Pohjois-Korea tahtoo aloittaa neuvottelut – Amerikka ei suostu

Pohjois-Korea tahtoo aloittaa Amerikan kanssa kahdenväliset neuvottelut, mutta YK on Yhdysvaltojen johdolla vastannut historiallisen ankarilla talouspakotteilla. Trumpin hallinnon ilmeinen tavoite on provosoida omaa polkuaan kulkevaa aasialaisvaltiota, jotta se antaisi reaktiollaan sopivan tekosyyn täysimittaiselle sodalle.

Virallinen syy uusille pakotteille ovat Pohjois-Korean ohjuskokeet ja ydinohjelman edistyminen. Korea on vastannut väitteisiin toteamalla, että se voisi harkita käyttävänsä aseitaan vain väkivallalla uhkaillutta Yhdysvaltoja sekä amerikkalaisten sotilaallisia liittolaisia vastaan. Koreasta ei ole uhkaa neutraalin ulkopolitiikan tekijöille.

Vaikka Yhdysvallat syyttää Koreaa jatkuvasti sapelinkalistelusta ja maailmanpoliittisen ilmapiirin saastuttamisesta, rauhanneuvotteluiden ainut este on Amerikka itse. Korea on ollut vuosikymmenten ajan valmis dialogiin.

Eliitin mukaan Amerikka on kuitenkin Pohjois-Korealle ”liian arvovaltainen” keskustelukumppani, minkä vuoksi Pjongjangin tulisi aloittaa neuvottelut aluksi Pekingin ja Soulin kanssa. Lisäksi Pjongjangin olisi hankkiuduttava eroon joukkotuhoaseistaan ennen kuin sen johtajat kutsuttaisiin Washingtoniin suutelemaan uuskonservatiivien ja sionistien jalkoja.

Pohjois-Korea on pitänyt amerikkalaisten vaatimuksia nöyryyttävinä ja täysin kohtuuttomina. Amerikka itse ei koskaan suostuisi neuvottelemaan joukkotuhoaseistaan minkään muun valtion kanssa. Amerikka ei tahdokaan rauhaa vaan sodan Pohjois-Koreaa vastaan.

Arvostetut yhdysvaltalaistutkijat, politiikan tutkimuksen professori John Mearsheimer ja kansainvälisten suhteiden professori Stephen Walt ovat todenneet, että Amerikka on omalla toiminnallaan varmistanut, ettei Korea tule hyväksymään neuvotteluehtoja:

”[George] Bushin hallinnon erilaiset strategiat suhteessa Irakiin ja Pohjois-Koreaan ovat lähettäneet selkeän viestin: neuvottelemme vain ydinaseita omistavien valtioiden kanssa. Jos valtio ei omista ydinaseita, olemme sille uhaksi.”

Pjongjang ymmärtää vallan hyvin, että joukkotuhoaseet ovat sen ainut turvatakuu. Ilman laajaa arsenaalia olisi vain ajan kysymys, milloin Amerikka jalkautuisi Koreaan, murhaisi maan johtajat, raiskaisi naiset, asettaisi valtaan uusliberaalin nukkehallituksen ja yksityistäisi maan pankkijärjestelmän tehdäkseen siitä ulkomaiden velkaorjan.

Pjongjang tahtoo parantaa diplomaattiset suhteensa ulkomaailmaan, mutta se ei tahdo tinkiä turvallisuudestaan. 2011 korealaiset seurasivat tiiviisti, kun Nato järjesti Libyassa verisen vallankaappauksen, joka huipentui Muammar Gaddafin videoituun teurastamiseen.

Gaddafi murhattiin, koska hän oli tehnyt äärimmäisen virheen ja hakenut kansainvälistä hyväksyntää luopumalla ydinaseohjelmastaan. Sionistien sadistinen sotaretki Libyassa sinetöi Pjongjangin turvallisuuspoliittisen linjan.

Venäjä mukana uusissa YK-pakotteissa

Korea on siis hyvästä syystä osoittanut maailmalle tasaisin väliajoin, että valtion sotilaallinen kyky kehittyy jatkuvasti, joten Naton on parasta pysytellä kaukana. Israelin hallitsema YK on esittänyt tämän vuoksi närkästynyttä ja syyttänyt Koreaa sodanlietsomisesta.

YK on asettanut nyt jälleen uusia pakotteita, joiden tavoitteena on nälkiinnyttää korealaissiviilejä tuhoamalla kolmasosa maan viennistä. Pjongjang viestitti maailmalle olevansa pettynyt YK:n päätökseen, sillä kyse on puhtaasti Amerikan ja Korean välisestä konfliktista. Miksei YK toteuta neutraalia rauhanvälittäjän rooliaan?

