Rahan ja koronkiskonnan tyrannia

Julkaisemme suomeksi brittiläisen Arnold Leesen pamfletin ”Money no Mystery. Mastery by Monopoly” (vuoden 1938 painos).

Leese ehti elämänsä aikana julkaista suuren määrän kirjoja, lehtiä ja artikkeleita. 1920-luvun lopulla Leese perusti Imperial Fascist League –järjestön. Yhdistyksen nimestä huolimatta Leesen ajattelu muistutti aina enemmän Hitlerin kansallissosialismia kuin Mussolinin fasismia. Leese oli esimerkiksi Der Stürmer –lehden päätoimittaja Julius Streicherin ystävä.

Ei siis ihme, että Leese oli erittäin kiinnostunut juutalaisten roolista länsimaisessa eliitissä, minkä myös tämä artikkeli osoittaa. Toimitus on joutunut lakiteknisistä syistä tekemään pieniä muokkauksia joihinkin sanamuotoihin.

Esipuhe

Rahan luonne on helppo ymmärtää. Se on yksi ihmisen yksinkertaisimmista keksinnöistä. Se syntyi pakon sanelemana täyttämään yksinkertaisen tarpeen. Sittemmin rahan luonne on kuitenkin täysin tietoisesti pyritty hämärtämään, ja nykyään mihinkään muuhun instituutioon ei liity niin suuria väärinkäsityksiä kuin rahaan.

Harva meistä voi sanoa suhtautuvansa rahaan täysin välinpitämättömästi. Valtaosalle ihmisistä raha on kohtalonkysymys. Rahanvallan edustajille mikään ei ole niin tärkeää kuin se, että tavallinen kansa ei jatkossakaan ymmärrä joutuneensa finanssieliitin uhreiksi. Rahanvallan edustajat eivät edes halua rivikansalaisten tietävän, keitä he ovat.

Rahaan liittyvät väärinkäsitykset johtuvat nimenomaan siitä, että finanssieliitti pyrkii tietoisesti pitämään suuret massat tietämättöminä. Rahan voima perustuu siihen, etteivät rahan uhrit ymmärrä tulleensa ryöstetyiksi.

Eliitti vaurastuu ja kasvattaa valtaansa jatkuvasti vain siksi, että kansa on tietämätöntä eikä nouse vastarintaan. Valehtelevat toimittajat ja pankeille uskolliset professorit tekevät uupumatta työtä sen eteen, ettei tilanne muuttuisi tulevaisuudessakaan.

Kaikki aihetta tutkivat ovat pian huomanneet, että rahanvallan edustajien tärkein strategia on kiistää koko rahanvallan olemassaolo sekä kutsua riistoa hyveeksi.

Rahanvalta väittää, että se, mikä rappeuttaa yhteiskuntaa, onkin todellisuudessa ainut yhteiskuntaa pystyssä pitävä voima. Nyky-yhteiskunnassa rahasta on tullut ”jumala” ja pankeista temppeleitä. Jotta voisimme pelastaa yhteiskunnan ja maanmiehemme perikadolta, on meidän murskattava kaikki rahan luonteeseen liittyvät kieroutuneet väärinkäsitykset.

Rahan luonne

Kauan sitten hyödykkeillä käytiin suoraa vaihtokauppaa. Kun ihmisten tarpeet kasvoivat ja muuttuivat monimutkaisemmiksi, vaihdantataloudesta tuli entistä hankalampi järjestelmä. Kun erilaisten hyödykkeiden, tuottajien ja kuluttajaryhmien määrä paisui, raha korvasi lopulta vaihtokaupan.

Raha on velkasuhde, joka oikeuttaa erilaisten hyödykkeiden ja palveluiden omistamisen.

Arvometalleista valmistetut kolikot olivat menneinä vuosisatoina käytännöllisiä siksi, että niitä oli helppo käsitellä, ne oli helppo piilottaa varkailta ja ne olivat lähes tuhoutumattomia. Kultaa suosittiin siksi, että se oli harvinaista, minkä vuoksi pieni määrä kultaa vastasi valtavia määriä arkisia hyödykkeitä.

Kun yhteiskunnista on tullut vakaampia ja järjestäytyneempiä, arvometallien tarve on vähentynyt. Sinänsä arvottomista paperisista seteleistä on tullut yleisesti hyväksyttyjä ja luotettavia maksuvälineitä. Seteleiden arvo perustuu siihen, että hallitus on julistanut niiden olevan virallista valuuttaa. Kaikki tuottajat hyväksyvät setelirahan vastineeksi palveluista ja hyödykkeistä, sillä tuottajat luottavat siihen, että myös he itse kykenevät asioimaan missä tahansa helposti setelirahan avulla.

Seteleiden arvo ei siis perustu enää kultaan tai muihin arvometalleihin. Kun kultakanta oli voimassa, valtio oli sitoutunut siihen, että kansalaiset pystyivät halutessaan vaihtamaan rahansa kultaan.

