Talousdemokratia – lääke velkaorjuuteen ja taantumaan

Artikkeli on tiivistetty käännös Britannian finanssivalvonnan entisen johtaja lordi Adair Turnerin syyskuisesta puheesta, joka pidettiin talousdemokraattisen Positive Money –yhdistyksen tapahtumassa. Turner puhuu nykyisen velkatalousjärjestelmän kestämättömyydestä sekä vaihtoehtoisista rahoitusmalleista.

Elpyminen vuoden 2008 finanssikriisistä on ollut äärimmäisen vaivalloista. Syy tälle on se, että kotitalouksien velka on kasvanut räjähdysmäisesti suhteessa bruttokansantuotteeseen. 1950 suhde oli 50 %, 2008 jo 170 %!

Yksityinen velkaantuminen johtuu ennen kaikkea lainarahalla käydyistä kiinteistökaupoista. Lukemattomat kotitaloudet ja yritykset syöksyivät velkakriisiin, kun luottamus osakemarkkinoilla katosi ja kiinteistöjen hinnat romahtivat. Tämä johti siihen, että yksityinen sektori teki kaikkensa lyhentääkseen lainojaan.

Tapahtumaketju johti kysynnän rajuun supistumiseen ja talouden taantumaan. Syntyi ympäristö, jossa velkaa ei saada katoamaan vaan sitä voidaan vain siirtää yksityiseltä julkiselle sektorille ja takaisin:

• Suuri julkinen alijäämä on suoraa seurausta taantumasta. Alijäämä on kuitenkin myös talouden elvyttämisen edellytys.
• Kun julkinen sektori alkaa velkaantua nopeasti suhteessa BKT:hen, vaatii klassinen taloustiede velkaantumisen katkaisua ja talouskuria.
• Talouskuri kuitenkin ruokkii taantumaa.

Talouden elvyttäminen vaatii velkaantumista, mutta julkinen velkaantuminen johtaa talouskasvua supistaviin leikkauksiin. Mikäli klassiset taloustieteilijät ovat oikeassa, olemme noidankehässä.

Japani oli samassa tilanteessa 1990-luvulla, kuten Richard Koo on kuvannut makrotaloustieteellisessä kirjassaan The Holy Grail. Koo kutsuu ilmiötä tasetaantumaksi. Tasetaantuma on iskenyt Yhdysvaltoihin, Englantiin ja lukemattomiin muihin maihin 2008 jälkeen. Paisunut yksityinen velka on myrkkyä kansantaloudelle.

Kriisiä edeltänyt taloustieteellinen harha

Nyt vaikuttaa uskomattomalta, että ennen finanssikriisiä valtavirtaiset taloustieteilijät pitivät yksityistä velkaantumista joko neutraalina tai jopa positiivisena ilmiönä.

Talousviisaat kertoivat meille, että tarvitsemme velka- ja pääomasopimuksia investointien tueksi. He eivät kuitenkaan tulleet ajatelleeksi, voisiko velkaa olla liikaa tai liian vähän.

Makrotaloustieteilijät ja keskuspankit väittivät, että talouden vakaus oli turvattu, kunhan inflaatio pysyisi matalana. Inflaatio oli kaikki kaikessa – finanssijärjestelmän mekanismit ja reaalitalouden tase olivat merkityksettömiä yksityiskohtia. Meille väitettiin, että pankit ja rahoitusjärjestelmä ovat pelkkä ”huntu”, jonka läpi ohjauskorko kanavoidaan reaalitalouteen. Toisin sanoen pankeilla, velalla ja rahalla ei olisi käytännössä mitään merkitystä talouden kannalta!

Nyt on helppo todeta, että klassinen taloustiede oli täysin väärässä. Teorian mätä ydin oli virheellinen käsitys pankkien, velan ja rahan luonteesta. Etenkin talousdemokraattinen liike on tehnyt erinomaista työtä korjatakseen näitä väärinkäsityksiä.

Mitä pankit tekevät?

Ikävä kyllä monet koulukirjat väittävät edelleen, että pankkien tehtävä on vastaanottaa talletuksia ja lainata talletettua rahaa edelleen yrityksille. Klassisen näkemyksen mukaan pankki kanavoi jo olemassa olevaa rahaa erilaisiin investointeihin.

Tämä on täysin harhainen käsitys liikepankkien roolista ja tehtävästä. Pankit eivät lainaa talletettua rahaa – ne luovat uutta rahaa tyhjästä myöntämällä lainoja. Koska lainojen juoksuaika on pidempi kuin talletusten, liikepankit luovat uutta ostovoimaa.

1900-luvun maineikkaat taloustieteilijät Wicksellistä Hayekiin ja Keynesiin ymmärsivät kaikki, että liikepankit eivät lainanneet talletettua rahaa eteenpäin vaan loivat uutta rahaa kiertoon. 1960-luvulta lähtien valtavirtainen taloustiede on kuitenkin unohtanut tämän! Tämä on äärimmäisen vaarallinen tilanne. Pankit, velka ja raha eivät todellakaan ole merkityksettömiä reaalitalouden kannalta. Kansantaloutta ymmärtääkseen on äärimmäisen tärkeä tietää, paljonko liikepankit luovat uutta rahaa ja mihin ostovoima kanavoidaan.

