Englannin monikulttuurisuuden sionistiset juuret

”Voisitko selvittää, kuka on vastuussa tästä kummallisesta hankkeesta? – Brittiparlamentaarikko Oliver Stanley kesäkuussa 1948.

Empire Windrush –laivan nimellä on ikävä kaiku brittiläisten kansallismielisten korvissa. Kun laiva saapui Tilburyn satamaan Jamaikasta kesäkussa 1948, rantautui samalla 417 mustaa maahanmuuttajaa. Tämä oli brittiläisen historian mullistava hetki. Samalla se symboloi kaikille läntisen Euroopan maille järjestelmällisen ei-valkoisen joukkomaahanmuuton alkua.

Viime marraskuussa julkaisin The Occidental Observerissa tutkimukseni juutalaisten roolista Ison-Britannian sananvapauskeskustelussa. Tutkimalla heidän puheenvuorojaan havaitsin, että merkittävät juutalaistaustaiset vaikuttajat ovat kannattaneet voimakkaasti maahanmuuttoa ja pyrkineet rajoittamaan maahanmuuttoa vastustavien ihmisten sananvapautta. Olen viime aikoina ollutkin erityisen kiinnostunut juutalaisten roolista Ison-Britannian modernin maahanmuuttopolitiikan synnyssä. Kerron seuraavaksi lisää löydöksistäni.

Kun ryhdyin tutkimaan asiaa, aloin pian ihmetellä Empire Windrush –laivan pahamaineiseen Jamaikan-matkaan liittyneitä hämäriä ja ristiriitaisia kertomuksia. Itse laivan historia oli suoraan sanottuna ironinen.

 

Kansallissosialistien lippulaivasta pakolaisteollisuuden työkaluksi

Valkoisen Britannian rodullisen tulevaisuuden tuhonnut laiva kuului alkujaan kansallissosialistiselle Saksalle. Itse asiassa laiva otettiin käyttöön jo hieman aiemmin, vuonna 1930. Tuolloin sitä kutsuttiin Monte Rosaksi. Ennen toisen maailmansodan alkua laivaa käytettiin kansallissosialistien Voimaa ilosta –ohjelmassa (Kraft durch Freude). Voimaa ilosta oli valtion rahoittama hanke, joka järjesti kaikille kansalaisille varallisuustasoon katsomatta esimerkiksi huvimatkoja ja muuta vapaa-ajan ohjelmaa. Voimaa ilosta vahvisti saksalaisten yhteisöllisyyttä ja rodullista yhteenkuuluvuuden tunnetta.

Monte Rosassa varakkaatkaan matkustajat eivät voineet valita hyttiensä sijaintia, vaan kaikki paikat arvottiin. Näin pyrittiin hälventämään luokkarajoja ja painottamaan rodun merkitystä kaikkia saksalaisia yhdistävänä tekijänä. Laiva kuljetti myös kansallissosialistisen työväenpuolueen jäseniä Etelä-Amerikan-matkoille. 1939 alus valjastettiin puolustusvoimien käyttöön. Se kuljetti joukkoja Norjaan 1940. 1944 Monte Rosa palveli Itämerellä; laiva pelasti Latviaan, Itä-Preussiin ja Danzigiin jääneitä saksalaisia puna-armeijalta.

Toukokuussa 1945 britit ottivat Monte Rosan haltuun Kielissä. Laivasta tuli arvokas sotasaalis. 21.1.1947 Empire Windrushiksi ristitty alus otettiin brittiarmeijan käyttöön. Southamptonista Empire Windrush kuljetti joukkoja muun muassa Sueziin, Adeniin, Colomboon, Singaporeen ja Hong Kongiin. Brittihallitus ei päättänyt laivan käytöstä, vaan se oli New Zealand Shipping Company –yhtiön nimissä.