Myös Venäjä tuki YK:n pakotteita, mikä on saattanut monet Vladimir Putinia jumaloivat ”vaihtoehtomediat” kiusalliseen tilanteeseen. Venäjän toiminta ei kuitenkaan yllätä niitä, jotka muistavat, että maa käytännössä siunasi YK:ssa myös Libyan murskaamisen 2011.

Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov totesi tuoreen YK-äänestyksen jälkeen, että Putin tulee kiinnittämään syksyn aikana ”erityistä huomiota Pohjois-Korea-kysymykseen”. Valtamedia kiitteli Venäjää hyvästä työstä; esimerkiksi liberaalin The Guardianin mukaan Korea-vastainen painostus antaa ”harvinaisen toivonmurusen” kansainväliselle yhteisölle.

Kansainvälisen eliitin Korea-strategia on noudattanut samoja askelmerkkejä jo pitkään. 1994 Korea solmi Clintonin hallituksen kanssa sopimuksen, jonka mukaan Pjongjang luopuisi ydinaseohjelmastaan vastineeksi siitä, että Amerikka lopettaisi maan jatkuvan uhkailun.

Yhteistyötä kesti muutaman vuoden, joiden aikana korealaiset eivät jatkaneet ydinaseen kehittämistä. Israelin etua Yhdysvalloissa ajavat uuskonservatiivit päättivät kuitenkin aloittaa ”terrorisminvastaisen sotansa” 2001, minkä vuoksi George Bush hyökkäsi Pjongjangia vastaan ankarasti 2002 kutsuen maata osaksi ”pahuuden akselia”.

Amerikka viesti, että diplomatian aika oli ohi, joten korealaiset jatkoivat uskottavan maanpuolustuksen rakentamista. 2005 vihamiehet tunnustelivat rauhanmahdollisuuksia jälleen, mutta lopulta Amerikka päätti taas aloittaa uhkailun.

Viime vuoden helmikuussa Reuters uutisoi, että Yhdysvallat oli uudelleen kieltäytynyt rauhanneuvotteluista, minkä vuoksi Pjongjang vastasi julkisella ydinkokeella. ”Eristetty valtio on pyrkinyt jo kauan solmimaan rauhansopimukset Yhdysvaltojen sekä muiden 1950–53 Korean sodan osapuolten kanssa,” Reuters muistutti.

Reutersin mukaan Pjongjang oli erityisen huolissaan Etelä-Koreaan sijoitetuista lähes 30 000 amerikkalaissotilaasta sekä siitä, että amerikkalaiset ja eteläkorealaiset järjestävät uhkailumielessä yhteisiä sotaharjoituksia. Amerikkalaista ”diplomatiaa” parhaimmillaan.

Taas uusi sota Israelin puolesta

Vuosi Reuters-uutisen jälkeen Donald Trump astui Yhdysvaltojen presidentin virkaan. Lukemattomat amerikkalaiset äänestivät Trumpia, koska tämä oli arvostellut ankarin sanoin edeltäjiensä veristä ulkopolitiikkaa ja valehdellut äänestäjille, että turhat sodat loppuisivat hänen voittaessaan.

The Washington Post kuitenkin osoitti huhtikuussa, ettei Trumpin politiikka vastannut sodanvastaisia vaalilupauksia. Varapresidentti Mike Pence vahvisti lehdelle, ettei Trumpilla ole aikomustakaan ryhtyä rauhanneuvotteluihin korealaisten kanssa. Pencen mukaan Amerikka tulisi turvautumaan dialogin sijaan entistä ankarampaan poliittiseen painostukseen ja tarvittaessa väkivaltaan.

Yhdysvalloilla luulisi olevan suurempiakin poliittisia huolia kuin pieni ja itseensä kääntynyt kansakunta Japaninmeren tuntumassa. Mistä räävitön poliitikkojen ja toimittajien lietsoma viha maata kohtaan sitten johtuu? Onko sillä edes mitään tekemistä Amerikan omien kansallisten etujen kanssa?

Kuten Mearsheimer ja Walt ovat osoittaneet, ei Yhdysvaltojen ulkopolitiikalla useinkaan ole mitään tekemistä Amerikan oman turvallisuuden kanssa. Sen sijaan Amerikasta on alistettu tehokkaan lobbaamisen ja vaalirahakorruption avulla juutalaisvaltio Israelin aseenkantaja. Israel-orjuus määrittelee Trumpin suhdetta Pohjois-Koreaan siinä missä Obaman suhdetta Syyriaan tai Bushin suhdetta Irakiin.

