Holokausti on maailmanpoliittinen ase

50 vuotta toisen maailmansodan päättymisen jälkeen toukokuussa 1995 Sveitsin presidentti anoi juutalaisilta anteeksiantoa. Pankeistaan kuulu maa ei presidentin mukaan ollut yrittänytkään pelastaa juutalaisia ”holokaustilta” toisessa maailmansodassa, mikä oli anteeksiantamatonta. Tuskinpa valtionpäämies arvasi, millaisia seurauksia hyväntahdon eleellä olisi.

Poliitikon pelattua holokaustikortin kansainvälisissä juutalaisjärjestöissä alkoi käydä kuhina. Rahakirstujen saranat narisivat ja pr-miehet pukivat parhaat pukunsa ylleen. ”Ei tässä ole kyse anteeksipyynnöstä, idiootti!” Sionisteja kiinnostivat Sveitsin pankit.

 

Kuinka ”holokaustilla” kiristetään

Israelia ja poliittista juutalaisuutta jo vuosikymmenten ajan tutkinut Norman Finkelstein kutsuu ilmiötä holokaustiteollisuudeksi. Hän on kirjoittanut aiheesta myös kirjan The Holocaust Industry, joka on lainattavissa myös monissa Suomen kirjastoissa. Finkelstein on itsekin juutalainen, mutta hän vastustaa jyrkästi sionismia ja esimerkiksi juutalaisverkostojen laitonta toimintaa kansainvälisillä rahoitusmarkkinoilla. Finkelsteinin molemmat vanhemmat olivat Puolassa toisen maailmansodan aikaan. Sotavuodet olivat rankkoja, eivätkä eurooppalaiset juuri pitäneet juutalaisista. Finkelstein menetti omien sanojensa mukaan kaikki sukulaisensa vanhempiaan lukuun ottamatta. Moneen vuoteen ketään ei kuitenkaan kiinnostanut hänen sukulaistensa kohtalo. Yleinen asenne oli, että historiaa ei tulisi jäädä suremaan. Laaja kiinnostus ”holokaustia” kohtaan heräsi vasta, kun ilmiön taloudellinen ja poliittinen potentiaali selvisi. Yhtäkkiä kaikki aikakauslehdet, radio-ohjelmat, kirjat ja elokuvat olivat täynnä juutalaisten kärsimyksiä.

Holokaustiteollisuus on ”holokaustin” käyttämistä hyväksi esimerkiksi taloudellisen, poliittisen (sionismi) ja kulttuurillisen hyödyn tavoittamiseksi. Kaupallinen ja tuotteistettu ”holokausti” on historiallista kuvastoa jäljittelevää fiktiota. Se on myös väkivaltapornoa, jossa ”jalo” päämäärä oikeuttaa tökeröimmätkin valheet toisen maailmansodan aikaisista tapahtumista. Klassisena esimerkkinä tästä mainittakoon ihmisen nahasta tehdyt lampunvarjostimet. Koska holokaustioppiin liittyy ajatus siitä, että juutalaisten kärsimys on ainutlaatuinen luku historiassa, ei järjettömimpiäkään kauhutarinoita ole korrektia epäillä. Kun esimerkiksi Jerzy Kosinskin ultraväkivaltainen teos Kirjava lintu (”maailman vanhin holokaustihuijaus”) paljastui väärennökseksi, sionistit eivät suostuneet lopettamaan kirjan markkinointia. ”Kaikki kirjassa väitetyt asiat olisivat voineet tapahtua, kärsimystarinamme on ainutlaatuinen!”

Palataan Sveitsiin. Maan hallitus ja pankit survottiin holokaustiteollisuuden koneistoon, jossa paine oli poliittista, taloudellista ja kulttuurillista. Apuvälineinään nöyryytys, uhkailu ja taivuttelu juutalaisjärjestöt vaativat Sveitsiltä 7–20 miljardia dollaria, joiden väitettiin jääneen nostamatta ”holokaustin uhrien” henkilökohtaisilta tileiltä. Tähtitieteelliseen summaan oli päädytty jonkinlaisessa rinnakkaistodellisuudessa kehitetyllä holokaustimatematiikalla, sillä arviolle ei ollut mitään perusteita. Sveitsi ilmoitti, että maan pankeilla on yhteensä 775 uinuvaa tiliä ja niissä on yhteensä noin 32 miljoonaa dollaria rahaa. Tietenkään kaikki uinuvat tilit eivät kuuluneet juutalaisille ja vielä harvemmat niistä kuuluivat toisen maailmansodan aikoihin talletuksia tehneille Euroopan juutalaisille. Sveitsin kokema paine oli kuitenkin niin kovaa, että se lupasi lahjoittaa koko 32 miljoonan dollarin potin juutalaisjärjestöille! Olisiko mikään muu etninen ryhmä voinut marssia Sveitsin valtiojohdon puheille ja pakottaa valtion lahjoittamaan pankkien ylimääräiset varat itselleen? Koko tapahtuma oli täysin absurdi!

32 miljoonaa dollaria ei kuitenkaan riittänyt juutalaisjärjestöille. Itse asiassa ne raivostuivat ja pitivät Sveitsin ”mitätöntä” tarjousta loukkaavana. Juutalaiset kutsuvat asennetta ”chutzpahiksi”, joka tarkoittaa ei-juutalaisten ylimielistä ja röyhkeää kohtelua. Typerys ei ole se, joka vaatii, vaan se, joka antaa. Kiristäessään pankkeja juutalaisjärjestöjen edustajilla oli kaksi identiteettiä. Julkisuudessa he esiintyivät vainottuna uhrikansana, joka ”holokaustin” jälkeen joutui kärsimään arabien ja kitsaiden sveitsiläispankkien ”antisemitismistä”. Poliitikkoja ja pankkeja uhkaillessa sovellettiin sen sijaan chutzpahia ja esiinnyttiin piinkovina, kylmäverisinä sekä kansainvälisesti verkostoituneina pelureina, jotka voisivat murskata Sveitsin, mikäli se ei taipuisi. Kiristystä johti kansainvälinen sionistinen lobbausryhmä World Jewish Congress (WJC). WJC käytti hyväkseen suhteitaan erittäin rikkaaseen US Holocaust Memorial Museum -museoon sekä pahamaineiseen Simon Wiesenthal Centeriin. Kolmikolla on Yhdysvalloissa niin paljon vaikutusvaltaa, että se pystyi patistamaan myös maan kongressin ja edustajainhuoneen pankkikomiteat liikekannalle. Tämä ei ole ”antisemitistinen salaliittoteoria”, vaan tapausta tutkineen juutalaisen Norman Finkelsteinin objektiivinen kuvaus siitä, kuinka sionistinen talous ja maailmanpolitiikka toimivat yhteistyössä juutalaisten etujen ajamiseksi.