Laivan todellisten omistajien selvittäminen oli tärkeä osa tutkimustani. New Zealand Shipping Companyn omistajat – kuten kaikki muutkin Windrushin historian tärkeät hahmot – olivat taustaltaan juutalaisia. Yhtiön keskiössä oli Isaacsin suku – ennen kaikkea Henry ja George Isaacsin lapset. Henry ja George olivat lähteneet Englannista 1852 Edward-veljensä kannustamana. Veljekset matkustivat Aucklandiin Melbournen kautta. He perustivat E & H Isaacs –yrityksen ja käärivät merkittäviä voittoja Taranakin ja Waikaton sotien aikana. Isaacsit solmivat monia rahakkaita huoltosopimuksia armeijan kanssa.

Henry Isaacs oli erityisen kiinnostunut kuljetusalasta. Hän kuului vuosien ajan Aucklandin sataman hallitukseen ja omisti suuren määrän Auckland Shipping Companyn osakkeita. Myöhemmin yhtiöstä tuli New Zealand Shipping Company. Muita merkittäviä omistajia olivat juutalaiset Laurence ja Alfred Nathan L. D. Nathan & Company –yhtiöstä. Aucklandin kuljetusalasta oli tullut monien muiden siirtomaareittien tavoin 1890-lukuun mennessä osa juutalaista monopolia.

 

Juutalaisministerit Britannian johdossa

1947–48 Britannian sotaministeriö ja kuljetusministeriö päättivät yksityistää monien Saksalta anastettujen laivojen omistuksen. Sotaministeri oli tuolloin vasemmiston Emanuel Shinwell – kukapa muukaan. Shinwell oli syntynyt puolan- ja hollanninjuutalaiseen perheeseen.

Kuten arvata saattaa, Shinwell oli korkeasta asemastaan huolimatta uskollisempi Israelille kuin ”kotimaalleen” Englannille. MI5-tiedustelupalvelu sai marraskuussa 1947 selville, että juutalaisministeri oli välittänyt brittiläisiä valtionsalaisuuksia Palestiinassa riehuneelle juutalaiselle Irgun-terroristijärjestölle. Ei siis ihme, että Shinwellin kaudella Windrushin kaltaiset arvokkaat valtionomaisuudet yksityistettiin nimenomaan juutalaiseen omistukseen.

1948 brittiläinen imperiumi oli murtumispisteessä. Intia oli itsenäistynyt jo 1947. Voipunut ja pahasti velkaantunut Britannia järjesteli joukkojen kotouttamista siirtomaista. Konfliktit eri puolilla maailmaa työllistivät armeijaa. Toukokuuhun 1948 asti Windrush lähinnä kuljetti brittisotilaita maasta toiseen. Laivan juutalaiset omistajat saivat kuljetusministeriöltä tuolloin luvan kerätä lisätuloja palvelemalla yksityisiä asiakkaita. Uudet asiakkaat olivat jamaikalaisia maahanmuuttajia. Siirtomaansa menettäneestä britanniasta tulikin värillisten siirtomaa.

 

Englannin juutalainen oligarkia

Päätöstä massamaahanmuuton aloittamisesta ei suinkaan tehty demokraattisesti. Mielivaltainen hanke sai brittipoliitikot suunniltaan, kun lopulta selvisi, mitä oli tapahtunut. Olisiko shokkia lieventänyt tieto siitä, minkä rotuinen mies työskenteli brittien kuljetusministerinä maahanmuuttohankkeen syntyaikana? Sotaministeri Shinwellin tavoin myös kuljetusministeri Harry Louis Nathan oli juutalainen. Juuri Nathan oli vastuussa jamaikalaisten maahantulosta. Hän oli kuulunut Herbert Oppenheimer, Nathan and Vandyk –lakimiesfirmaan ja hän oli myös NZ Shipping Companyn omistajien sukulainen.