Tavallisia ihmisiä kulta ei kuitenkaan kiinnostanut; he halusivat hyödykkeitä, eivät metalleja. Raha ei tarvitse kultaa tuekseen – valtion ja lainsäädännön tuki riittää. Kansalaisten kannalta tärkeintä on, että he kykenevät seteleillään hankkimaan vaivattomasti tarvitsemansa hyödykkeet ja palvelut oikeudenmukaiseen hintaan.

”Kultakanta”

Kultakantajärjestelmässä kansalaisilla oli siis oikeus vaihtaa halutessaan rahansa puhtaaseen kultaan.

Harvaa tämä kiinnosti, koska kulta ei täytä ihmisen perustarpeita; kultaa ei voi syödä tai pukea ylle. Kulta on hyödyllistä vain, jos sen voi vaihtaa johonkin muuhun. Kultakantajärjestelmässäkään sillä ei ollut väliä, mistä materiaalista kolikot tai setelit valmistettiin; rahan arvo perustui lainsäädäntöön, joka velvoitti julkista valtaa vaihtamaan rahan kultaan, mikäli kansalainen tätä vaati.

Kun Englanti oli kultakannassa, keskuspankilla oli setelipainomonopoli. Jokaista seteliä vastaan pankin holveissa oli oltava tarpeeksi kultaa. (Käytännössä kultakannasta on toisinaan poikettu ja valtio on painanut seteleitä enemmän kuin kullan määrä olisi sallinut.)

Pankilla oli siis oltava tietty määrä kultaa, jotta se kykeni laskemaan uutta rahaa kiertoon. Tällä oli merkittäviä yhteiskunnallisia seurauksia:

1. Rahan rooli kieroutui. Alunperin raha otettiin käyttöön helpottamaan kaupankäyntiä. Rahan alkuperäinen tarkoitus oli tehdä tuottajien ja kulttajien elämästä helpompaa sekä jakaa sivilisaation hedelmiä tehokkaammin kansalaisille. Kultakannan myötä kaiken keskiöön tulikin se, paljonko arvometalleja pankkien pölyisiin holveihin oli haalittu. Pankkien tarpeet ohittivat siis teollisuuden tarpeet.
2. Mitä useampi maa päätti mennä kultakantaan, sitä verisemmäksi kansainvälinen kiista kultavarannoista muuttui.
3. Raaistuvan kilpailun vuoksi ne, jotka olivat onnistuneet haalimaan itselleen paljon kultaa, saivat etuoikeutetun aseman teollisuuteen ja todellisiin yrittäjiin nähden. Kokonaisista valtioista tuli metalleja hamstraavien keinottelijoiden orjia. Mikäli valtio ei omistanut tarpeeksi arvometalleja, tuotanto ja kauppa jähmettyivät, vaikka valtion todelliset tuotannontekijät olisivatkin olleet ensiluokkaisia.
4. Juutalaistaustaiset suvut haalivat itselleen suuria määriä kultaa. Kontrolloimalla kultavarantoja länsimaiden juutalaissuvut ovat kyenneet kontrolloimaan rahan hintaa eli korkoa, mistä pääsemmekin koronkiskonnan ongelmaan. On äärimmäisen tärkeä ymmärtää, että kultakannan ylläpitämä rahan keinotekoinen niukkuus mahdollistaa korko-orjuuden.
5. Ne, jotka omistavat kullan, voivat siis tahtoessaan joko lisätä tai supistaa kierrossa olevan rahan määrää. He voivat luoda kiivaasti paisuvia luottokuplia tai tappavia taantumia. Kun taantuma iskee, kullanomistajien sisäpiiriläisystävät voivat ostaa tehtaat ja yritykset itselleen pilkkahintaan.

Tämä on todellinen syy, miksi kärsimme edelleen kurjuudesta, työttömyydestä ja sodista. On tragikoomista, että kansakunnat kinastelevat siitä, kuka omistaa sinänsä täysin hyödytöntä metallia.

Kultakanta on siis suuri huijaus. Pian huomattiinkin, ettei kultakantaan sidottu rahatalous kykene palvelemaan kasvavan teollistuneen yhteiskunnan tarpeita.

Keinotekoisen niukkuuden ongelmaa lievitettiin šekkijärjestelmällä. Suuret pankit rakensivat keskenään luottojärjestelmän, jolla kierrossa olevan rahan määrä paisutettiin kymmenkertaiseksi suhteessa kultavarantoihin. Jokaista talletusta kohden annettiin kymmenkertainen määrä luottoa siinä toivossa, etteivät kaikki asiakkaat tulisi koskaan yhtä aikaa vaihtamaan seteleitään kultaan.

Pankkijärjestelmä perustui toisin sanoen kokonaan valheeseen, vaikka suuri osa finanssialan työntekijöistäkään ei ymmärtänyt sitä. Jos kaikki asiakkaat olisivat kävelleet yhdessä pankkiin vaatimaan seteleiden vaihtamista kultaan (mikä on todennäköistä erityisesti kriisiaikoina), pankki olisi ajautunut vararikkoon. Englannin kultakantajärjestelmässä noin 90 prosenttia rahasta luotiin tyhjästä, jotta pankit voisivat kiskoa lisää korkoa!