On kummallista, että ”antisemitismistä” ja ”rasismista” alituiseen valittavat juutalaisjärjestöt käynnistivät myös äärimmäisen rasistisen mustamaalauskampanjan Sveitsiä vastaan. Kun maa ei suostunutkaan maksamaan 20 miljardia dollaria WJC:lle. Simon Wiesenthal Centerin palkkaamana englantilainen toimittaja Tom Bower esimerkiksi kutsui sveitsiläisiä julkisuudessa ”verirahoja rohmunneiksi varkaiksi”, ”maailman ahneimmaksi kansaksi”, ”kansanmurhankauppiaiksi”, ”yksinkertaisiksi mutta kaksinaamaisiksi” sekä ”harvinaisen vastenmieliseksi kansaksi, joka ei ole tuottanut suuria taiteilijoita, sankareita tai valtiomiehiä”. Mitä tapahtuisi, jos tunnettu toimittaja sanoisi samaa juutalaisista?

Juutalaisjärjestöjen poliittinen ja julkinen paine Sveitsiä vastaan jatkui vuosia. Sveitsin asema kävi yhä tukalammaksi, joten 32 miljoonan dollarin tarjousta nostettiin ensin 500 miljoonaan ja sitten 600 miljoonaan. Juutalaisjärjestöt olivat hurjistuneita ja ne protestoivat näyttävästi sveitsiläisten ”saituutta” vastaan. Oli aika nostaa panoksia. 1998 juutalaistaustaiset lobbaajat onnistuivat pakottamaan Yhdysvaltojen hallituksen uhkaamaan Sveitsin valtiota talouspakotteilla, mikäli valitun kansan tahtoon ei välittömästi alistuttaisi. Sveitsi myöntyi lahjoittamaan juutalaisille 1,25 miljardia dollaria vastineeksi vuosien uhkailusta ja mustamaalauksesta. Tapauksen rohkaisemina järjestäytyneet juutalaisyhteisöt ovat aloittaneet samanlaisia hankkeita myös muissa Euroopan maissa (luonnollisesti Saksassa, mutta lisäksi esimerkiksi Kreikassa ja Unkarissa) sekä Yhdysvalloissa. Mikään muu etninen ryhmä ei pysty tähän.

 

Holokaustikulttuuri

Juutalaisia tutkinut Kevin MacDonald on kirjoittanut paljon niin sanotusta kritiikin kulttuurista. Myös me olemme käsitelleet aihetta:

”Esimerkkeinä kritiikkikulttuurista mainittakoon Neuvostoliiton kommunismi sekä ’uudelle vasemmistolle’ tyypilliset feminismi, monikulttuurisuus sekä ’sukupuolineutraali’ ajattelu. Kaikki nämä kokevat eurooppalaisuuden ja kansalliset perinteemme uhkaavina. Niitä yhdistää toisiinsa sekä Illmaneihin vahva juutalaisvaikutus. Bolševikeista lähtien kritiikkikulttuuri on iskenyt eurooppalaisen perheinstituution, henkisten arvojen, itsetietoisuuden ja maanpuolustushengen kimppuun.

Kritiikkikulttuuri on kulttuurisotaa enemmistökansan yhtenäisyyttä vastaan. Esimerkiksi perinteet ja uskonto (hieman kulttuurista riippuen) ovat tärkeitä kansaa yhdistäviä voimia. Juutalaiset ovat ruokkineet kritiikkikulttuuria torjuakseen ’antisemitismiä’, jonka he uskovat saavan voimansa isäntäkansan vahvasta yhteishengestä.”

Kirjassaan The Culture of Critique MacDonald toteaa, että olemme siirtyneet Frankfurtin koulukunnan, marxilaisten ja uuden vasemmiston kritiikkikulttuurista uuteen vaiheeseen – holokaustikulttuuriin. Finkelsteinin ja MacDonaldin lisäksi holokaustikulttuuria on tutkinut tarkasti amerikkalainen historioitsija Peter Novick, joka on kirjoittanut The Holocaust in American Life –teoksen ja popularisoinut käsitteen ”uhriutumisolympialaiset” (victimization Olympics). Novick muistuttaa, että ”holokausti” tuotteistettiin vasta 1960-luvun lopulla, kun Israel kävi verisiä sotia arabivaltioita vastaan. Kuuden päivän sodan voittaneen Israelin rikolliselle toiminnalle tarvittiin kipeästi kansainvälistä oikeutusta ja ”holokaustin” uhrimyytti tarjosi sen. Arabien toimia Israelia vastaan selitettiin sillä, että ”maailma on unohtanut holokaustin”. Koska juutalaisilla oli jo 60-luvulla tiukka ote Yhdysvaltojen talous- ja kulttuurielämästä, oli propagandatuotannon aloittaminen vaivatonta:

”Emme ole vain ’kirjan kansaa’, vaan myös Hollywoodin elokuvien ja minisarjojen kansaa, lehtiartikkeleiden ja sanomalehtien kolumnien kansaa, sarjakuvien ja akateemisten konferenssien kansaa. Kun suuri huoli holokaustista levisi laajalti amerikanjuutalaisten keskuudessa, oli luonnollista ja jopa väistämätöntä, ottaen huomioon juutalaisten tärkeän roolin Amerikan mediassa ja johtavassa eliitissä, että tämä huoli leviäisi laajalti läpi koko kulttuurin.” (Novick 1999)

Israelin vakiinnutettua asemansa ”holokausti” jäi elämään länsimaiseen kulttuuriin. Tänä päivänä se on tärkeimpiä juutalaisen identiteetin rakennuspalikoita. Se on kanonisoitu maailman historian virallisesti hirveimmäksi hetkeksi. Sillä perustellaan rasistista vaatimusta siitä, etteivät juutalaiset saa lisääntyä ei-juutalaisten kanssa. Toisaalta sen varjolla Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin vaaditaan monikulttuurisuutta ja valkoisten sekoittumista muiden rotujen kanssa. ”Holokaustilla” kiristetään miljardeja dollareita rahaa eri valtioilta ja pankeilta, kuten Sveitsin pankin tapaus osoitti. Juutalaiset lobbausjärjestöt oikeuttavat ”holokaustilla” röyhkeää ja usein rikollista toimintaansa. Lisäksi ”holokaustilla” rajoitetaan eurooppalaisten ihmisten sananvapautta ja pyritään estämään kansallismielisten poliittisten aatteiden valtavirtaistuminen. Vaikutusvaltaisen juutalaisen painostusjärjestö Anti-Defamation Leaguen johtaja Abraham Foxman on jopa käyttänyt ”holokaustia” hyväkseen vertaamalla juutalaista rotua suoraan Jumalaan: ”Holokausti ei ole vain yksi kansanmurha muiden joukossa, vaan lähes onnistunut yritys tappaa Jumalan valittu kansa ja siten itse Jumala.”