Tässä vaiheessa monet alkavat jo haistaa palaneen käryä. Juutalaisjohtoisen maahanmuuttohankkeen ymmärtämiseksi suosittelen lukemaan myös artikkelini englantilaisten ja juutalaisten suhteista sekä juutalaisten emansipaatiosta. 1800-luvun alusta aina ensimmäiseen maailmansotaan asti Englannin juutalaisia hallitsi erittäin tiivis oligarkia. Daniel Gutweinin mukaan anglojuutalaisen eliitin keskiössä vaikutti noin 20 aškenasi- ja sefardiperhettä. Näitä olivat muun muassa Goldsmithit, Montagut, Nathanit, Cohenit, Isaacsit, Abrahamsit, Samuelit ja Montefioret. Niistä monet liittyvät myös Windrushin tarinaan.

Yhteisöä johti tietysti Rothschildin suku. Todd Endelmanin mukaan suvut olivat ”perinnöllisesti erittäin lähellä toisiaan”, minkä vuoksi niitä kutsuttiin yhteisnimityksellä ”serkukset”. Ei-juutalaisia ei hyväksytty sukuihin käytännössä lainkaan, toisin sanoen käännynnäisyys ja seka-avioliitot olivat äärimmäisen harvinaisia. Sukujen välillä sen sijaan tehtiin naimakauppoja ja kovaa bisnestä. Edellisessä esseessäni kirjoitinkin:

”1870 Lontoon juutalaisten edunvalvojajärjestön rahastonhoitajana toimi wieniläissyntyinen Ferdinand de Rothschild (1838–1898). Ferdinand oli nainut serkkunsa Elvinan, joka oli Lontoon synagogan puheenjohtaja Sir Anthony de Rothschildin (1810–1876) sisarentytär. Britannian juutalaisyhteisöä kollektiivisesti edustaneen Board of Deputies –järjestön johdossa puolestaan toimi Moses Montefiore, jonka vaimo (joka oli Levi Barent Cohenin tytär) oli sukua Nathan Meyer Rothschildille. Nathan Meyer Rothschildin vaimo oli myös Levi Barent Cohenin tytär, joten Montefiore oli Anthony de Rothschildin eno […]

Anthony oli nainut Montefioren sisarentyttären, joka oli Abraham Montefioren ja Henrietta Rothschildin tytär […]

Rothschildin ja Montefioren suvut olivat yhdistyneet taloudellisesti 1824 perustamalla Alliance Insurance Company –vakuutusyhtiön. Juutalaiset työllistivät toisia juutalaisia etenkin pankki- ja pörssialalla. Endelmanin mukaan yritykset palkkasivat vain juutalaisia. Juutalainen verkosto teki tiivistä yhteistyötä ja keräsi huimia määriä varallisuutta. Vaikka juutalaisia oli alle 0,3 % väestöstä, ennen toista maailmansotaa yli 20 % Englannin (maata omistamattomista) miljonääreistä oli juutalaisia. William Rubinsteinin mukaan kaikki juutalaismiljonäärit kuuluivat samaan tiiviiseen verkostoon.”

Verkoston avulla juutalaiset tunkeutuivat myös Britannian poliittisen vallan ytimeen. 1900-luvulle tultaessa juutalaisverkosto oli saanut edustajansa moniin maan tärkeimpiin poliittisiin virkoihin. Feldman muistuttaa, että pelkästään Nathanit toimivat Gold Coastin, Hong Kongin ja Natalin maaherroina, Trinidadin oikeuskanslerina ja laamannina, Intian varakuninkaan henkilökohtaisena sihteerinä, Itä-Bengalin ja Assamin maaherran toimiston pääsihteerinä sekä Bengalin postitoimiston johtajana. Parlamentissa Lionel Abrahams työskenteli Intia-virastossa serkkunsa Edwin Montagun alaisena.

Juutalaisten monopoliasema imperiumin tärkeimmissä viroissa kasvoi nopeasti. Sen mukana kasvoi myös korruptio- ja nepotismiskandaalien määrä. Juutalaisverkosto oli merkittävässä roolissa, kun länsimaissa alettiin levittää valheellisia huhuja Venäjän pogromeista. Verkosto oli mukana sytyttämässä rahan motivoimaa buurisotaa. Juutalaiset liittyivät tiiviisti myös talousrikosvyyhteihin, jotka tunnetaan Marconi-skandaalina ja intialaisen hopean skandaalina.