Talletuspaon uhka alkoi kolkuttaa Britannian ovella 4.8.1914. Hallitus päätti pelastaa koronkiskojat ja valheellisen pankkijärjestelmän julistamalla moratorion. Kansalaiset eivät voineetkaan vaihtaa seteleitään kultaan, vaikka laki oli heille taannut oikeuden siihen.

Tarinan opetus on tietysti se, että yhteiskunnan taloudellinen hyvinvointi ei perustu kultakantaan tai koronkiskontaan. Kuten Adolf Hitler totesi 1937: ”Valuutan todellinen arvo perustuu työhön!”

Kulta kontrolloi hintoja ja politiikkaa

On äärimmäisen tärkeää saada kansalaiset ymmärtämään, että hinnat eivät enää määräydy vapaan kilpailun, kysynnän ja tarjonnan perusteella. [Samaan johtopäätökseen tuli juutalaisesta Goldman Sachsista kirjoittanut Matt Taibbi lähes 100 vuotta myöhemmin. Suom. huom.]

Finanssieliitin valta on kasvanut niin suureksi, että he kykenevät hallitsemaan jopa hyödykkeiden ja palveluiden hintoja. Mitä suurempi pankki, sitä enemmän se kykenee peukaloimaan kuluttajille lankeavia kustannuksia.

Kun kierrossa olevan rahan määrää lisätään ruokkimalla luottokuplia, kokonaiskysyntä kasvaa ja tuotteiden hinnat nousevat. Kun rahan määrää rajoitetaan, syntyy laskusuhdanne ja hinnat romahtavat.

Kun hinnat nousevat, yrittäjät rohkaistuvat ja lisäävät yleensä tuotannon määrää. He palkkaavat uusia työntekijöitä ja laajentavat toimintaansa. Kun hinnat romahtavat, toivo ja rohkeus häviävät. Työttömyys leviää ja tehtaita suljetaan.

Rahanvalta voi tahtoessaan synnyttää siis kuplia ja lamoja kontrolloimalla rahan keinotekoista niukkuutta.

Rahanvalta ei kuitenkaan koskaan tahdo pitää kierrossa olevan rahan määrää niin suurena, että se kykenisi pitkällä aikavälillä tyydyttämään kaikki teollisuuden tarpeet ja takaamaan täystyöllisyyden. Tämä näet tuhoaisi pankkien ylivalta-aseman. Pankkiirit nauttivat ylivallasta siksi, että todellinen liike-elämä ja teollisuus ovat riippuvaisia velkarahasta, josta pankit kiskovat korkoa. Keinotekoisen niukkuuden lakkauttaminen merkitsisi sitä, ettei pankkisektori voisi enää pitää reaalitaloutta lypsylehmänään.

Britannia voitti ensimmäisen maailmansodan painamalla ”poikkeustilan” tekosyyllä seteleitä, joita ei oltu sidottu maan todellisiin kultavarantoihin. Sodan loputtua Kansainliitto (ja sitä hallinneet pankkiirit) kuitenkin pakotti maamme takaisin kultakantaan. Näin pankkien ylivalta suhteessa teollisuuteen ja yrityksiin saatiin taattua.

Sodan vuoksi julkisen velan määrä oli räjähtänyt käsiin. Punnan arvo suhteessa dollariin romahti. Korruptoituneet hallituksemme tekivät kultakauppiaille palveluksen ja supistivat rajusti kierrossa olevan rahan määrää kärjistäen keinotekoista niukkuutta. Kun rahan tarjonta supistui, sen arvo nousi.

Kansantalouden kannalta tilanne oli painajaismainen, sillä punnan arvon manipulointi tarjontaa leikkaamalla ajoi tavallisen kansan köyhyyteen. Velallisten täytyi tehdä nyt kaksinkertainen määrä töitä selvitäkseen velvoitteistaan. Koska teollisuus pyörii velkarahalla, olivat katastrofin ainekset kasassa. Kansantalouden ei annettu elpyä, koska hallitus piti pankkeja tärkeämpänä kuin todellisia yrityksiä.

Osa ongelmista oltaisiin voitu välttää, mikäli yritykset olisivat voineet laskea palkkoja samassa suhteessa kuin punnan todellinen ostovoima oli noussut. Ammattiyhdistysliike ei ole kuitenkaan koskaan ymmärtänyt, että työläisten todellinen vihollinen ei ole työnantaja vaan rahanlainaaja.

Siksi ammattiliitot raivostuivat, kun nimelliset (ei siis reaaliset!) palkka-alennukset edes uskallettiin mainita julkisessa keskustelussa. Ay-liikkeen valta siis pahensi yrittäjien tilannetta entisestään, syvensi lamaa ja esti uusien työntekijöiden palkkaamisen.

Vahvasti järjestäytyneillä aloilla reaaliset palkat siis nousivat lakkoilun ja muun painostuksen ansiosta. Toisaalta järjestäytymättömillä aloilla köyhyys levisi nopeasti valtion tappavan rahapolitiikan vuoksi.