Koska ”holokausti” on pinttynyt tiukasti länsimaisen kulttuurin rakenteisiin, ei siitä puhuminen ole juutalaisten yksinoikeus. ”Holokaustin” erityisyyden tunnustaminen on ennakkoehto sille, että pääsee osaksi länsimaiden kulttuurieliittiä. Esimerkiksi Helsingin Sanomat julkaisi joulukuussa 2012 Saska Saarikosken kolumnin, jossa holokausti nostettiin uskonnon asemaan, eikä kyse ollut satiirista. Saarikoski moitti Pertti Salolaista ja Erkki Tuomiojaa ”harkitsemattomista juutalaislausunnoista”. Salolainen oli Saarikosken mielestä tehnyt syntiä todetessaan tosiasian, että Yhdysvalloissa on vaikutusvaltainen juutalaisväestö, jolla on rahat ja media käytössään. Erkki Tuomioja oli verrannut Israelin palestiinalaisvainoja 1930-luvun tapahtumiin. Saarikosken mielestä lausunnot olivat kohtuuttomia, sillä ”holokaustin” vuoksi tietyistä asioista pitäisi olla vain hiljaa. Juutalaisia ei saa kritisoida. Saarikosken visioissa koko uusi eurooppalainen järjestys tullaan rakentamaan holokaustimyytille: ”Holokaustilla on Euroopassa erityinen symbolinen asema. Jos Euroopasta kehittyy Yhdysvaltain kaltainen valtio, holokaustista ja sen katumisesta saattaa tulla sille samanlainen syntymyytti kuin Yhdysvalloille ovat Mayflower-laivan puritaanisiirtolaiset.” Kun tällaisia lausuntoja kirjoitetaan Suomen suurimmassa sanomalehdessä, olisi outoa väittää, ettei juutalaisilla olisi hyvin erityinen asema länsimaissa.

 

Vastareaktiot Euroopassa

Koska ”holokaustista” on tullut Hollywoodin, riistokapitalismin, Israelin sotarikosten, amerikkalaisen imperialismin ja pakotetun monikulttuurisuuden symboli, synnyttää holokaustikulttuuri myös vastareaktioita. Etenkin suurista maahanmuuttajamääristä kärsivissä eurooppalaisvaltioissa kansallismielisyys ja holokaustikulttuurin kritisointi liittyvät vahvasti toisiinsa. Ruotsin ja Ranskan kaltaisissa maissa myös maahanmuuttajat ovat kyllästyneitä jatkuvaan holokaustipuheeseen. Israelin toteuttama joukkomurha Lähi-idässä on synnyttänyt pakolaistulvia Eurooppaan. Täällä sukulaisensa menettäneet köyhät siirtolaiset kohtaavat ökyrikkaan juutalaisen eliitin, joka ”holokaustin” nimissä lypsää lisää rahaa Israelin rikolliselle miehitysarmeijalle.

Tunnetuin esimerkki siirtolaisten tyytymättömyydestä holokaustikulttuuriin ja sionistien kaksinaamaisuuteen on Dieudonné M’bala M’balan komiikka. Iranin hallitusta ja Hizbollahia julkisesti kannattava Dieudonné on joutunut poliisin, verottajan ja lukuisten Euroopan hallitusten hampaisiin holokaustihuumorinsa vuoksi. Hän on ollut jo pitkään kulttihahmo Ranskan maahanmuuttajien joukossa, mutta viime vuosina hänestä on kasvanut Euroopan laajuinen ilmiö. Toukokuun alussa afrikkalaistaustaisen koomikon oli määrä osallistua Belgiassa poliittisten toisinajattelijoiden kongressiin. Belgian sionistihallituksen poliisi kuitenkin esti kokouksen väkivalloin ja ampui vesitykeillä paikalle yrittäneitä.

Etenkin Kreikassa ja Unkarissa kansallismieliset puolueet Kultainen Aamunkoitto ja Jobbik ovat suhtautuneet holokaustikulttuuriin kriittisesti. Molemmissa maissa on vaikutusvaltainen juutalaisväestö, jonka liiketoiminta on yhdistetty Euroopan finanssikriisiin. Juutalaisilla on myös vahva asema maiden vasemmistolaisessa kulttuurielämässä ja monikulttuurisuuslobbauksessa. Helmikuussa Jobbikin itäunkarilainen lainsäätäjä Tibor Agoston puhui julkisesti ”holohuijauksesta”. Juutalaiset ja liberaalit kauhistuivat tästä, hyökkäsivät sanallisesti Agostonin kimppuun ja kuormittivat poliisin rikosilmoituksilla. Virallisessa vastineessaan Jobbik totesi, että sen mielestä on tuomittavaa, että juutalaiset käyttävät ”holokaustia” poliittisesti hyväkseen. Kreikassa esimerkiksi Kultaisen Aamunkoiton johtaja Nikolaos Mihaloliakos ja kansanedustaja Ilias Kasidiaris ovat aiheuttaneet keskustelua kyseenalaistamalla virallisen totuuden ”holokaustista”. Aihe on poliittisesti ilmeisen herkkä, sillä kommentteja kauhisteltiin kansainvälisessä mediassa. Juutalaisjärjestöt ovat aloittaneet tietysti kovan kansainvälisen kampanjoinnin demokraattisesti asemaansa valittuja kansallismielisiä puolueita vastaan. World Jewish Congress kuljetti Kreikan pääminsteri Antonis Samarasin maaliskuussa 2013 Kreikan ”juutalaisvainojen” muistopäivänä synagogaan. ”Holokaustiselviytyjien” edessä Samaras pakotettiin lupaamaan rikkaalle juutalaiselle lobbausjärjestölle, että hallitus tekee kaikkensa, jotta suositun Kultaisen Aamunkoiton toiminta estetään. ”Hitot demokratiasta, tässä on kyse holokaustista!”

 

Lähi-itä ja todellinen holokausti

Todellista holokaustia on jouduttu seuraamaan Lähi-idässä siitä lähtien, kun sionistinen liike sinne rantautui. Englantilaisen Työväenpuolueen juutalaissyntyinen mutta sionismikriittinen poliitikko Gerald Kaufman kuvaa Israelin poliittista perustaa:

”Israel syntyi juutalaisten terrorismista. Juutalaiset terroristit hirttivät kaksi englantilaista kersanttia ja ansoittivat heidän ruumiinsa. Irgun surmasi yhdessä terroristijoukkio Sternin kanssa 254 palestiinalaista Deir Yassinin kylässä vuonna 1948. Nykyään Israelin hallitus on antanut ymmärtää olevansa valmis neuvottelemaan omilla ehdoillaan Fatahin johtajan Abbasin kanssa. Se on kuitenkin liian myöhäistä. He olisivat voineet keskustella Fatahin edellisen johtajan, Yasser Arafatin kanssa, joka oli ystäväni. Sen sijaan he saarsivat Arafatin bunkkeriin Ramallahissa, jossa vierailin hänen luonaan.”