Mikäli pankit luovat liikaa uutta ostovoimaa, voi inflaatio kärjistyä. Wicksell kirjoitti tästä paljon. Vuoden 2008 kriisiä kuitenkin edelsi matalan ja tasaisen inflaation aikakausi. Talousteoreetikot päättelivät, että koska inflaatio oli matala, ei velkakriisikään voinut uhata. Mikäli pankit olisivat toimineet oppikirjojen kuvaamalla tavalla (lainaten olemassaolevia talletuksia reaalitalouden investointeihin), olisi teoria matalan inflaation ja sopivan velkamäärän suhteesta ehkä ollutkin perusteltu.

Ikävä kyllä pankit eivät toimi koulukirjojen kuvaamalla tavalla. Suurin osa pankkien luomasta rahasta kanavoidaan aivan muihin kohteisiin kuin yrityksiin ja työllistämiseen. Kehittyneissä talouksissa valtaosaa luotosta ei suinkaan sijoiteta yritysten ja reaalitalouden kasvuun. Sen sijaan noin 85 % pankkien luomasta uudesta pääomasta haaskataan reaalitalouden kannalta toisarvoisiin kohteisiin, kuten kiinteistö- ja osakekauppaan.

Kansantalouden kannalta erityisen vaarallinen ristiriita on se, että pankit voivat luoda rajattomasti uutta ostovoimaa, mutta kiinteistöjen ja maan tarjonta on erittäin rajallista.

Perustavan ristiriidan vuoksi kansantalouden vakautta ei turvata pelkkiä inflaatiotavoitteita asettamalla. Sen sijaan julkisen vallan tulee hallita, säännellä ja vaikuttaa yksityisen velan määrään ja siihen, mihin uutta rahaa sijoitetaan. Onko tämä kuitenkaan tarpeeksi? Vaaditaanko jotain vielä radikaalimpaa?

Radikaali vaihtoehto – vähimmäisvarantojärjestelmän kaataminen

Monet 1920- ja 1930-lukujen rahoituskriiseihin tutustuneet uskovat, että nyt tarvitaan radikaaleja muutoksia. Niin sanotussa Chicago-suunnitelmassa muun muassa Henry Simons ja Irving Fisher (joka oli rahauudistusta ajaneen Ezra Poundin ystävä) esittivät, että vähimmäisvarantojärjestelmä olisi lakkautettava.

Chicago-suunnitelman mukaan liikepankeilla täytyisi olla 100 % reservit, eli niiden tulisi ansaita etukäteen kaikki raha, jonka ne lainaisivat eteenpäin. Toisin sanoen yksityiset pankit eivät enää saisi luoda uutta rahaa.

On mielenkiintoista, että monet vähimmäisvarantojärjestelmän vastustajat olivat tuohon aikaan kiivaita markkinaliberaaleja ja kaiken julkisen sääntelyn vihollisia.

Esimerkiksi Simons uskoi, ettei vapaiden markkinoiden filosofiaa voinut soveltaa liikepankkeihin, sillä uutta ostovoimaa luoneita rahoituslaitoksia ei mitenkään voinut verrata esimerkiksi autoja valmistaviin tehtaisiin. Reaalitalouden lainalaisuudet eivät päde rahoitusmarkkinoihin.

Kuinka talouskasvua voisi ruokkia?

Mikäli liikepankkien toiminnalle asetettaisiin tiukat rajat, täytyisi talouskasvua rahoittaa täysin uusilla tavoilla. Ennen finanssikriisiä olimme riippuvaisia yksityisestä luotosta.

Kriisiä edeltävinä vuosina BKT kasvoi kehittyneissä maissa keskimäärin 4–5 %, josta noin 2 % oli aitoa kasvua ja 2 % inflaatiota. Samalla yksityisen velan määrä kasvoi noin 15 % vuodessa! Toisin sanoen kotitaloudet velkaantuivat paljon nopeammin kuin kartuttivat aitoa varallisuutta.

Yleisesti uskottiin, että hurja velkaantumisvauhti oli täysin luonnollista ja jopa pakollista talouskasvun kannalta.

Viimeistään nyt on kuitenkin selvää, ettei järjestelmä ole kestävällä pohjalla. Mikäli meidän täytyy velkaantua 15 % saavuttaaksemme 5 % kasvua reaalitaloudessa, olemme astuneet finanssi- ja velkakriisien loputtomaan kehään. Voisiko talouskasvua stimuloida siis jollain toisella tavalla?

