Auschwitz-päällikön ”tunnustus” on väärennös

Magneettimedia julkaisee suomalaisen Ruupertti-revisionistibloggaajan suomennoksen Robert Faurissonin artikkelista ”How the British Obtained the Confessions of Rudolf Höss“. Hössin väärennetty ”tunnustus” on tärkeimpiä holokaustimyytin opinkappaleita. Toimitus on tehnyt pieniä muokkauksia alkuperäiseen suomennokseen.

Rudolf Höss oli ensimmäinen kolmesta Auschwitzin komendantista. Hän esiintyi todistajana Nürnbergin oikeudenkäynnissä 15.4.1946, jolloin hänen kertomuksensa synnytti suuren kohun. Hän tunnusti saaneensa Himmleriltä määräyksen tuhota juutalaiset. Hän arvioi, että Auschwitzissa olisi murhattu 3 miljoonaa ihmistä ja 2,5 miljoonaa näistä kaasukammioissa.

Hänen tunnustuksensa olivat vääriä. Ne oli kiristetty häneltä kiduttamalla, mutta vasta 1983 selvisi, millä tavoin häntä oli kidutettu ja keitä kiduttajat olivat.

Rudolf Hössin tunnustukset muodostavat kulmakiven teorialle, jonka mukaan juutalaisia murhattiin järjestelmällisesti muun muassa kaasukammioissa. Tunnustussarja käsittää erityisesti neljä asiakirjaa, jotka esittelen kronologisessa järjestyksessä:

 

1. kirjallinen todistus, allekirjoitettu 14. maaliskuuta (tai 15. maaliskuuta?) 1946 aamulla 2:30. Todistus on 8 sivua pitkä ja saksaksi koneella kirjoitettu.

En usko, että mikään tuomioistuin yhdessäkään demokratiassa ottaisi tosissaan näitä liuskoja, joissa ei ole otsikointia tai mitään hallinnollista viitettä. Ne ovat vain koneella kirjoitettuja ja käsin kynällä monta kertaa korjattuja papereita ilman selvennyksiä korjauksista tai yhteenvetoa siitä, kuinka monta sanaa on korjattu tai jätetty pois.

Höss allekirjoitti sen ensimmäisen kerran kirjoitettuaan: “14.3.46 230″. Hän allekirjoitti uudelleen seuraavien (yleisesti käsin kirjoitetuiksi otaksuttujen, mutta todellisuudessa koneella kirjoitettujen) rivien jälkeen: “Olen lukenut yllä olevan esityksen ja hyväksyn sen vastaavan sitä, mitä olen sanonut ja että se on täydellisesti totta.”

Tätä seuraavat kahden todistajan, brittiläisten kersanttien, nimet ja allekirjoitukset. Toinen ei ole kirjannut päiväystä, toinen ilmoittaa päiväksi 15.3. Viimeinen allekirjoitus on 92. kenttäturvallisuusosaston kapteenin. Se vahvistaa kahden kersantin olleen läsnä koko kuulustelun ajan ja että tällöin Rudolf Höss on vapaaehtoisesti antanut todistuksensa. Tässä ilmoitettu päivämäärä on 14.3.1946. Paikkaa ei ole kerrottu!

Liittoutuneet numeroivat dokumentin tunnuksella: NO-1210.

 

2. tunnustus allekirjoitettiin 22 päivää myöhemmin 5.4.1946. Se on 20 sivua pitkä koneella kirjoitettu englanninkielinen teksti.

Tämä on yllättävää: Höss allekirjoitti tunnustuksen, joka oli kirjoitettu hänen vartijoidensa kielellä, ei omalla äidinkielellään. Hänen allekirjoituksensa esiintyy kolme kertaa: kahden ensimmäisen sivun jälkeen, kolmannen sivun alla ja viimeisen sivun alla, koneella englanniksi kirjoitettujen neljän rivin alla:

“Ymmärrän englanninkielisen yllä olevan tekstin. Yllä olevat esitykset ovat totta: tämän julkilausuman olen antanut vapaaehtoisesti ilman painostusta; luettuani yllä olevan lausunnon, olen allekirjoittanut ja vahvistanut sen Nürnbergissä Saksassa 5.4.1946.”

