J; 11: 653-661.

Anonymous 1973. Efficacy of whooping cough vaccines used in the United Kingdom before 1968. BMJ; 3 February: 259-262.

Langmuir 1962. Medical importance of measles. Am J Dis Child; 163: 54-56

Sencer et al. 1967. Epidemiologic basis for eradication of measles in 1967. Pub Health Reports; 82(3): 253-256.

Koprowski 1962. The role of hyperergy in measles encephalitis. Am J Dis Childhood; 103: 103-108.

Wright 1901. On the changes affected by anti-typhoid inoculation in the bactericidalpowe45 of the blood; with remarks on the probable significance of these changes. Lancet; Sep 14:715-723.

Hutchins et al. 1988. Current epidemiology of pertussis in the United States. Tokaj J Exp Clin Med; 13 (Suppl): 103-109.

Veronesi et al. 1983. Naturally acquired antibodies to tetanus toxin in humans and animals from the Galapagos Islands. J Infect Dis; 147(2): 308-311.

Alkuperäinen artikkeli on luettavissa Vaccineimpact.com-verkkosivustolla.

Lue myös:

9 tapaa, joilla rokotteet heikentävät lasten immuniteettia
Rokote vai virus: kumpi on suurempi uhka?
Rokotukset (Viera Scheibner Ph.D)