 

Juutalaiset ja maahanmuuttoteollisuus

NZ Shipping Companyn omistaneet Nathanit ja Isaacsit olivat siis osa juutalaisverkostoa. Kuten todettua, 1946–48 Harry Nathan johti strategisesti erittäin tärkeää kuljetusministeriötä, joka yksityisti laivoja ja muuta armeijan omaisuutta usein juutalaiseen omistukseen.

Marconi-skandaalista tuttu nepotismi loisti 1940-luvulla: juutalaisserkukset hallitsivat sekä kuljetus- että sotaministeriötä, minkä lisäksi heidän serkkunsa johtivat yksityistä kuljetusalaa. On helppo arvata, kenelle Windrushin kaltaiset valtionomaisuudet myytiin. Kaupat toimivat lähtölaukauksena siirtolaisbisnekselle, joka tulisi seuraavina vuosikymmeninä kuljettamaan miljoonia mustia, intialaisia ja pakistanilaisia Britanniaan.

On vaikea sanoa, kuinka suurelta osin alkuaikojen siirtolaisteollisuus oli rahan ja kuinka paljon ideologian motivoimaa. Todennäköisesti molemmat olivat merkittäviä tekijöitä. Juutalaisten silmiinpistävän merkittävä rooli siirtolaisteollisuudessa sen sijaan on kiistatonta. Oli mielenkiintoista selvittää, millä tavoin mustia ”asiakkaita” houkuteltiin purjehtimaan Britanniaan. Noin kolme viikkoa ennen Windrushin saapumista Jamaikalle alueen mustiin kohdistettiin intensiivinen mainoskampanja. Mustille kerrottiin halvoista matkoista sekä uudesta yltäkylläisestä elämästä, joka heitä odottaisi Lontoossa.

Stephen Pollardin mukaan markkinointi upposi kuin kuuma veitsi voihin: ”Matkat myytiin hetkessä loppuun.” Mainokset olivat usein puhdasta propagandaa, jossa kaunisteltiin Britannian työllisyysnäkymiä ja elinolosuhteita. Totuus oli paljon karumpi. Ylilyövästä markkinoinnista huolimatta lukemattomat mustat alkoivat haaveilla elämästä länsimaisessa sosiaalivaltiossa.

Daniel Lawrence kertoo erään maahanmuuttajan todenneen: ”Päätin lähteä Jamaikalta nähtyäni mainoksen The Gleaner –sanomalehdessä. […] Halusin paremman aseman. Se oli tärkein syy.” The Gleaner on osa Gleaner Company –yhtiötä, jolla on nykyään mediamonopoli Jamaikalla. Juutalaisveljekset Jacob ja Joshua De Cordova perustivat Gleanerin 1834. Gleanerin perustamisesta lähtien Jamaikalla on vaikuttanut juutalaisverkosto, joka on kuin pienoismalli Britannian verkostosta. Kun Gleaner rekisteröitiin yksityiseksi yritykseksi 1897, sitä johti aškenasi- ja sefardijuutalainen joukko Ashenheimista de Mercadoon.

Windrush-mainosten ilmestyessä Gleaneria johti juutalainen Michael de Cordova. Vaikka juutalaisia asui Jamaikalla vain noin 600 1960-luvulla, kirjoitti Anita Waters tuolloin, että voimakas jamaikanjuutalainen verkosto kontrolloi ”monia suurimmista yrityksistä”. Ennen Michael Manleyn johtamia sosialistisia uudistuksia (1972–1980) juutalaiset ”kontrolloivat maan ainutta sementtitehdasta, radiosektoria, puhelinteollisuutta ja suurinta rommiyhtiötä”.

Juutalainen sotaministeri myi Empire Windrushin juutalaisille liikemiehille. Tästä alkoi ei-valkoisten kuljettaminen Britanniaan, mille juutalainen kuljetusministeri antoi hyväksyntänsä. Juutalaisten omistama media Jamaikalla teki kaikkensa, että mahdollisimman moni musta muuttaisi Eurooppaan.