Tätä seuraa everstiluutnantti Smith W. Brookhartin allekirjoitus seuraavan lausunnon jälkeen: “Allekirjoitettu ja vannottu edessäni tänään 5.4.1946, Nürnbergissä, Saksassa.”

Tässä muodossa teksti on, jos mahdollista, vieläkin vähemmän vakuuttava kuin edellinen. Kokonaisia rivejä on lisäilty englantilaiseen tyyliin isoilla kirjaimilla ja muita on viivattu yli kynällä. Marginaalissa ei ole selityksiä korjauksille, eikä yhteenvetoa pois jätetyistä sanoista lopussa ole. Liittoutuneet antoivat dokumentille tunnuksen PS-3868.

Nürnbergissä tahdottiin kätkeä tosiasia, että Höss oli allekirjoittanut tunnustuksen, joka oli kirjoitettu englanniksi, vaikka sen olisi pitänyt olla hänen omalla kielellään. Lisäksi tunnustuspapereiden oudot merkinnät, kuten yliviivaukset, lisäykset ja korjaukset tahdottiin piilottaa julkisuudelta. Alkuperäinen teksti päätettiinkin esittää “käännöksenä” saksasta englanniksi!

Petoksesta vastannut henkilö toimi kuitenkin liian hätäisesti. Hän luuli, että käsin kirjoitettu lisäys kappaleeseen 10 (tehty englantilaiseen kirjoitustyyliin) oli tarkoitettu kappaleeseen 9. Väärinymmärryksen seurauksena kappaleen 9 loppu on täysin käsittämätön. Sen vuoksi kaksi eri dokumenttia kantaa samaa tunnusta PS-3868: asiakirja, jonka Höss on allekirjoittanut ja sen uusi versio. Varsinkin uusi versio on erittäin silmiinpistävä väärennös, mutta silti se esitettiin Nürnbergissä.

On olemassa historiallinen teos, joka väittää sisältävänsä dokumentin PS-3868, mutta esittää todellisuudessa ”uuden version”. Kirja jätti pois (lukijoille asiasta mainitsematta) kappaleen 9 lopun sekä kappaleen 10 (Henri Monneray: La Persécution des Juifs dans les pays de l’Est présentee à Nuremberg. Pariisi. Center for Contemporary Jewish Documentation. 1949. s. 159 – 162).

 

3. tunnustus on edellä mainittu erikoislaatuinen suullinen todistus, joka esitettiin tuomioistuimelle Nürnbergissä 15.4.1946, 10 päivää dokumentin PS-3868 allekirjoittamisen jälkeen.

Ristiriitaista kyllä, Saksan turvallisuusjohtaja Ernst Kaltenbrunnerin puolustusasianajaja Kurt Kauffmann oli pyytänyt Hössiä todistamaan. Kauffmanin ilmeinen suunnitelma oli osoittaa, että ”tuhoamisesta” vastuussa oli Himmler eikä Kaltenbrunner.

Oikeudessa syyttäjän edustaja (tuolloin amerikkalainen apulaissyyttäjä eversti Harlan Amen) esitti kysymyksiä Hössille ja näytti lukevan tällöin tämän allekirjoittamaa tunnustusta. Todellisuudessa edustaja luki katkelmia uudesta versiosta. Eversti Amen esitti verukkeen, jonka perusteella hän jätti lukematta kappaleet 8 ja 9.