”Vaikka israelilaiset murhaisivat kuinka paljon palestiinalaisia Gazassa, he eivät pysty ratkaisemaan tätä ongelmaa sotilaallisin keinoin. Riippumatta siitä, miten ja kuinka taistelut päättyvät, palestiinalaisia on edelleen 1,5 miljoonaa Gazassa ja 2,5 miljoonaa Länsirannassa. Palestiinalaisia kohdellaan kuin sontaa sadoilla tiesuluilla ja laittomien asutusten vihamielisten asukkaiden ahdistellessa heitä.”

Israel oikeuttaa rasisminsa ja väkivaltansa ”holokaustilla”. Kun palestiinalaislapsi poltetaan valkoisella fosforilla, on se hyvitys juutalaisen uhrikansan historiallisista kärsimyksistä. Kun libanonilainen äiti perheineen räjähtää kappaleiksi pommituksissa, näyttelee hän vain merkityksetöntä sivuroolia juutalaisten tähdittämässä kansanmurhahistoriassa. Syyrian sisällissota ja Israelin tukema Syyrian hallituksen vastainen terrorismi eivät kolkuta sionistien omaatuntoa. Kaikki väkivalta sionismin nimissä on oikeutettua ”holokaustin” vuoksi.

Israelissa sionistista rasismia tuetaan usein uskonnollisella puheella. Juutalaiset ovat ”Jumalan valittua kansaa”, jolla on oikeus puhdistaa ”luvattu maa” vaikka sitten aseellisesti. Myöskään ”holokausti” ei ole toisen maailmansodan aikainen keksintö. Outo yhteensattuma on, että juutalaiset levittivät tarinaa ”6 000 000 juutalaisesta uhrista” jo vuosikymmeniä ennen toista maailmansotaa. Don Heddesheimerin teos The First Holocaust: Jewish Fundraising Campaigns With Holocaust Claims During and After World War One todistaa, että juutalaiset toistivat 6 000 000 uhrin mantraansa kymmeniä kertoja jo kauan ennen Hitlerin nousua valtaan. Tätä tapahtui eri puolella Eurooppaa ja Venäjää. Holokausti on vain tuorein tapaus, kun juutalaiset ovat käyttäneet myyttistä lukua kerätäkseen avustusrahaa. Törkeintä kuitenkin on, että monissa Euroopan maissa voi joutua vankilaan, mikäli kyseenalaistaa vähintään 6 000 000 kuolleen. Yläkanttiin lukua kyllä saa venyttää. Jo vuonna 1900 rabbi Stephen S. Wise puhui ”6 000 000 elävästä, verta vuotavasta ja kärsivästä argumentista sionismin puolesta”. 48 vuotta myöhemmin sionistivaltio Israel perustettiin väkivaltaisesti; tekosyynä rikollisvaltion synnylle käytettiin 6 000 000:aa  ”holokaustissa” kuollutta juutalaista.

Koska Israel oikeuttaa ”holokaustilla” rikoksensa naapurikansoja ja kansainvälistä yhteisöä vastaan, ovat historiallinen revisionismi ja holokaustikriittisyys suosiossa Lähi-idässä. Viime vuosina revisionismi on liitetty lähinnä Iraniin (maa järjesti jopa holokaustipilakuvakilpailun) ja maan edellisen presidentin Mahmud Ahmadinežadin lausuntoihin. Israelin toimien rinnastaminen toisen maailmansodan ”holokaustiin” on kuitenkin yleistä kaikissa Lähi-idän maissa. Kun juutalaisvaltio murhaa palestiinalaisia lapsia, täyttyvät sanomalehdet holokaustikarikatyyreistä niin Iranissa, Egyptissä, Algeriassa, Syyriassa kuin Omanissa. Ja monessa muussakin maassa. Valtiot, joilla on realistinen käsitys sionismista, ovat syystäkin hyvin kyynisiä holokaustitarinoita kohtaan. Poliittisesti korrektissa Euroopassa ilmiö on tietysti harvinaisempi. 2010 hollantilainen arabiyhdistys sai sakot julkaistuaan holokaustipilapiirroksen. Arabit tahtoivat piirroksella osoittaa sionististen länsimaiden kaksinaismoralismin, mitä tulee ”holokaustiin” ja palestiinalaisten kokemiin vainoihin.

2006 Iranin pääkaupungissa Teheranissa järjestettiin kaksipäiväinen kansainvälinen holokaustikonferenssi. Paikalla oli suuri määrä tunnettuja revisionisteja, muun muassa tohtori David Duke, professori Robert Faurisson, Ruotsissa asuva Radio Islamin perustaja Ahmed Rami sekä ”holokaustiin” ja sionismiin kriittisesti suhtautuva juutalainen rabbi Moshe Friedman. Järjestäjien mukaan tarkoituksena ei ollut yksiselitteisesti kiistää juutalaisvainoja, vaan tarjota foorumi kriittiselle historiantutkimukselle. Silti konferenssi synnytti maailmanlaajuisen kohun. Muun muassa Vatikaani, Yhdysvallat, Ranska ja Iso-Britannia tuomitsivat tapahtuman täysin. Konferenssia ja sen järjestäjiä mustamaalattiin ympäri Eurooppaa juutalaisten omistamissa tiedotusvälineissä. Saksassa järjestettiin liittokansleri Angela Merkelin johdolla ”vastakonferenssi”, jossa hallituksen jäsenet ja sionistit ympäri maailmaa suorastaan revittelivät kauhutarinoilla. Yhdysvaltalainen MSNBC-kanava haastatteli David Dukea tapatumaan liittyen ja kysyi, onko ”moraalista” kyseenalaistaa ”holokausti”. Duke totesi, että mikäli virallinen tarina ”holokaustista” on täysin kiistämätön, miksi aihetta kriittisesti tutkivia ihmisiä sitten tuomitaan vankeuteen Euroopassa. Eikö totuuden tulisi kestää tutkimusta? Eikö olisi parempi päihittää revisionistit argumentoimalla kuin hiljentämällä heidät väkisin ja eristämällä heidät vankilaan?

2013 Iranissa vaihtui presidentti. Entistä presidenttiä Mahmud Ahmadinežadia vihannut länsimainen lehdistö yritti valehdella eurooppalaisille ja amerikkalaisille lukijoille ja väitti, että uusi presidentti Hasan Ruhani suhtautuu sionismiin ja holokaustimyyttiin paljon edeltäjäänsä korrektimmin. Iranin hallituksen Press TV -viestintäyhtiö joutui oikaisemaan länsilehdistön valheita, kun väitettiin, että Ruhani olisi ”tuominnut holokaustin”. Press TV muistutti, että ”holokausti” tuomitaan ainoastaan länsimaissa. Kaikkialla muualla holokaustia pidetään lähinnä huonona tekosyynä palestiinalaisten kansanmurhalle. Press TV piti myös häpeällisenä sitä, että länsimaissa revisionistit vangitaan vain siksi, että he kyseenalaistavat holokaustin, ”josta on tullut uskonnollinen kultti”.