 

Kuinka ensimmäiseen maahanmuuttajalastiin reagoitiin?

Hieman ensimmäisen ”saapumiserän” synnyttämän kohun jälkeen poliitikot pyrkivät selittämään asiat parhain päin ja vakuuttamaan äänestäjät siitä, että Britannian siirtolaispolitiikka oli täydellisessä hallinnassa. Pollard kirjoittaa:

”Jamaikalaisten saapumisen jälkeisinä vuosina […] alettiin rakentaa myyttiä, että Britannian hallitus olisi ollut kollektiivisesti vastuussa massamaahanmuuton käynnistämisestä. Tämän väitettiin olleen osa työvoimapulaa hoitanutta politiikkaa. […] Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Ministereiden tuolloisista reaktioista huomasi helposti kuinka yllättyneitä he olivat kuullessaan toukokuun 11. päivä maaherralta, millainen lasti Jamaikalta oli saapumassa.”

Myytti oli poliittisesti erittäin hyödyllinen; yhtäältä siinä myönnettiin maahanmuuttohankkeen epädemokraattisuus ja toisaalta siirrettiin syyttävä sormi pois juutalaisista kohti valkoisia englantilaisia. On mielenkiintoista, että kun siirtolaishanke oltiin saatu käyntiin ja kaikki sopimukset oli allekirjoitettu, Harry Nathan luopui virastaan vähin äänin toukokuun 31. päivä. Hämmästyttävää kyllä, en löytänyt yhtään lehtiartikkelia tai akateemista tutkimusta, jossa Nathanin roolia massamaahanmuuton synnyssä oltaisiin aiemmin käsitelty.

Vasemmistohallitus munasi täydellisesti yrittäessään pelastaa kasvonsa Windrush-kohun jälkeen. Kansalle esimerkiksi väitettiin hölmösti, että rakoileva brittiläinen imperiumi voitaisiin pelastaa vain, jos siirtomaiden asukkaat saisivat ”vapaasti muuttaa Yhdistyneeseen kuningaskuntaan”. Hallituksen kantaan saattoi vaikuttaa se, kuinka heidät opetettiin tulkitsemaan aikansa maahanmuuttolakeja.

Englannissa hallinnon lakimies on vastuussa kruunun ja hallituksen tekemistä lakitulkinnoista. Vuodesta 1945 lähtien hallinnon lakimiehenä oli toiminut – yllätys, yllätys – juutalainen nimeltä Frank Soskice. Kuten olen aiemmin todennut, Soskice tuli myöhemmin tunnetuksi britannian ensimmäisestä ”kansanryhmän herjaamisen” kieltävästä sananvapauslaista [suomalaisvastine on kiihottaminen kansanryhmää vastaan. Suom. huom.]. Soskice oli maanpakoon lähteneen venäjänjuutalaisen terroristin poika. Soskice laati ja runnoi läpi vuoden 1965 kuuluisat rotusuhdelait, joiden tavoitteena oli ”tehdä rodullinen syrjintä julkisessa tilassa laittomaksi”.

Vuoden 1965 laki velvoitti perustamaan ”rotusuhdelautakunnan”. Lautakunnan tekemiä rotuilmapiiritutkimuksia rahoitettiin veronmaksajien rahalla. Luvattiin, että mikäli ”tutkimuksissa” paljastuisi, että sananvapauslakeja tulisi entisestään tiukentaa, olisi lautakunnalla valta vaikuttaa lainsäädäntöön.

Soskicen laatimalla lailla oltaisiin voitu tehokkaasti hiljentää poliitikot, jotka olisivat nousseet toden teolla vastustamaan juutalaislaivojen Britanniaan kuljettamaa mustaa invaasiota. Soskice myös nuhteli maahanmuuttoon penseästi suhtautunutta työväenpuolueen Arthur Creech Jonesia. Juutalainen lakimies totesi Jonesille, ettei Jamaikan eikä Britannian hallituksilla ollut mitään poliittista oikeutta estää siirtolaisten vapaata liikkumista.