Joka kappaleen jälkeen Amen kysyi Hössiltä, oliko hän todella lausunut näin. Hän sai seuraavat vastaukset: “Jawohl”, “Jawohl”, “Jawohl”, “Ja, es stimmt”, kahden lauseen vastaus (sisältäen ilmeisen virheen Unkarin juutalaisia koskien; näiden väitettiin tulleen murhatuiksi Auschwitzissa jo 1943, vaikka ensimmäinen ryhmä unkarinjuutalaisia saapui leirille vasta 2.5.1944!), “Jawohl”, “Jawohl”, “Jawohl”, yhden lauseen vastaus, “Jawohl” ja “Jawohl” [IMT, XI, pp. 457-461]. Hössiä on lainattu saksankielisten Nürnberg-pöytäkirjojen mukaisesti.

Normaalissa murhaoikeudenkäynnissä olisi tuhoamisesta ja kaasukammioista esitetty satoja kysymyksiä (siis rikoksesta ja historiallisesti täysin ainutlaatuisesta rikoksentekovälineestä), mutta kukaan ei esittänyt näitä kysymyksiä.

Erityisen merkillistä on, että eversti Amen ei tahtonut selvittää yhtään yksityiskohtaa eikä mitään lisätietoa liittyen kauhistuttavaan ”tunnustukseen”, jonka hän oli juuri lukenut toimittajien läsnäollessa. Toimittajien kertomukset täyttivät maailman sanomalehtien lööpit seuraavana päivänä.

 

4. ”Auschwitzin komendantti” –otsikolla kirjoitetut ”tunnustukset”. Hössin väitetään kirjoittaneen tekstit lyijykynällä puolalaisten kommunististen vangitsijoidensa valvonnassa Krakovassa, jossa hän oli odottamassa oikeudenkäyntiään.

Höss tuomittiin kuolemaan 2.4.1947 ja hirtettiin Auschwitzissa 14 päivää myöhemmin. Maailma joutui odottamaan 11 vuotta, kunnes hänen kirjoittamakseen väitetyt muistelmansa ilmestyivät saksaksi 1958.

Muistelmat toimitti saksalainen historioitsija Martin Broszat. Broszat ei kuitenkaan kohdellut tekstejä kriittisyydellä, jota tutkijoilta yleensä edellytetään. Hän jopa jätti pois useita kohtia, jotka olisivat paljastaneet liian selvästi, että Höss (tai hänen vangitsijansa) olivat esittäneet niin järjettömiä väitteitä, että ne olisivat herättäneet epäilyksen kirjoitusten luotettavuudesta.

Neljällä esittelemälläni asiakirjalla on yhteinen alkuperä. Kun niitä lukee tarkemmin, huomaa kuitenkin ristiriitaisuuksia. Pääosin sisältö on kuitenkin yhtenevä. NO-1210:n sisältö on tiivistetty PS-3868:n sivuilla; tämä asiakirja oli keskeinen dokumentti Nürnbergin suullisen todistuksen taustalla.

Krakovassa kirjoitetut muistelmat kruunaavat kaiken. Kaiken perusta on siten dokumentti NO-1210. Puolalaisen tutkintatuomarin Jan Sehnin valvonnassa kirjoitetuissa Krakovan muistelmissa Höss kertoo osan siitä, kuinka britit saivat häneltä ensimmäisen tunnustuksen.

 

Hössin paljastukset ensimmäiseen tunnustukseen (NO-1210) liittyen

Sota loppui Saksassa 8.5.1945. Höss päätyi brittien käsiin. Britit kuljettivat hänet SS-miehille tarkoitettuun leiriin.

Agronomina hänet vapautettiin pian. Vartijat eivät olleet selvillä vankinsa tärkeydestä. Työtoimisto löysi hänelle maataloustöitä Flensburgin läheltä Tanskan rajan tuntumasta. Hän sai olla rauhassa 8 kuukautta. Sotapoliisi etsi häntä. Höss pystyi pitämään yhteyttä perheeseensä, mutta poliisi alkoi tarkkailla ja painostaa perhettä pian.