Rahan keinotekoinen niukkuus runteli siis palkkoja ja muita hintoja. Britannian 1920-luvun katastrofaalisten lakkojen ja kansaa pirstoneiden työtaisteluiden takana oli pankkien ylivalta. Kun Britannia siirtyi 1925 takaisin ensimmäistä maailmansotaa edeltäneeseen kultakantaan, luovutimme palkkojen ja muiden hintojen kontrollin Amerikkaan, sillä Wall Streetin (usein juutalaistaustaiset) keinottelijat olivat rohmunneet kullan itselleen!

Rahoituskapitalistin edut ovat ankarassa ristiriidassa teollisuuskapitalistin etujen kanssa. Teollisuusyrittäjä tekee voittoa rakentamalla tehtaita, työllistämällä ihmisiä, luomalla hyvinvointia ja investoimalla voitot toiminnan laajentamiseen. Pankkikapitalisti sen sijaan panee kapuloita yrittäjän rattaisiin kiskomalla korkoa ja manipuloimalla hintoja.

Juutalainen Karl Marx toi ”hajota ja hallitse” –periaateen työmarkkinoille; hän usutti ei-juutalaiset työnantajat ja palkansaajat taistelemaan toisiaan vastaan. Samalla kun kansantalouden kaksi pääpilaria – yrittäjät ja työvoima – ovat toistensa kimpussa, korkoa kiskova pankkiiri saa jatkaa rikoksiaan rauhassa. Ei ihme, että monet Wall Streetin juutalaiset pankkiirit rahoittivat Venäjän kommunistivallankumousta.

Pankkiiri uskottelee kansalle, että tuotannon rajat on saavutettu ja että niukkuus on todellista. Työntekijöiden on pankkiirien mukaan alistuttava epäisänmaallisten ammattiliittojen valtaan ja yrittäjien täytyy tuntea ikuista kiitollisuudenvelkaa rahanlainaajia kohtaan. Kumpikaan työmarkkinakiistan osapuoli ei ymmärrä, kuka todellinen vihollinen on.

Vaikka olemme nyt (1938) nimellisesti luopuneet kultakannasta, tekevät keskuspankki ja valtiovarainministeriö edelleen kultakannan edellyttämää talouspolitiikkaa. [Kuten moderni rahateoria eli MMT-liike on osoittanut, ei tilanne ole lainkaan muuttunut paremmaksi 2000-luvullakaan. Budjettialijäämäpelko juontaa juurensa suoraan kultakantaan. Suom. huom.]

Järkevä rahauudistus

Rahajärjestelmämme on irrotettava kultakannan perinnön kahleista.

Kun ostamme hyödykkeitä ulkomailta, ei meidän tule maksaa kullalla. Muuten ulkomaalainen voi sijoittaa antamamme kullan jonnekin muualle kuin Britanniaan ja rakentaa teollisuutta, joka haastaa meidän asemamme kansainvälisillä markkinoilla. Näin Saksa teki meidän kullallemme ennen ensimmäistä maailmansotaa.

Sen sijaan meidän tulisi maksaa ulkomaalaisille omalla paperirahallamme, jota he eivät voi sijoittaa muualle kuin meidän omiin tuotteisiimme. Vastavuoroisuus on tervettä itsekkyyttä.

On idioottimaista sitoa valuutan arvo johonkin toiseen hyödykkeeseen ja edellyttää valtiota vaihtamaan setelit aina tiettyyn metalliin, mikäli kansalaiset sitä haluavat. Ulkomaalaisen näkökulmasta punnan ostovoima riippuu sen kurssista muihin valuuttoihin nähden.

On tietysti totta, ettei rahaa voi painaa loputtomiin, sillä muuten inflaatio alkaa syödä valuutan ostovoimaa. Valtion on kuitenkin otettava vastuu oman valuuttansa arvosta, ja kullan on oltava tavallinen hyödyke siinä missä vilja tai hiili.

Kuinka arjalainen rahajärjestelmä eroaa koronkiskonnasta

Arjalainen rahajärjestelmä on rakentava, kun taas koronkiskontaan perustuva rahajärjestelmä on tuhoava.

Arjalaisen näkemyksen mukaan rahoittajan tulee olla yhtiön osakas eli rahoittaa toimintaa esimerkiksi hankkimalla yhtiön osakkeita. Tällöin hänen kohtalonsa on sidottu yhtiön kohtaloon; arjalainen rahoittaja kohtaa riskit kuin mies ja vaurastuu vain, jos investointien kohteena oleva yhtiö menestyy.

Koronkiskoja sen sijaan lainaa rahaa yhtiölle altistumatta itse kuitenkaan yritystoiminnan riskeille. Koronkiskonta on saastuttanut jo koko yhteiskunnan ja tuhonnut arjalaiset ihanteet, minkä vuoksi rahanlainaajien asema on konkurssitilanteissa parempi kuin osakkeenomistajien asema.