 

Myytti työvoimapulasta sekä ahkerista maahanmuuttajista

Niinpä kansallissosialistien entinen lippulaiva Monte Rosa päästettiin satamaan Thamesin joen varrella. ”Voimaa ilosta” oli taantunut muotoon ”tuhoa toiseudesta”. Pian Windrushin rinnalla purjehti muitakin laivoja, jotka rahtasivat Englantiin kiihtyvällä tahdilla ”oksennukselle ja virtsalle löyhkääviä” maahanmuuttajalasteja.

Vasta seuraavan Churchillin hallituksen aikana alettiin hiukan pohtia, millaisia pitkän aikavälin vaikutuksia joukkomaahanmuutolla tulisi olemaan. Sir Norman Brook totesi:

”Suuri joukko värillisiä siirtolaisia tulee synnyttämään väistämättä ongelmia. Tahdommeko todella kantaa värillistä taakkaa? He rakastavat sosiaalitukijärjestelmäämme. Julkinen mielipide tulee kääntymään hanketta vastaan, mikäli se jatkuu nykyisellä tahdilla.”

Brook alkoi puhua kuitenkin liian myöhään. Seuraavan vuosikymmenen aikana mustien maahanmuutto Britanniaan kiihtyi dramaattisesti. 1948–1952 Britanniaan muutti vuosittain noin 2 000 mustaa. 1957 luku oli jo 42 000.

Valtiollisista tutkimuksista selvisi, että poliitikot olivat valehdelleet väittäessään, että mustat tulisivat ”ratkaisemaan työvoimapulan”. Joulukuussa 1953 julkaistussa raportissa todettiin, ettei ”valkoinen rasismi” estänyt mustien työllistymistä. Sen sijaan mustat työllistyivät huonosti siksi, että nämä olivat työntekijöinä ”tehottomia, vastuuttomia, riiteleviä ja kurittomia”. Mustat naiset olivat ”henkisesti laiskoja” ja mustat miehet ”henkisesti paljon epävakaampia kuin valkoiset”. Mustat ”provosoituivat helposti ja olivat väkivaltaisia […] eivätkä he kestäneet pitkäjänteistä työntekoa”. Yhteenvetona todettiin, että mustat työntekijät ”eivät vastaa brittiläisten yritysten laatuvaatimuksia”.

Merkit tulevaisuuden rotulevottomuuksista ja maahanmuuttajarikollisuudesta alkoivat pian näkyä. 1954 sisäministeri David Maxwell Fyfe lähetti hallitukselle salaisen muistion, jossa kerrottiin mustien parittajien alkaneen myydä valkoisia naisia kadulla. ”Viranomaisilta saamieni tilastojen mukaan mustien osuus prostituutioon liittyvissä rikoksissa on suhteettoman suuri.”

Kolme kuukautta myöhemmin hän kirjoitti uuden kirjeen hallitukselle ja painotti, että ”merkittävä osa maamme mustista elää joko sosiaalituilla tai parittamalla valkoisia naisia”.

 

Notting Hillin rotumellakka – valkoista vastarintaa

Valtamedia väittää nykyään, että Notting Hillin kuuluisat 1958-vuoden rotumellakat olivat osoitus ”mustien kokemasta rasismista”. Todellisuudessa rotumellakat oli valkoisten looginen reaktio mustaan rikollisuuteen ja rodunsekoitukseen.

Aiemmin vuonna 1958 Britannian Eugeniikkayhdistys (nykyisin Galton-instituutti) varoitti julkisuudessa, että maassa yleistynyt rodunsekoittaminen ”tulisi johtamaan kansakunnan taantumaan”. Eugeniikkayhdistys kritisoi kovin sanoin Yhdistyneitä kansakuntia, sillä YK oli pyrkinyt peittelemään ”kansojen välillä vallitsevia selkeitä eroja”.