Muistelmissaan Höss kertaa pidättämisensä vaiheet ja seuraukset. Hänen kohtelunsa oli erittäin brutaalia. Ensin vaikuttaa yllättävältä, että puolalaiset sallivat Hössin tehdä paljastukset brittiläisestä sotapoliisista. Motiivit tälle voivat olla:

1. Jotta tunnustus näyttäisi luotettavalta ja totuudenmukaiselta.
2. Jotta lukija saisi paremman mielikuvan puolalaisista kommunisteista verrattuna brittiläisiin. Höss kertoikin myöhemmin, että hänen ensimmäisen Krakovan-vankeutensa aikana viranomaiset miltei tuhosivat hänet fyysisesti ja ennen kaikkea henkisesti. Myöhemmin puolalaiset alkoivat kohdella Hössiä kuitenkin niin hyvin, että hän suostui kirjoittamaan muistelmansa.
3. Tarjotakseen selityksen eräisiin mielettömyyksiin, joita teksti dokumentissa NO-1210 sisältää ja jotka Höss oli vahvistanut allekirjoituksellaan. Yksi näistä oli “tuhoamisleirin” perustaminen, jollaista ei koskaan ollut olemassa: “Wolzek lähellä Lublinia”. Sekaannus Belzecin kanssa ei tule kysymykseen, sillä Höss puhuu kolmesta leiristä: “Belzek (sic), Tublinka (sic) ja Wolzek lähellä Lublinia”. Myöhemmin Treblinka on kirjoitettu oikealla tavalla. Huomioitakoon, että Belzecin ja Treblinkan leirit eivät olleet olemassa kesäkuussa 1941, jolloin Himmler Hössin mukaan ”kertoi” tälle, että ne toimivat jo “tuhoamisleireinä”!

Alla ovat sanat, joilla Höss kuvasi hänen pidätysaikaansa brittien vankina sekä dokumentin NO-1210 allekirjoitusta. Hän kuvailee myös siirtoaan Mindeniin Weserin rannalle, jossa hänen kokemansa kohtelu oli pahempaa kuin koskaan. Tekstissä käsitellään myös Nürnbergin-vankeutta sekä lopulta hänen siirtämistään Puolaan.

“Minut pidätettiin 11.3.1946 (klo 11:00).

Myrkkypulloni oli mennyt rikki kaksi päivää aiemmin.

Kun heräsin, luulin ensin joutuneeni ryöstäjien uhriksi, sillä tuohon aikaan ryöstöjä tehtiin paljon. Näin he pidättivät minut. Kenttäturvallisuuspoliisi pahoinpiteli minut.

Minut vietiin Heideen, jossa minut lukittiin samoihin parakkeihin, joista minut oli vapautettu 8 kuukautta aiemmin.

Ensimmäisessä kuulustelussani todistus saatiin hakkaamalla minua. En tiedä, mitä asiakirjassa luki, vaikka allekirjoitin sen. Alkoholi ja piiskaus olivat minulle liikaa. Piiska oli omani, jonka olin vahingossa saanut vaimoni matkatavaroiden mukana. Se oli tuskin koskenut hevoseeni, vielä vähemmän [Auschwitzin] vankeihin. Siitä huolimatta yksi kuulustelijoistani oli vakuuttunut siitä, että olisin vähän väliä käyttänyt sitä vankien ruoskimiseen.

Muutamien päivien päästä minut vietiin Weserin Mindeniin, brittiläisen alueen pääkuulustelukeskukseen. Siellä kärsin lisää kovaa kohtelua Englannin yleisen syyttäjän, majurin, käsissä.

Vankilan yleiset olosuhteet olivat yhtä hirveät kuin henkilöstön käytös.

Kolmen viikon päästä sain yllätyksekseni peseytyä, ajaa partani sekä leikata tukkani. Minulla oli siihen asti ollut aina käsiraudat pidätyksestäni lähtien.

Seuraavana päivänä minut vietiin Nürnbergiin vangin kanssa, joka oli tuotu Lontoosta asti todistamaan osana Fritzschen puolustusta. Vankeusaikani Nürnbergissä oli lepohoitoa siihen verrattuna, mitä olin kokenut aikaisemmin. Olin samalla osastolla syytettyjen kanssa ja näin heitä joka päivä vietävän oikeuteen. Melkein joka päivä liittoutuneiden edustajat kävivät meitä tapaamassa. Minua osoiteltiin aina kuin erityisen kiinnostavaa eläintä.