Amerikan suhde Pjongjangiin on siis suoraan johdettavissa Israelin ja Pohjois-Korean väleistä. Sionistit inhoavat Koreaa jo siksi, ettei se edes suostu tunnustamaan ”Israelin” olemassaoloa. Pjongjangin mukaan ”Israelin” kohdalla sijaitsee Palestiinan valtio – lukuunottamatta Golanin kukkuloita, jotka kuuluvat Syyrialle. Vaikka länsimaiset turistit voivat vierailla Pohjois-Koreassa, israelilaisilta pääsy on kielletty.

Sionistit ovat tietysti raivoissaan siitä, että maailmassa on edelleen poliittisia johtajia, joita ei pelota sanoa suoraan, että juutalaiset varastivat palestiinalaisten maat rikollisesti. Tämän vuoksi juutalaisvaltion puolustusministeri Avigdor Lieberman on kutsunut Pjongjangia osaksi ”pahuuden akselia”.

Tänä keväänä Lieberman yritti kiristää diplomaattista ruuvia haukkumalla Pjongjangin hallintoa ”kiihkoilevaksi ja hulluksi”. Pohjois-Korea vastasi lupaamalla rangaista Israelia ”armottomalla tavalla”, kun aika on oikea. Samalla maa tuomitsi juutalaisten ihmisoikeusrikokset miehitetyillä palestiinalaisalueilla.

Pohjois-Korea rikkoi myös kansainvälisen tabun, jonka mukaan valtiomiesten ei kuulu puhua ääneen Israelin laittomista ydinaseista. Pjongjang osoitti länsimaiden kaksinaamaisuuden muistuttamalla, että Yhdysvallat ja Eurooppa antoivat Israelin rauhassa rakentaa kansainvälisten lakien mukaan rikolliset joukkotuhoaseensa. Miksi juutalaisilla on oikeus laittomiin joukkotuhoaseisiin mutta muilla ei?

Pohjois-Korea on osa sionisminvastaista rintamaa

Jerusalemin ja Pjongjangin sanasodasta uutisoinut The Diplomat muistutti, että Israel on jo kylmän sodan ajoista lähtien ollut Pohjois-Korean ydinohjelman ankarimpia vastustajia.

Kansainvälinen sionistilobby ei voi kestää ajatusta siitä, että jossain maapallon kolkassa toimii hallitus, joka ei hyväksy Palestiinan miehittämistä ja joka kykenisi myös vastaamaan sotilaallisesti Israelin aggressioon.

Korean tuki antisionistiselle vapaustaistelulle ei ole jäänyt vain sanojen tasolle. Kun Israel käynnisti 1973 Jom Kippur –sodan ryöstääkseen uusia maa-alueita naapurivaltioiltaan, Pjongjang lähetti taistelulentäjiä ja huoltohenkilökuntaa tukemaan Egyptin puolustusta sionisteja vastaan.

1980-luvulta lähtien Pjongjang on tukenut vapaustaistelua etenkin ase- ja teknologiakuljetuksilla Israelin vihollisille, muun muassa PLO:lle ja Hizbollahille. Tänä keväänä Palestiinan suurin militanttipuolue Hamas esitti Pohjois-Korealle julkisen kiitoksen siitä, että maa kamppailee edelleen sionistimiehitystä vastaan.

Lisäksi Pohjois-Korea avusti IAEA:n mukaan Syyriaa, kun Bashar al-Assadin hallitus rakensi salaista ydinreaktoria Deir ez Zoriin kymmenen vuotta sitten. Syyrian reaktori oli asiantuntijoiden mukaan suunniteltu pohjoiskorealaisen mallin mukaisesti.

Iranilaisia ydintiedemiehiä on vieraillut Pohjois-Koreassa esimerkiksi vuonna 2013. Juutalaisvaltio pelkää kuollakseen, että Pjongjang onnistuisi levittämään uudenkarheaa sotilasteknologiaa Israelin ja Yhdysvaltojen ylivaltaa vastustaville itsenäisyysliikkeille.

Al-Monitor haastatteli huhtikuussa juutalaispoliitikkoja sekä Israelin miehitysjoukkojen (”armeijan”) väkeä, jotka kertoivat olevansa innoissaan Trumpin entistä sotaisammasta korealaisvihamielisestä retoriikasta: ”Niin kauan kuin Pohjois-Korean kysymys on Trumpin jatkuvana päänvaivana, hän ei kykene keskittymään Israelin ja Palestiinan väliseen konfliktiin,” eräs sionistipoliitikko kertoi. Tämä antaa Israelille vapaat kädet raaistaa palestiinalaisten sortoa.

Toinen al-Monitorin haastattelema sionisti totesi, että Pohjois-Korean kriisillä on myös äärimmäisen suuri symbolinen arvo tulevaisuuden kannalta. Esimerkiksi Iran seuraa tilanteen kehitystä tarkasti, koska Amerikka on uhkaillut Teherania täysin samoista syistä ja samanlaisin sanankääntein kuin Pjongjangia.