1900-luvun radikaalit uskoivat, että talouden vakauden ja kasvun voisi yhdistää vain lakkauttamalla yksityispankkien oikeuden luoda uutta rahaa. Tällaisessa järjestelmässä hallitus voi luoda kysyntää rahoittamalla alijäämiä omalla keskuspankkirahalla. Mikäli markkinat ylikuumenevat, hallitus ja keskuspankki voivat vakauttaa tilannetta leikkaamalla menoja, mikä poistaa ylimääräistä rahaa kierrosta.

Hallitus voisi rahoittaa kaikki hankkeensa omalla keskuspankkirahalla tai esimerkiksi verottamalla; tärkeintä kuitenkin on, ettei sen tarvitsisi velkaantua ja maksaa korkoa ulkopuolisille pankeille.

Teknisesti mahdollista?

Onko keskuspankkirahoitus teknisesti mahdollista? Voiko hallitus taata, ettei keskuspankkirahaa kohdennettaisi väärin, mikä voisi johtaa uusiin talouskriiseihin?

Olen ehdottomasti sitä mieltä, että keskuspankkirahoitus on mahdollista toteuttaa ja että sen käyttö olisi useissa tilanteissa myös hyvin toivottavaa. Ei ole mitään syytä uskoa, että tämä johtaisi automaattisesti esimerkiksi inflaation kärjistymiseen, kuten joskus kuulee väitettävän.

Keskuspankkirahoituksen vaikutus inflaatioon riippuu täysin siitä, paljonko uutta rahaa päätetään luoda. Mikäli keskuspankki ja hallitus päättävät rahoittaa pienen alijäämän (esimerkiksi 1 % bruttokansantuotteesta), kysyntä kasvaa melko hitaasti. Mikäli rahaa päätetään luoda enemmän suhteessa BKT:hen, kysyntä kasvaa nopeammin, mikä voi johtaa haitallisen korkeaan inflaatioon.

1700-luvulla Pennsylvanian siirtokunta käytti menestyksekkäästi uutta paperirahaa stimuloidakseen talouskasvua. Koska rahaa ei painettu liikaa, ei inflaatio ollut ongelma. Oli myös siirtokuntia, jotka painoivat uutta rahaa aivan liikaa, mikä luonnollisesti johti ongelmiin. Menestys riippui siis uuden rahan määrästä. Vaikka nykyaikainen rahoitusjärjestelmä on paljon monimutkaisempi, pätee sama nyrkkisääntö edelleen.

Willem Buiter on todistanut matemaattisesti artikkelissaan, että julkisten alijäämien keskuspankkirahoitus (ja tästä kiertoon tuleva uusi koroton raha) ruokkii aina kysyntää. Buiterin mukaan on siis valheellista väittää, että valtio voisi edes teoriassa joutua tilanteeseen, jossa se ei voisi lisätä kysyntää ja talouskasvua. En ole urani aikana törmännyt toistaiseksi yhteenkään vakuuttavaan argumenttiin sen puolesta, että keskuspankkirahoitusta tulisi lähtökohtaisesti välttää.

Keskuspankkirahoitus on velkarahoitusta parempi vaihtoehto myös siksi, että se vapauttaa valtiot julkisen velan taakasta.

Keskuspankkirahoitus päihittää myös kevyen rahapolitiikan ja määrällisen elvyttämisen, sillä se on tehokkaampaa ja sisältää vähemmän riskejä:

• Tehokkaampaa siksi, että keskuspankkirahoitus voidaan kanavoida suoraan kotitalouksille, mikä lisää kysyntää välittömästi. Sen sijaan määrällinen elvytys on epäsuora menetelmä, joka perustuu sille, että osakkeiden hintojen noustessa varakkaat yhtiöt ja yksilöt investoivat ja kuluttavat enemmän.
• Vähemmän riskialtista siksi, että matalaan ohjauskorkoon perustuva kevyt rahapolitiikka stimuloi helposti yksityisen velan paisumista reaalitalouden sijaan. Sama kehityskulku aiheutti vuoden 2008 kriisin.

Tutkittuani aihetta olen siis tullut johtopäätökseen, ettei keskuspankkirahoitukselle ole mitään teknisiä tai taloustieteellisiä esteitä. ”Esteet” liittyvät puhtaasti nykyiseen poliittiseen järjestelmään.

 

Adair Turner

 

Lue myös:

Markku Uusipaavalniemi: Rahan valta pankeilta valtiolle
Talousdemokratia kiinnostaa eurooppalaisia
Talousdemokraatit: valtionvelka voidaan katkaista rahauudistuksella
Mitä on nationalistinen talouspolitiikka?
Hitler ja pankkiirit: korko-orjuuden murtaminen
Yhdysvaltain keskuspankin seuraava johtaja Israelin kaksoiskansalainen?
Yksityistäminen, uusliberalismi, juutalaiset
Englannin keskuspankin vaiettu historia 1, 2
Taistelu koronkiskontaa vastaan 1, 2, 3
Talousdemokraattien julkaisu haastaa pankkiirien poliittisen vallan