Egyptiläinen Al-Akhbar -sanomalehti kirjoitti revisionismista myös hyvin rohkein sanankääntein 2002: ”Mitä tulee valheeseen nimeltä holokausti (…) monet ranskalaiset tutkimukset ovat todistaneet, että kyseessä on huijaus! (…) Holokausti on elokuva, ei enempää eikä vähempää. Hitler on syytön, hän ei ole antanut käskyä polttaa juutalaisia. Kuten ranskalaiset ja brittiläiset tiedemiehet ovat todistaneet, holokausti on israelilainen keksintö, jolla kiristetään Saksaa ja muita Euroopan valtioita.”

 

Revisionistien vaino ja sionistinen terrorismi

Revisionistit ovat tutkijoita, jotka suhtautuvat kriittisesti valtavirtaiseen historiankirjoitukseen. He toteavat usein, että voittajat kirjoittavat historian. Saksa hävisi toisen maailmansodan liittoutuneille. Englantilaiset syyllistyivät sodan aikana järkyttäviin rikoksiin, kuten satojatuhansia siviileitä surmanneeseen Dresdenin terroripommitukseen. Amerikkalaiset räjäyttivät kaksi ydinpommia Japanissa. Neuvostoliitto syyllistyi historian laajimpaan joukkomurhaan ja jatkoi hirmutöitään vielä kymmeniä vuosia sodan loputtua. Päihitettyyn Saksaan tunkeutuneet neuvostosotilaat kiduttivat, tappoivat ja raiskasivat lukemattomia siviileitä, naisia ja lapsia. Koska liittoutuneet olivat yhdessä syyllistyneet historian verisimpään ihmisoikeustragediaan, oli sodan hävinneistä akselivalloista ja etenkin Saksasta tehtävä syntipukkeja. ”Holokaustilla” oikeutettiin saksalaissiviilien raiskaukset, tähtitieteelliset tulonsiirrot Israelille, maan alistaminen neuvosto- ja länsityrannian valtaan sekä väestön pakkouudelleenkouluttaminen (eli aivopesu).

”Holokaustia” tutkivat revisionistit eivät suinkaan kiistä sitä, etteikö juutalaisia olisi kuollut sodan aikana. Siviileitä kuoli monista syistä ja monissa maissa juutalaiset osallistuivat kommunististen terroristijärjestöjen riveissä aseellisiin iskuihin akselivaltoja vastaan. Juutalaiset koettiin poliittisiksi vihollisiksi ja on selvää, että esimerkiksi saksalaiset tahtoivat häätää juutalaiset maastaan. Mitään todistetta ei kuitenkaan ole siitä, että Hitler olisi antanut käskyn juutalaisten järjestelmällisestä murhaamisesta. Myös väestötilastot, väitetyt ”kaasukammiot” ja monet muut holokaustitarinan opinkappaleet herättävät kysymyksiä. Näihin kysymyksiin revisionistit etsivät vastauksia.

Artikkelissaan ”Why Holocaust Revisionism?” Theodore J. O’Keefe selittää modernin revisionismin taustoja. Ilmiön juuret ulottuvat ensimmäiseen maailmansotaan – ensimmäiseen sotaan, joka kosketti tavalla tai toisella koko planeettaamme. Sekä keskusvallat että ympärysvallat vetosivat kotirintamaan ja kansainväliseen yhteisöön; molemmat osapuolet väittivät olevansa ristiretkellä rauhan ja vapauden puolesta absoluuttista pahaa vastaan. Tärkeä osa sotaa oli ”julmuuspropaganda”: vihollista syytettiin kauheista hirmuteoista ja vain mielikuvitus oli tällöin rajana. Jo tätä ennen sionistit olivat käyttäneet samaa strategiaa Euroopassa ”pogromien” yhteydessä. Ympärysvallat eli liittoutuneet olivat julmuuspropagandan mestareita, ja kauhutarinat oli Yhdysvalloille yksi tärkeimmistä motiiveista sekaantua lopulta sotaan. Yhdysvaltojen väliintulo varmisti liittoutuneiden voiton. Hävinneet valtiot käytännössä tuhottiin. Niiltä riistettiin maita, ne riisuttiin aseista, niiden talous tuhottiin, ne pakotettiin ottamaan vastuu sodasta kokonaan omille harteilleen, minkä lisäksi ne joutuivat allekirjoittamaan alentavat rauhansopimukset. Kaikissa maissa oli kuitenkin paljon kansalaisia, jotka eivät uskoneet hallituksen ja lehdistön lennokkaisiin kauhutarinoihin vihollisvaltioiden suorittamista julmuuksista. Monet epäilivät, että valheilla oli poliittiset motiivit. Poliittisen eliitin ja valtamedian valheita alkoi tutkia liike, joka kutsui itseään revisionisteiksi. Heidän mielestään poliittiset mieltymykset eivät saaneet vääristää historiankirjoitusta.

”Holokaustista” kiinnostuneet revisionistit tutkivat toisen maailmansodan julmuuspropagandaa, jolla oikeutettiin Saksan ja muiden akselivaltojen alistaminen. Holokausti ei siis ole vain historiallinen ilmiö, vaan se on tärkeä osa aikamme maailmanpolitiikkaa, jota johtavat Yhdysvallat ja Israel. Koska holokausti on eliitin poliittinen ase oppositiota vastaan, on revisionisteja kohdeltu julmasti Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Tunnettuja revisionisteja ovat esimerkiksi Arthur Butz, Ernst Zündel, Pedro Varela, Robert Faurisson, Richard Verrall, David Irving, Bernhard Schaub, Germar Rudolf, Mark Weber, Gerald Fredrick Töben, Wilhelm Stäglich ja Horst Mahler. Sionistit ovat pahoinpidelleet ja jopa murhanneet revisionisteja. Euroopassa revisionistit joutuvat monissa maissa vankilaan tekemänsä historiallisen tutkimuksen vuoksi. Montakohan huumekauppiasta ja raiskaajaa on jäänyt esimerkiksi Saksassa ottamatta kiinni, kun viranomaiset ovat keskittäneet resurssinsa revisionistien jahtaamiseen?