Olin Nürnbergissä, koska Kaltenbrunnerin puolustusasianajaja oli kutsunut minut puolustuksen todistajaksi. En koskaan ole pystynyt käsittämään eikä minulle ole vieläkään selvää, miksi juuri minä olisin kyennyt auttamaan Kaltenbrunnerin syyttömyyden osoittamisessa. Vaikka olot vankilassa olivat suhteellisen hyvät – luin aina kun minulla oli aikaa ja siellä oli hyvin varustettu kirjasto – kuulustelut olivat henkisesti erittäin epämiellyttäviä. En voi todella moittia kuulustelijoita – he olivat kaikki juutalaisia.

Psykologisesti minut melkein rikottiin palasiksi. He halusivat tietää kaikki kaikesta. Juutalaiset olivat tälläkin kertaa asialla. He tekivät minulle erittäin selväksi, mikä kohtaloni tulisi olemaan.

25.5. eli hääpäivänäni minut vietiin von Burgsdorffin ja Bühlerin kanssa lentoasemalle ja luovutettiin puolalaisille upseereille. Amerikkalainen kone lennätti meidät Varsovaan Berliinin kautta. Vaikka matkalla meitä kohdeltiin hyvin, pelkäsin pahinta, kun muistin kokemukseni brittiläisellä vyöhykkeellä ja puheet, joita olin kuullut vankien kohtelusta idässä.” [Otteet ovat peräisin englanninkielisestä painoksesta Hössin kirjasta Commandant in Auschwitz. 1959. s. 173-175]

 

Paljastukset brittikiduttajista vuodelta 1983

Revisionistit osoittivat jo ajat sitten, että Rudolf Hössin kaikki eri tunnustukset sisälsivät niin monia suuria virheitä ja järjettömyyksiä, että niihin voi lainkaan luottaa. Ikävä kyllä tuomarit Nürnbergissä ja Krakovassa eivät olleet kiinnostuneita totuudesta. Lukemattomat kritiikittömät ”historioitsijat” ovat nielleet tuomareiden näkemykset purematta analysoimatta lainkaan asiakirjojen sisältöä ja taustoja.

Oli kauan pidetty todennäköisenä, että 92. kenttäturvallisuusosaston sotilaat olivat kiduttaneet Hössiä, mutta hypoteesi kaipasi vahvistusta. Todisteet saatiin, kun Englannissa julkaistiin kirja, joka sisälsi pääkiduttajan nimen (juutalainen brittikersantti) sekä kuvauksen Hössin pidättämisestä ja kolmannen asteen kuulusteluista.

Kirjan tekijä on Rupert Butler. Se on julkaistu 1983 (Hamlyn Paperacks). Butler on kirjoittanut myös kolme muuta teosta: The Black Angels, Hand of Steel ja Getapo, kaikki Hamlynin kustantamia.

Tämä kirja on nimeltään Legions of Death. Kirja suhtautuu erittäin vihamielisesti kansallissosialismiin. Butler kertoi, että hän teki tutkimuksia kirjaa varten Lontoon Imperial War Museum –rakennuksessa sekä muissa maineikkaissa instituutioissa, kuten Institute for Contemporary History, Wiener Library ja niin edelleen.

Aluksi Butlerin kirjassa esitetään kiitos yllä mainituille instituutioille sekä monille yksityishenkilöille. Näistä kaksi on erityisen mielenkiintoisia. Toinen on Bernard Clarke (“joka vangitsi Auschwitzin komendantin Rudolf Hössin”). Kirjailija lainaa kirjassaan useita kappaleita, jotka on kirjoittanut tai lausunut nauhalle Bernard Clarke. Clarke ei osoita lainkaan katumusta tai sääliä. Päinvastoin, hän ilmoittaa erityisen ylpeästi kiduttaneensa “natsia”. Rupert Butler ei myöskään pidä Claken toimintaa tuomittavana.