Arjalaisen näkemyksen mukaan kohtuullinen korko on palkkio riskinotosta. Sen sijaan koronkiskojan mielestä korko on pelkkä lunnasraha keinotekoisesti niukkana pidetystä ”hyödykkeestä”, rahasta.

Monet ovat lukeneet, kuinka (usein juutalaisomisteiset) yhtiöt ovat haalineet itselleen valtaosan Etelä-Afrikan timanttiesiintymistä. Ylivalta-asemansa vuoksi yhtiöt ovat voineet paisuttaa timanttien hinnan kymmenen kertaa niiden todellista arvoa suuremmaksi. Keinottelija saa tähtitieteellisiä summia ilmaista rahaa, kun taas todellista työtä tekevät kansalaiset eivät välttämättä pääse edes koskaan näkemään aitoja timantteja.

Valtaosa timanteista säilytetään aseistettujen vartijoiden ympäröimissä kassakaapeissa, jotta jalokivien keinotekoinen niukkuus pitäisi keinottelijat jatkossakin lihavina ja tavallisen kansalaiset köyhinä.

Timanttivertauksen oppeja voi soveltaa suoraan myös rahaan. Kontrolloimalla rahan määrää pankkiirit varmistavat oman vaurautensa ja pitävät miljoonat kansalaiset samalla työttöminä. Tämän vuoksi koronkiskonta on tuhoisaa eikä rakentavaa kapitalismia.

Kuinka koronkiskonta rantautui Britanniaan

Britanniassa koronkiskonta oli kielletty kristityiltä Henrik VIII:n valtakaudelle asti. Uusi kuningas sääti lain, jonka mukaan rahaa saattoi lainata alle 10 prosentin korolla. Edvard VI kumosi koronkiskojia rikastuttaneen lain, mutta Elisabet I palautti sen jälleen voimaan.

Henrik VIII ja Elisabet I toimivat kuin toimivat, koska tuohon aikaan kultaa ja hopeaa pidettiin käytännössä ainoana todellisena rahana. Pieni eliitti oli kahminut valtaosan arvometalleista kuitenkin itselleen, minkä vuoksi valuutan niukkuus oli tuhota koko kansantalouden. Henrik VIII ja Elisabet I uskoivat, että ainut tapa elvyttää taloutta oli laskea liikkeelle korollisia lainoja, jotka oli sidottu eliitin kahmimiin arvometalleihin.

Tilanne oli normaali yhteiskunnassa, jossa elintaso kohosi nopeasti ja kaupankäynti laajeni. Rahan tarjonta ei pysynyt kasvavan kysynnän tahdissa. Yhä useampi alkoi uudessa taloudellisessa tilanteessa ymmärtää, etteivät kulta ja hopea itse asiassa olleetkaan ainutta oikeaa rahaa.

Kuuluisa Venetsian pankki laski jo keskiajalla menestyksekkäästi liikkeelle paperirahaa, jota ei sitouduttu vaihtamaan kultaan. Mikäli britit olisivat luoneet modernin rahoitusjärjestelmän arjalaisten ihanteiden perustalle, hekin olisivat siirtyneet paperirahaan, jonka arvo olisi sidottu kansantalouden tuotantokapasiteettiin. Ikävä kyllä terveen talousjärjestelmän tiellä oli massiivinen este.

Oliver Cromwell oli kumonnut juutalaisten maahantulokiellon. (Edvard I oli häätänyt juutalaiset Englannista 1290.)

Vilhelm III Oranialainen saapui Hollannista Englantiin ja sai kruunun 1689. Hollanti oli juutalaisten rahanlainaajien eurooppalainen keskus, ja Vilhelm III toi hollantilaiset vaikutteet mukanaan. Hänen kruunajaistensa jälkeen valtionvelasta tuli englantilainen vuosisatojen vitsaus. Velan kasvaessa rahanlainaajien yhteiskunnallinen valta alkoi myös kasvaa.

Juutalaiset olivat saapuneet Hollantiin sen jälkeen, kun heidät oli potkittu ulos Espanjasta ja Portugalista 1400-luvulla. Hollantiin oli rakennettu huippuunsa viritetty velkatalous- ja koronkiskontajärjestelmä, jonka avulla sisäpiiriläiset olivat ottaneet haltuunsa merkittävän osuuden muun muassa Englannin Itä-Intian kauppakomppaniasta.

Hollannin pankkiirit rahoittivat Vilhelm III Oranialaista, ja juutalainen rahanlainaaja Francisco Lopes Suasso oli hänen tärkein talouspoliittinen neuvonantajansa. Sisäpiirin hyväksynnällä kultaharkkomarkkinat siirrettiin Amsterdamista Lontooseen.

Uuden politiikan seuraukset alkoivat pian näkyä Englannissa; juutalaisten yhteiskunnallinen asema otti valtavia harppauksia eteenpäin. 1690 juutalainen Isaac Pereire nimettiin Irlannin armeijan tarkastajakenraaliksi. Julkisesta velasta tehtiin 1693 instituutio, jonka avulla Vilhelmin sotia rahoitettiin.