Yhdysvalloissa revisionisteja on vainonnut muun muassa aseellisen väkivallan ja sionismin nimiin vannova Jewish Defence League (JDL). Hollywood syöttää meille tänäkin päivänä elokuvia ja televisiosarjoja, joissa jo vuosikymmeniä sitten käytännössä kuollut Ku Klux Klan esitetään amerikkalaisen terrorismin kiistattomana kuninkaana. Juutalaiset eivät sen sijaan muistuta sohvaperunoita 60-luvulla syntyneistä mustien ja vasemmistolaisten terrorijärjestöistä. Kaikista syvin hiljaisuus kuitenkin ympäröi ”valitun kansan” omia terroristijärjestöjä. JDL ehti tappaa, tuhota ja pahoinpidellä kohteitaan yli 30 vuotta, ennen kuin sionistisen Yhdysvaltojen keskusrikospoliisi FBI viimein luokitteli sen terroristijärjestöksi. JDL perustelee verenhimoaan ”holokaustilla”. Vaikka oli yleistä tietoa, että järjestön perustaja Meir Kahane oli terroristi, pääsi hän Israelissa asuessaan parlamenttiin. Kahane pelkäsi omien sanojensa mukaan ”toista holokaustia”, minkä vuoksi hän murhautti Yhdysvalloissa niin venäläisiä kommunisteja, separatistisia mustia kuin valkoisia kansallismielisiäkin.

Koska JDL:n koko olemassaolo perustuu ”holokaustille”, ovat revisionistit sille luonnollinen kohde. Revisionisti George Ashley joutui toistuvasti juutalaisterroristien uhriksi Los Angelesissa. Juutalaiset iskivät hänen kotiinsa useita kertoja polttopulloin ja pommein, sillä hän ei suostunut lopettamaan ”holokaustin” tutkimista. Kalifornialainen tohtori Reinhard K. Buchner sai juutalaiset usein kimppuunsa samasta syystä. Juutalaiset pahoinpitelivät toistuvasti myös Ernst Zündelin ja tekivät putkipommi-iskun hänen kotiinsa. 1995 hänen asuntonsa poltettiin, ja mikäli Zündel olisi ollut kotona, hän olisi kuollut. Poliisi oli tietoinen myös useista Zündelin salamurhayrityksistä. Hänelle lähetettiin voimakas kirjepommi, jota hän ei onneksi avannut. Terrorin takana olivat ainakin Anti-Defamation League, Simon Wiesenthal Center ja ”rasismia” vastustava Anti-Racist Action, jota Zündel kutsui ”siionin uudeksi iskuryhmäksi”. Lisäksi Zündelin asianajaja ja tämän naispuolinen sihteeri joutuivat väkivaltaisen juutalaislauman uhreiksi. Juutalaiset myös tuhopolttivat revisionistisen German-American Political Action Committeen toimistorakennuksen Kaliforniassa.

Usein kohteena ovat olleet historiaa tutkivan Institute For Historical Review’n (IHR) työntekijät. Juutalaiset ovat ampuneet IHR:n toimistoa, tuhonneet työntekijöiden omaisuutta ja pakottaneet heidän perheensä muuttamaan pois kotoaan uhaten murhata nämä. Kesäkuussa 1984 juutalaiset tuhopolttivat IHR:n kirjavaraston, mistä syntyi noin 400 000 dollarin vahingot. Tämä on tietysti hyvin ironista: sionistit itkevät jatkuvasti holokaustidokumenteissa ”natsien kirjarovioista”, mutta ovat itse syyllistyneet täysin samaan. Kuinka ollakaan, paikallislehtiä lukuun ottamatta valtamedia ei kirjoittanut mitään tästäkään terrori-iskusta. ”Holokaustin” vuoksi rikos oli ilmeisesti oikeutettu. Poliisi ei ottanut tuhopolttajia koskaan kiinni, vaikka tunnetut JDL:n kannattajat kokoontuivat avoimesti juhlimaan varaston raunioille. 1992 JDL hakkasi juutalaistaustaisen revisionisti David Colen yliopistolla Los Angelesissa. Valtakunnallinen CBS-televisioyhtiö sekä paikallinen media videokuvasivat koko tapahtuman, mutta filmiä ei koskaan näytetty televisiossa, koska virallisen totuuden mukaan juutalaisia revisionisteja ja toisaalta väkivaltaisia sionistirikollisia ei edes ole olemassa. Israelilainen entinen tiedustelu-upseeri Victor Ostrovsky on myöntänyt kirjassaan By Way of Deception, että Mossad kouluttaa ja aseistaa JDL:n kaltaisia juutalaisia terroristijärjestöjä kansainvälisesti. Mikseivät Yhdysvallat ja Nato ole jo aloittaneet terrorisminvastaista operaatiota Israelia vastaan? JDL:n israelilainen johtaja rabbi Baruch Ben-Joseph ilmoitti 1992, että järjestö lähettää Saksaan kaksi tappajaryhmää ”murhaamaan uusnatseja”. JDL:n jäsenen mukaan tappajat olivat erityisen kiinnostuneita ”holokaustin” kiistäneistä revisionisteista.

Ranskalaisesta François Dupratista tuli historian ensimmäinen henkilö, joka murhattiin holokaustirevisionismin vuoksi. Jewish Revolutionary Group -niminen sionistijärjestö otti vastuun autopommi-iskusta, joka tappoi Dupratin ja silpoi hänen vaimonsa jalat toimintakyvyttömiksi. Kun valtamedia kirjoittaa eurooppalaisen terrorismin historiassa, jää juutalaisten osuus jostain syystä aina käsittelemättä. Pariisissa on toiminut Israelin valtion kouluttama juutalainen Tagar-terroristiryhmä, joka ilmoitti tavoitteekseen ”iskeä kaikkia holokaustinkiistäjiä vastaan”. Tagar syyllistyi kymmeniin poliittisiin rikoksiin. Sen jäsenet esimerkiksi pahoinpitelivät revisionisti Olivier Mathieun kesken televisiohaastattelun. 1989 juutalaiset pahoinpitelivät Euroopan tunnetuimman revisionisti Robert Faurissonin lähes kuoliaaksi. Juutalaiset sumuttivat kaasua koiraa ulkoiluttaneen 60-vuotiaan Faurissonin kasvoille, minkä jälkeen ”Jumalan valitut” kaatoivat vanhuksen maahan ja alkoivat potkia tätä. The Sons of the Memory of the Jews -niminen järjestö otti vastuun hyökkäyksestä. Julkilausumassaan juutalaisryhmä uhkasi, että Faurisson ei tule olemaan viimeinen uhri, vaan sama tulee tapahtumaan kaikille, jotka kyseenalaistavat pyhän ”holokaustin”. Sionistit ovat pahoinpidelleet Faurissonin yhteensä ainakin kymmenen kertaa. Äärijuutalaiset ovat syyllistyneet lukemattomiin vastaaviin rikoksiin ennen kaikkea Englannissa, Saksassa ja Ranskassa. 1984 juutalaiset ampuivat professori Hermann Greiven Saksan Kölnissä, sillä he eivät pitäneet siitä, että ei-juutalainen Greive tutki työkseen ”valitun kansan” uskontoa. 1991 Tagar-järjestö iski Pariisissa historiakonferenssiin, jossa he pahoinpitelivät lukuisia ihmisiä. 67-vuotias nainen oli koomassa kaksi kuukautta jouduttuaan juutalaisten hakkaamaksi.