Israel uskoo, että Pjongjangin lopullinen päätös tulee määrittämään myös Teheranin puolustuspolitiikan tulevaisuuden. Mikäli Pohjois-Korea murtuu Amerikan, YK:n ja Israelin paineessa sekä luopuu ydinohjelmastaan ja joukkotuhoaseistaan, voi myös Iranin maanpuolustushenki heikentyä ratkaisevasti.

Korea-kriisin kansainvälinen merkitys

Mikäli Pohjois-Korea pitää sen sijaan pintansa ja rakentaa länsimaille vertoja vetävän ydinasearsenaalin, tulee Iran mitä todennäköisimmin tekemään lopulta saman.

Siksi Israel tulee tekemään kaikkensa usuttaakseen Trumpin sotaan. Amerikkalaisten nuorten miesten ja naisten on vuodatettava vertaan Korean maaperällä, jotta Israelin hegemonia Lähi-idässä ja kansainvälisesti olisi turvattu.

Al-Monitorin tapaaman sionistin mukaan merkit ovat tällä hetkellä Israelin kannalta hyviä: ”Tähän asti Jerusalem on ilmaissut olevansa hyvin tyytyväinen Amerikan ulkopolitiikkaan suhteessa Iraniin ja Pohjois-Koreaan […] erään israelilaisministerin mukaan Trumpin vaalilause ’Amerikka ensin!’ on jo rauennut.” Trumpin todellinen motto on: ”Israel ensin!”

Monet pitävät Pohjois-Koreasta puhumista kiusallisena siksi, että maata johtaa nimellisesti ”kommunistinen” hallitus. Japanin historiaan erikoistunut professori Gary Leupp pitää kuitenkin kommunismin käsitettä Pjongjangin tapauksessa lähinnä historiallisena jäänteenä, jolla ei ole mitään tekemistä aidon kommunismin eli Neuvostoliiton ajaman globalistisen marxismin kanssa.

Leuppin mukaan valtion todellinen ideologia eli Juche muistuttaa marxismin sijaan pikemminkin japanilaista valtiošintolaisuutta, jonka keskiössä oli nationalistinen keisarikultti.

Valtiošintolaisuus perustui kertomukseen keisareiden yliluonnollisesta verilinjasta, joka oli johdettavissa auringonjumaluuteen. Se oli yhtä aikaa uskonto ja poliittinen ideologia, sillä aatteen ytimessä oli kansakunnan, maaperän, keisarin ja jumalten yhtenäisyys. Myös Pohjois-Korean valtioideologia on täynnä uskonnollissävytteisiä kertomuksia kansan ja johtajien alkuperästä.

Toisessa maailmansodassa valtiošintolainen Japani liittoutui kansallissosialistisen Saksan ja fasistisen Italian kanssa taistellakseen Amerikkaa vastaan. Kun satojatuhansia siviileitä Hiroshimassa ja Nagasakissa teurastaneet amerikkalaiset miehittivät Japanin 1945, pitivät he šintolaista keisarikulttia globalismin kannalta niin vaarallisena aatteena, että se kiellettiin lailla. Samalla Yhdysvallat aloitti myös eurooppalaisen nationalismin järjestelmällisen tuhoamisen.

Kim Jong-unin isoisä eli ”Suuri johtaja” Kim Il-Sung varttui keisarillisen Japanin miehittämällä alueella, josta hän toi Leuppin mukaan japanilaiset nationalistivaikutteet 1948 perustettuun Korean demokraattiseen kansantasavaltaan eli Pohjois-Koreaan. 1990 Kim Jong-il totesi julkisessa puheessaan, että Juche-aate kehitettiin juuri siksi, etteivät Marxin ja Leninin opit sopineet korealaiseen ympäristöön. Maan uusi perustuslaki ei sisällä lainkaan mainitaa marxismi–leninismistä.

Olisi aatehistoriallisesti siis hölmöä olla vastustamatta Pohjois-Koreaan kohdistuvaa sodanlietsontaa vain siksi, että maa on ”kommunistinen”. Mikäli Pjongjang pitää pintansa Washingtonia, Tel Avivia ja YK:ta vastaan, hyötyvät kaikki kansallismieliset itsenäisyysliikkeet siitä.

 

Lue myös:

Trumpin juutalaisen vävyn Kiina-yhteydet sakenevat
Jos Trump uudistaa ulkopolitiikkaa, Israel voi kävellä tappavaan ansaan
Israelilaispoliitikko: ”Olemme Siionin viisaita ja hallitsemme Amerikkaa”