Notting Hillin rotumellakat alkoivat 10 vuotta Windrushin saapumisen jälkeen. Lähtölaukaus annettiin elokuisena iltana, kun joukko valkoisia nuoria ajautui riitaan ruotsalaisen katuhuoran ja tämän mustan ”aviomiehen” Raymond Morrisonin kanssa. Valkoiset nuoret alkoivat tapella Morrisonin jengin kanssa. Seuraavana päivänä muutama valkoinen nuori haukkui ruotsalaisprostituoitua ”neekerin huoraksi”.

Tämän jälkeen noin 300–400 valkoista nuorta aloitti väkivaltaisen mielenosoituksen mustaa katurikollisuutta vastaan. Alkoi kuusi vuorokautta kestänyt rotusota.

Notting Hillin rotumellakat olisi ollut loistava tilaisuus hallitukselle muuttaa maahanmuuttopolitiikkaa.

Ikävä kyllä suuri joukko – valtaosin juutalaisia – asianajajia oli kuitenkin samaan aikaan aloittanut epädemokraattisen kampanjansa varmistaakseen, että Britannian portit pysyisivät auki kaikille roduille. Poliittista sananvapautta rajoitettiin, ja maahanmuuttopolitiikan muuttaminen demokraattisesti tehtiin käytännössä mahdottomaksi.

 

Sysimusta perintö

Empire Windrush upposi tulipalon vuoksi Algeriassa 1954. Ikävä kyllä laivan perintö jäi elämään. Liberaalit ja kulttuurimarxistinen eliitti nimesivät jopa lontoolaisen aukion Windrushiksi laivan rantautumisen 50-vuotismerkkipäivänä. Laivaa muisteltiin myös 2012 olympialaisten avajaisseremoniassa. Aluksesta talteen otettua ruoria säilytetään pyhäinjäännöksenä Milton Keynesissä sijaitsevassa yliopistossa.

Ruori on ikävä kyllä vain häviävän pieni osa laivan jättämää perintöä. Viime vuonna jamaikalaistaustainen Lloyd Byfield murtautui lontoolaisen Leighann Duffyn kotiin sen jälkeen, kun nainen oli antanut mustalle miehelle pakit. Vasaralla ja puukolla aseistautunut musta maahantunkeutuja puukotti uhriaan 14 kertaa tämän 6-vuotiaan lapsen katsoessa teurastusta vieressä!

Byfield oli laiton siirtolainen, joka oli jo aiemmin tuomittu vankeuteen sen jälkeen, kun hän oli pahoinpidellyt valkoisen naisen taltalla. Byfield määrättiin karkotettavaksi, mutta tätä ei koskaan toteutettu, sillä valkoiset britit halvaantuvat, kun kyse on rodusta ja maahanmuutosta.

Britannian orvoksi jääneet, raiskatut ja murhatut valkoiset alkuperäisasukkaat ovat juutalaisomisteisen Windrushin todellinen perintö. Toivottavasti tieto Britannian monikulttuurisuuden juurista leviää mahdollisimman laajalle.

 

Artikkeli julkaistu alunperin englanniksi The Occidental Observerin verkkosivuilla.

 

Lue myös:

Ruotsin monikulttuurisuuden juutalaiset juuret
Valkoisten kansanmurhan juuret
Video: juutalaiset ja vapaa maahanmuuttopolitiikka
Psykologiset syyt valkoisten syrjäyttämiselle
Maahanmuuttokeskustelu ja Pohjoismaiden itsemurha
Video: kanadalaisfilosofi ruotii orjuutta, juutalaisia ja valkoisten asemaa
Juutalaistaustainen aktivisti: ”Valkoisten kuoleminen sukupuuttoon on hyvä asia!”
Maahanmuutto rikastuttaa pankkiireita mutta köyhdyttää kansaa
Video: juutalainen sionisti vaatii monikulttuurisuutta länsimaihin
Juutalaiset ja rasismi, osa 2