 

Mielipiteidensä vuoksi vangitut: ”Holokausti on poliittinen ase!”

Näin lyhyessä artikkelissa on mahdoton luetella kaikkia väkivaltaisia hyökkäyksiä revisionisteja vastaan. Emme myöskään voi käsitellä kaikkia oikeudenkäyntejä ja vankeustuomioita, joita virallisen holokaustitarinan kyseenalaistaneet ovat joutuneet kestämään. Tuomioita jaetaan jatkuvasti. Saksan kaltaisissa maissa holokaustin kiistäminen myös yksityisessä kirjeessä tai ystävien kesken on rikos. Saksalainen Manfred Roeder sai lähes vuoden vankeustuomion todettuaan ystävälleen kirjeessä: ”Meidän ei tule yrittää todistaa, ettei holokaustia tapahtunut, vaan heidän tulee todistaa, että holokausti tapahtui.” Esimerkiksi Zündelin (lue Zündelin kirje vankilasta täältä), Irvingin, Rudolfin ja Varelan saamat vuosien ajatusrikostuomiot ovat saaneet paljon julkisuutta. Usein ”holokaustin” kyseenalaistajat myös menettävät työpaikkansa. Viime vuosien tunnetuin tapaus lienee saksalaisen asianajaja Horst Mahlerin 2009 saama muhkea 12 vuoden tuomio. Edes murhaajat ja pedofiilit eivät yleensä saa yhtä rankkoja rangaistuksia. Mahler ei oikeudenkäynnissäkään suostunut perumaan sanojaan, mikä raivostutti Saksan eliittiä. Parhaassa orwellilaisessa hengessä tuomioistuin moitti Mahleria siitä, ettei tämä suostunut alistumaan ideologiselle ”uudelleenkoulutukselle”. Myös Mahlerin vaimo Sylvia Stolz heitettiin kaltereiden taakse 3,5 vuodeksi, kun hän kutsui holokaustia ”maailmanhistorian suurimmaksi valheeksi”.

Mahler oli perustamassa 2003 VRBHV-järjestöä, jonka lehdistötiedotteessa esitetty tavoite oli palauttaa niiden maine, jotka kokivat poliittista vainoa holokaustin kyseenalaistamisen vuoksi. Ryhmään kuuluivat myös muun muassa Zündel, Rudolf ja Faurisson. Saatuaan tuomionsa Mahler julkaisi viestin yleisölle, jossa hän perusteli tinkimätöntä asennettaan. Hän totesi muun muassa:

”Varmin tapa hävittää saksalainen henki on tuhota kansallinen sielumme ja identiteettimme, jottemme enää tiedä keitä olemme. Vihollinen tahtoo tuhota identiteettimme ja hän tekee sen pakottamalla meidät hyväksymään ’holokaustin’ dogman. Mutta holokaustia ei tapahtunut. Siitä ei ole mitään todisteita! Kansamme on sukupuuton partaalla.”

”Olisin täysi surkimus, jos luovuttaisin koko kansaamme kohtaavan uhan edessä. En voi olla hiljaa ja vajota nojatuoliin odottelemaan, että asiat vain paranevat itsestään!”

”Minua odottaa 12 vuoden vankeustuomio. Kuinka tämä tarina tulee päättymään? Olen jo 73-vuotias, joten tuomiotani voi pitää elinkautisena. Tuomioni on todiste siitä, että nyky-Saksassa elinkautiseen voidaan tuomita kuka tahansa, joka ei ole valmis uskomaan aikamme suurinta valhetta. Juutalaiset ovat tietysti aina valmiita ’tinkimään’  ja ’hieromaan kauppaa’. Ensimmäisellä kerralla toisinajattelijaa rangaistaan kevyesti, ehkä hän saa pelkän sakon. Tai sitten hän saa muutaman kuukauden ehdollisen vankeustuomion. Tuomiosta voi myös tinkiä polvistumalla aikamme suurimman valheen edessä, alistumalla ja vakuuttamalla vihollisen siitä, ettei ajatusrikos tule toistumaan. Juuri tätä vihollinen haluaa.”

Mahler kuului nuorena äärivasemmistolaiseen Punainen Armeijakunta (RAF) -järjestöön. Kirjeessään hän muistelee kuinka keskeinen rooli ”holokaustin” myytillä oli kommunistisen terrorismin synnyssä sotienjälkeisessä Euroopassa:

”’Holokausti’ motivoi meitä väkivaltaan (…) Kuten muutkin RAF:n jäsenet, uskoin saksalaisvastaiseen propagandaan. (…) Minä todella uskoin siihen ja etsin tapaa, jolla pääsisin eroon siitä syyllisyyskompleksista, jota koko kansani poti ’kuuden miljoonan murhatun juutalaisen’ vuoksi (…) Olin holokaustikultin ’tosiuskovainen’ nuorena.”

2005 Mahler antoi haastattelun, jossa hän kutsui ”holokaustia” poliittiseksi aseeksi. Mahlerin mukaan juutalaisuutta ei länsimaissa saa käsitellä loogisesti, vaan kaikkea aiheeseen liittyvää puhetta vartioi ajatuspoliisi. ”Antisemitismistä” kyllä puhutaan ja aihetta pidetään niin tärkeänä, että jopa YK:n kaltaiset järjestöt ottavat siihen jatkuvasti kantaa. Kukaan ei kuitenkaan uskalla kysyä, miksi yksi ainoa kansa on aiheuttanut niin paljon inhoa ja torjuntaa jo tuhansien vuosien ajan. Objektiivinen keskustelu ”antisemitismin” ja ”holokaustin” syistä ja taustoista on kielletty. Kaikkien argumenttien on lähdettävä siitä, että juutalaiset ovat syyttömiä kaikkeen, mistä heitä on syytetty ja että holokaustissa murhattiin suunnitelmallisesti vähintään 6 000 000 juutalaista. Mahlerin mukaan holokaustivalheen poliittinen ase uhkaa tappaa eurooppalaiset kansat, joilta on kielletty kansallismielisyys ja oikeus itsepuolustukseen ”holokaustin” vuoksi.