1694 perustettiin Englannin keskuspankki, jonka toimintaa kultavarannot eivät rajoittaneet. Keskuspankin takana olivat liikemiehet, jotka lainasivat hallitukselle 1,2 miljoonaa puntaa vastineeksi kahdeksan prosentin kaupankäyntietuuksista. Juutalaisten rooli Britannian finanssimaailmassa on 1600-luvun lopulta lähtien pysynyt vahvana.

Moderni epäjumala

Vilhelm III Oranialaisen kruunajaisten jälkeen Englannin politiikka kieroutui kummallisella tavalla. Kun hallitus puhuu ”Britannian intresseistä maailmalla”, tarkoitetaan kiertoilmauksella käytännössä aina vain pienen, ulkomaille rahojaan sijoittaneen finanssieliitin intressejä.

Nyky-yhteiskunta palvoo epäjumalaa, joka on oppi siitä, että sijoittajilla on oikeus kiskoa korkoa vielä kauan sen jälkeenkin, kun esimerkiksi tehtaat ja rataverkot on poistettu kokonaan kirjanpidosta.

Otetaan esimerkiksi Britannian lainat Argentiinalle. Aluksi ulkomainen raha antaa piristysruiskeen lainaa ottavan maan talouteen: tehtaita rakennetaan ja ihmisiä työllistetään.

Noin 20 vuoden päästä hurmos muuttuu kuitenkin masennukseksi. Argentiinan korkomaksujen yhteenlaskettu hinta ylittää alkuperäisen lainan arvon. Rahanlainaaja vaatii silti, että korkojen maksamista jatketaan loputtomiin ja että alkuperäinen lainakin täytyy jollain keinolla maksaa kokonaisuudessaan takaisin! Totuus kuitenkin on, ettei Argentiina kykene koskaan maksamaan velkojaan takaisin, sillä summa on paisunut liian suureksi.

Entä kuinka järjestely vaikuttaa tavallisiin britteihin – veronmaksajiin, yrittäjiin, työntekijöihin ja työttömiin? He eivät pääse nauttimaan Argentiinan maksamista korkorahoista. Mitä enemmän Argentiina joutuu maksamaan korkoa yksityisille Britannian pankkiireille, sitä vähemmän Argentiinan reaalitaloudella on rahaa ostaa brittiläisiä tuotteita. Yksityisten Britannian pankkiirien koronkiskonta aiheuttaa siis kiertoteitse työttömyyttä paitsi Argentiinassa myös Britanniassa!

Eikä tavallisen kansan kärsimys tähän rajoitu. Lainoja myöntäneet yksityiset Britannian pankkiirit kasvattivat yhteiskunnallista valtaansa jokaisen argentiinalaisen korkomaksun myötä, koska ”länsimaisessa demokratiassa” raha merkitsee valtaa.

Britanniassa asuva ja rahaa Argentiinaan lainaava pankkiiri tukee mieluummin argentiinalaista kuin brittiläistä teollisuutta, sillä talouskasvu Argentiinassa merkitsee sitä, että velat ja korot maksetaan varmasti ajallaan takaisin.

Kuten todettua, ”demokraattisessa” valtiossa raha on valtaa. Niinpä upporikkaat pankkiirit ovat käyttäneet taloudellista valtaansa lobatakseen politiikassa argentiinalaisten tuontihyödykkeiden puolesta brittiläistä tuotantoa vastaan. Mitä riippuvaisempia britit ovat argentiinalaisista elintarvikkeista, sitä vahvempi on rahaa Argentiinaan lainaavan pankkiirin asema.

Tämä merkitsee tietysti brittiläisten maanviljelijöiden ja yrittäjien perikatoa. He eivät pärjää hintakilpailussa ulkomaalaiselle sekundalle, joten he joutuvat lopulta työttömyyskortistoon. Samalla kotimainen maatalous taantuu ja yhteiskunnan omavaraisuus katoaa.

Mikä tärkeintä, pankkiirit kierrättävät argentiinalaisten korkomaksut takaisin talouteen uusien korkotaakkaa paisuttavien lainojen muodossa! Terve yhteiskunta puuttuisi kovin ottein nykyiseen velkahuijaukseen, sillä kansalliset intressit eivät todellakaan mene yksiin pankkiirien intressien kanssa.

Kaksi erilaista pankkia

On huomioitava, että nykyiset Britannian suuret talletuspankit (Midland, Barclays, National, Lloyds ja Westminster) eivät ole järjestään juutalaisten johtamia. Sen sijaan suuret kansainvälisesti toimivat liike- ja investointipankit ovat lähes kokonaan juutalaisia: N. M. Rothschild and Sons, S. Montagu and Co., M. Samuel and Co., Seligman Bros. sekä S. Japhet and Co.

Juutalaistaustaisilla pankeilla on monopoli kultamarkkinoilla. Kolme juutalaista kultayhtiötä hallitsevat kullan tarjontaa ja näin arvometallin hintaa: N. M. Rothschild and Sons, Mocatta and Goldsmith sekä Samuel Montagu and Co. Muissa länsimaissa tilanne on samanlainen. Suuret monikansalliset pankit kuuluvat yleensä juutalaissuvuille ja niillä on yhteiset intressit.

Kansainvälinen rahanlainaaja kykenee manipuloimaan punnan kurssia, minkä vuoksi hän kykenee painostamaan myös paikallisia talletuspankkeja sekä ohjailemaan niiden toimintaa.

Valuutan tarjontaa ja kurssia kontrolloimalla monikansallinen pankkiiri päättää lisäksi Britannian kansalaisten reaalisista palkoista. Tämän vuoksi yksikään Britannian hallitus ei uskalla tehdä politiikkaa, joka suututtaisi rahanvaltaa.

C. H. Douglas ja sosiaalinen osinko

Monet ovat innoissaan C. H. Douglasin sosiaalisen osingon (Social Credit) filosofiasta. Douglasin seuraajat kritisoivat ankarasti nykyistä finanssijärjestelmää. He valittavat oikeista asioista, mutta eivät ole kyenneet tarjoamaan kokonaisvaltaista ratkaisua eli rahapoliittista uudistusohjelmaa.

Epäkäytännöllisyytensä vuoksi sosiaalisen osingon liikkeestä on tullut riippakivi. Douglasin seuraajat pyrkivät ratkaisemaan matematiikan avulla ongelmia, jotka ovat ennen kaikkea poliittisia eivätkä matemaattisia. Tämän vuoksi liike ei kykene menemään eteenpäin.

Liike kannattaa kansalaisosinkoa, jota yhteiskunta maksaisi automaattisesti kaikille. Tämä ei ole kuitenkaan yhteiskunnallisesti hyväksyttävä ajatus, sillä se tasapäistää ihmiset eikä ota huomioon yksilöllisiä eroja.

Sosiaalinen osinko on siis lähinnä halpaa ja epäkäytännöllistä populismia. Teoriat ”kansallisesta varastokirjanpidosta” vaatisivat käytännössä niin valtavia resursseja, ettei niitä tulla koskaan soveltamaan missään valtiossa.

Imperial Fascist League –järjestön rahauudistusohjelma

Järjestömme ajama rahauudistus perustuu kahdelle pääperiaatteelle: reaalitalouteen ja taloudelliseen vakauteen.

Valtiovarainministeriöllä on oltava täydellinen valta päättää uuden rahan liikkeellelaskemisesta. Ministeriöllä on oltava seuraavat tavoitteet:

1. Kierrossa olevan rahan määrää on kasvatettava hallitusti, kunnes hyödykkeiden keskimääräinen hinta on palannut tasolle, jolla valtaosa valtionvelasta on aikoinaan otettu. Tällöin rahanlainaajat eivät saa enempää rahaa kuin määrän, joka vastaa alkuperäisen lainan arvoa hyödykkeissä.

(Suuri osa valtionvelasta tosin perustuu monikansallisten pankkien huijaukselle; tällaiset velat pyyhitään yksinkertaisesti pois kirjanpidosta, sillä valtioiden ei tarvitse maksaa mitään rikollisille koronkiskojille.)

2. Rahan arvo on vakautettava, vaikka kierrossa olevan rahan määrä tulisikin vastaisuudessa kasvamaan. Rahan arvon on vastattava sen reaalista ostovoimaa, jotta rahasta tulee todellinen arvon mitta (aivan kuten metri on pituuden mitta). Näin valtio takaa työntekijöille, että nämä voivat kuluttaa yhtä paljon kuin ovat tuottaneet.

Kultakannan sijaan rahajärjestelmä sidotaan siis hyödykekantaan. Koska välttämättömyystarvikkeiden hinta vaihtelee ajan myötä, tulisi hyödykekantajärjestelmä tasoittamaan muutokset lisäämällä tai supistamalla kierrossa olevan rahan määrää.

3. Kierrossa olevan rahan määrän tulee vastata yhteiskunnan todellista tuotantokapasiteettia. Kun kaikki tehtaat ovat käytössä, kaikki kansalaiset ovat työllistettyjä ja vienti on ihanteellisella tasolla, on kierrossa tarpeeksi rahaa.

(Kun korruptoituneet poliitikot ja ”taloustieteilijät” väittävät, että kärsimme jo ylituotannosta, he valehtelevat. Kärsimme sen sijaan alituotannosta, minkä rahan keinotekoinen niukkuus ja kymmenetmiljoonat työttömät todistavat.)

4. Valtion on hallitusti hankittava takaisin kaikki korkoa tuottavat julkiset velkakirjat. Velkakirjat on korvattava korottomalla rahalla. (Kun valuutan arvo on vakautettu, tulee punta sitä paitsi olemaan omistajalleen paljon hyödyllisempi kuin velkakirja.)