 

Holokaustilait ja sionistilobbaus

”Holokaustin” epäily on siis vankeuden uhalla kielletty useissa Euroopan maissa. Joidenkin valtioiden lakien mukaan holokausti on ”kiihottamista kansanryhmää vastaan”. Useissa maissa revisionismikielto liittyy lainsäädäntöön, joka rankaisee ”kansallissosialismin uudelleen elävöittävästä” toiminnasta. Kiellettyä ei ole ainoastaan kansanmurhan kiistäminen, vaan myös korkean uhriluvun epäily ja aiheeseen liittyvä huumori. Vitsien kertominen on todellakin kiellettyä monissa maissa. Revisionismi on kiellettyä tällä hetkellä Itävallassa, Belgiassa, Kanadassa, Tšekissä, Ranskassa, Saksassa, Unkarissa, Israelissa, Liechtensteinissa, Liettuassa, Luxemburgissa, Hollannissa, Puolassa, Portugalissa, Slovakiassa, Sveitsissä ja Romaniassa. Saksan ja Itävallan kaltaisissa maissa holokaustilait ovat osa suurempaa toisen maailmansodan jälkeistä ”uudelleenkoulutusohjelmaa” (eli aivopesuohjelmaa). Näissä maissa monet muinaiset riimut ja kansallissosialismiin yhdistettävät laulut, numerosarjat, symbolit ja jopa käsimerkit ovat kiellettyjä. Niskottelu vie helposti vankilaan. Sen sijaan Neuvostoliittoon ja kommunismiin liittyvät symbolit ovat Euroopan eliitin mukaan täysin hyväksyttäviä.

Huhtikuussa tuli julki, että myös Venäjä suunnittelee revisionismin kieltämistä lailla. Lain nojalla holokaustikerettiläisiä rivikansalaisia voitaisiin rangaista jopa 8 300 dollarin sakoilla tai kolmella vuodella vankeutta. Poliitikkojen ja julkisuudenhenkilöiden sakot olisivat kaksinkertaiset ja vankeusaika voisi venyä jopa viiden vuoden mittaiseksi. Länsimaissa liberaalit valittavat usein Venäjän mielipidelaeista, mutta kukaan ei ole uskaltanut ottanut kantaa uuteen revisionismilakiin. Viime lokakuussa myös Italiassa alettiin valmistella revisionismin kieltävää lakiuudistusta. Samaa on yritetty useita kertoja myös Pohjoismaissa, mutta toistaiseksi sananvapauden viholliset eivät ole täällä onnistuneet tavoitteissaan. Magneettimedian lukijat toki tietävät, että sionismin ja äärijuutalaisuuden arvostelu on Suomessakin uhkapeliä. EU:n oikeuskomissaari Viviane Reading on vaatinut, että kaikki EU-maat tekisivät holokaustin kieltämisestä laitonta.

Viimeisin yritys Suomessa tehtiin huhtikuun alussa, kun kristillisdemokraattien kansanedustaja Peter Östman jätti eduskunnan puhemiehelle kirjallisen kysymyksen, jossa hän vaati ”holokaustin” kiistämisen kieltämistä lailla. Blogissaan Östman toisti kuluneen sionistien suosiman valheen, jonka mukaan holokausti ”lisää antisemitismiä”. Samoilla linjoilla on sionistinen Jerusalem Center for Public Affairs, jonka mukaan revisionismi lisää väkivaltaa juutalaisia vastaan. Kuten artikkelissamme jo osoitimme, väkivaltaan ei todellakaan ole motivoinut revisionismi, vaan ”holokausti”. ”Holokaustilla” väkivaltaansa ovat perustelleet niin Israel, JDL ja Tagar kuin myös RAF:n kaltaiset äärivasemmistolaiset ryhmät. Revisionistit sen sijaan eivät ole väkivaltaisia. Ammatiltaan he ovat usein tutkijoita, asianajajia tai opettajia. Yleensä ainoat rikokset, joista heidät on tuomittu ovat mielipiderikoksia.

Revisionismin kieltävää lainsäädäntöä ovat lobbaamassa rikkaat kansainväliset juutalaiset painostusjärjestöt, kuten World Jewish Congress, Simon Wiesenthal Center ja Anti-Defamation League. Kyseessä ovat siis samat järjestöt, jotka ovat saaneet miljoonia kiristämällä eurooppalaisvaltiota ja -pankkeja holokaustikorvausvaatimuksilla. David Irvingin puolesta oikeudessa todistanut Kevin MacDonald on muistuttanut, että lähes koskaan juutalaisaktivistit ja -toimittajat, jotka mustamaalaavat revisionisteja, eivät itse edes ole historiantutkijoita. Kun on kyse ”holokaustista”, maallikot siis voivat paukutella moraalisia henkseleitään ja mitätöidä Irvingin kaltaisten oppineiden ammattilaisten tutkimustulokset. Sionistinen lobbaus revisionismin kieltämiseksi ei perustu järkiargumenteille, vaan kauhistelulle ja demonisoinnille. MacDonald toteaa, että samat tahot ovat yrittäneet kieltää myös Israelin politiikkaa kritisoivien kirjojen julkaisun, mikä todistaa sen, ettei revisionismikiistassa ole kyse ihmisarvosta, vaan sionistien ja liberaalien poliittisesta vallanhimosta.

 

Revisionismin rooli tulevaisuudessa

Revisionismi on aina ajankohtainen aihe jo siksikin, että ”holokaustiin” liittyviä valheita paljastuu tasaiseen tahtiin. Viimeisimpiä paljastuksia ovat fiktiivisestä elokuvasta napattu valokuva ”natsien kaasutusautosta” sekä väärennökseksi paljastunut kirja susien kasvattamasta ”holokaustiselviytyjästä”. Etenkin jälkimmäinen tapaus on niin absurdi, että se tuo väkisinkin mieleen tarinan keisarin uusista vaatteista. Kukaan ei uskaltanut julkisesti epäillä järjetöntä tarinaa, koska kertomus on rakennettu ”holokaustin” ympärille.

Maailmassa on tietysti tärkeämpiäkin kysymyksiä kuin holokaustitarinaan liittyvät historialliset yksityiskohdat. Toisaalta ”holokausti” on maailman vaarallisimman terroristivaltion tekosyy etniselle puhdistukselle miehitetyssä Palestiinassa. ”Holokaustilla” kiristetään rahaa eurooppalaisilta veronmaksajilta ja vastineeksi kansa saa tiukkoja sananvapauslakeja sekä vankeutta vääristä mielipiteistä. Jopa Suomen suurin sanomalehti myöntää, että ”holokausti” on uuden Euroopan syntytarina. Uudella Euroopalla ei ole identiteettiä, sillä ”holokausti” on kieltänyt meiltä kansallisen ylpeyden. ”Holokaustissa” on siis kyse rahasta, arvoista, kulttuurista, sananvapaudesta ja politiikasta. Se ei ole yhdentekevä kysymys. Onneksi Suomessa saa edelleen puhua aiheesta kriittisesti. Aikaa ei välttämättä ole enää paljoa, joten käytetään se tehokkaasti!

 

Arvi Pihkala