Tämä merkitsee veronmaksajille nykyolosuhteissa vähintään 230 miljoonan punnan vuotuisia säästöjä, jotka olisivat muussa tapauksessa kadonneet yksityisten rahanlainaajien pohjattomiin taskuihin. Velkamarkkinoiden sijaan rahat voidaan kohdistaa teollisuuteen ja maatalouteen. Pörssin rooli hupenee, kun maatalous ja teollisuus voivat luottaa rahoitusasioissa vakaaseen yhteiskuntaan, joka pitää huolen siitä, että kierrossa oleva raha riittää yritysten ja kuluttajien tarpeisiin.

Lisäksi verotusta voi leikata rahauudistuksen myötä tuntuvasti, kun täystyöllisyyttä ylläpitävän yhteiskunnan ei tarvitse elättää työttömiä kansalaisia.

5. Liian nopeaa inflaatiota voidaan torjua pitämällä julkiset menot aisoissa. Tämä voidaan toteuttaa kolmessa vaiheessa. Ensiksi julkisissa viroissa työskentelevien palkat asetetaan valuutan vakautta ylläpitävälle tasolle. Seuraavaksi sopeutetaan sosiaalikulut ja lopuksi muihin julkisiin hankkeisiin liittyvät menot.

6. Valtion finanssipolitiikkaa ja julkisen rahoituksen kohdentamista johtamaan on nimettävä eri elinkeinoja edustavat korporatistiset neuvostot, jotka ovat alisteisia valtiovarainministeriölle.

7. Kauppataseen tasapainottamiseksi on perustettava ulkomaankauppaministeriö, joka päättää tulleista, tuontikielloista ja kauppasopimuksista. Ulkomaankauppaministeriön tehtävä on ylläpitää vientituotteiden hintavakautta kunnes muutkin maat siirtyvät hyödykepohjaiseen talouteen.

On painotettava, ettei Imperial Fascist League pyri alistamaan tavallisia talletuspankkeja valtion kontrolliin. Emme usko, että virkamiehet olisivat ihanteellisia pankkiireja.

On kuitenkin elintärkeää varmistaa, ettei pankkisektori saa kuristusotetta valtiosta. Vähimmäisvarantojärjestelmä eli liikepankkien oikeus luoda uutta rahaa tyhjästä on lakkautettava. [Nykyään puhutaan vähimmäisvarantojärjestelmän sijaan endogeenisesta rahasta, joka takaa yksityisille pankeille vieläkin suuremman vallan. Suom. huom.]

Pankkien rooli on toimia julkisesti luodun rahan välittäjinä. Pankkien toimintaa on valvottava ja säänneltävä tehokkaasti. Tarvitaan täyden rahan järjestelmää; toisin sanoen pankkien on etukäteen hankittava kaikki raha, jonka ne lainaavat asiakkailleen. Yksityiset pankit saisivat mallissamme uutta rahaa kansalliselta valuuttaviranomaiselta. Osa uudesta rahasta vaihdettaisiin valtion velkakirjoihin, jotka sen jälkeen hävitettäisiin. Osa uudesta rahasta olisi puolestaan juoksevaa velkaa lähes olemattomalla korolla.

Vain valtiolla tulee olla oikeus myöntää asuntolainoja. Mallissamme asuntolainoista vastaisi kansallistettu keskuspankki, joka lainaisi rahaa talletuspankeille. Kun pankit lainaavat keskuspankkirahaa eteenpäin asiakkailleen, olisi kyseessä siis todellinen kansallinen valuutta eikä pelkkä katteeton kirjanpitomerkintä.

Koron suuruus olisi tiukasti säänneltyä ja se riippuisi lainaan liittyvistä todellisista riskeistä. Pankkien voitot riippuisivat siis niiden rohkeudesta. Jotta keinottelu voitaisiin estää, täytyy talletuspankkien myös ottaa täysi vastuu riskeistään.

Terveen yhteiskunnan varallisuus on siis sidottu sen todelliseen tuotantokykyyn eikä ulkomaisiin rahoittajiin ja näiden ajamaan korko-orjuuden politiikkaan.

*Tämä artikkeli ei väitä, että tekstissä nimetyt juutalaiset edustaisivat koko juutalaista kansaa tai toimisivat tietyllä tavalla siksi, että he ovat juutalaisia. Sellaisen väittäminen olisi Suomessa rikollista.

 

Lue myös:

Taistelu koronkiskontaa vastaan 1, 2, 3
Englannin keskuspankin vaiettu historia 1, 2
Juutalaiset ja rahanlainaus 1, 2, 3
Hitler ja pankkiirit: korko-orjuuden murtaminen
Miten Hitler päihitti työttömyyden ja elvytti Saksan talouden
Miten Hitler uhmasi pankkiireja
Suomea johtaa mafia
Talousdemokraattien julkaisu haastaa pankkiirien poliittisen vallan
Mitä on nationalistinen talouspolitiikka?
Avoin kirje uudelle pääministerille
Kansainvälinen järjestelypankki – maailmantalouden tyranni
Haastaako Islanti yksityisten pankkien ylivallan?
Talousdemokratia – lääke velkaorjuuteen ja taantumaan