Kumpikaan heistä ei ymmärrä paljastustensa merkitystä. He kertovat avoimesti, että Höss pidätettiin 11.3.1946 ja että häntä oli kidutettava kolme päivää ennen kuin häneltä saatiin “yhtenäinen lausunto”. He eivät ymmärrä, että oletettu “yhtenäinen lausunto” ei ole muuta kuin epätoivon parahdus, jonka vapiseva ja puolustuskyvytön uhri allekirjoitti klo 2:30 aamuyöllä.

Kidutetun uhrin ”tunnustus” sinetöi ratkaisevasti Auschwitz-myytin sekä tarinan kaasukammioista juutalaisten ”kansanmurhan” keskuksena.

 

Hössin kiinniotto

11.3.1946 eräs kapteeni Cross, Bernard Clarke sekä neljä muuta brittiläistä tiedustelu-upseeria – useimmat heistä pitkiä ja uhkaavia – tunkeutuivat rouva Hössin ja hänen lastensa kotiin. Kuusi miestä olivat “koulutettuja jatkuvan ja armottoman kuulustelun hienostuneemmissa tekniikoissa” (s. 235). Clarke huusi: “Jos et kerro meille puolisosi olinpaikkaa, luovutamme teidät venäläisille ja he laittavat teidät teloituskomppanian eteen. Poikasi joutuu Siperiaan.”

Rouva Höss murtui ja paljasti Clarkin mukaan maatilan, jossa hänen puolisonsa piileskeli sekä tämän peitenimen: Franz Lang. Clarke lisäsi: “Pojan ja tyttären sopiva pelottelu tuotti täsmälleen samat tiedot.”

Juutalainen kersantti ja viisi muuta kolmannen asteen kuulustelun asiantuntijaa lähtivät etsimään Hössiä, jonka he yllättivät huoneesta, jota käytettiin maatilan karjan teurastamiseen.

Clarke kertoo Hössin parkaisseen jo nähdessään brittiläiset univormut. Clarke kysyi hänen nimeään. Kun hän oli lyönyt Hössiä neljä kertaa kasvoihin aina tämän vastattua Franz Lang, tämä viimein myönsi todellisen henkilöllisyytensä.

Clarke väittää tämän laukaisseen niiden juutalaisten kersanttien inhon, joiden vanhemmat Clarken mukaan olisivat ”kuolleet Auschwitzissa Hössin määräyksestä”. Höss riisuttiin alastomaksi ja pantiin teurastuspöydälle. Clarken muistelee, että huudot ja iskut tuntuivat jatkuvan loputtomiin. Lopulta lääkintäupseeri oli vaatinut hakkaamisen keskeyttämistä peläten muuten Hössin kuolevan liian aikaisin.

Höss peitettiin rievulla ja vietiin autoon. Hänen suuhunsa kaadettiin viskiä. Hössin yrittäessä nukkua Clarke työnsi pamppunsa tämän silmien alle ja käski saksaksi: “Pidä sika siansilmäsi auki.” Tällöin Höss esitti ensimmäisen kerran usein toistamansa puolustuksen: “Otin määräykset vastaan Himmleriltä. Olen sotilas kuten te ja minun oli toteltava määräyksiä”.

Seurue saapui takaisin Heideen kolmelta aamuyöllä. Lunta satoi, mutta riepu kiskottiin Hössin yltä ja hänet pakotettiin kävelemään alastomana vankilan pihan läpi selliinsä (s. 237).

Bernard siis paljastaa vahingossa, että kesti kolme päivää saada Hössiltä yhtenäinen lausunto. Tämän ilmoituksen vahvistaa Ken Jones artikkelissaan lehdesssä Wrexham Leader (lokakuun numero 17/1986):

“Ken Jones oli tuolloin sotamies Schleswig-Holsteinin Heideen sijoitetussa 5. kuninkaallisessa ratsuväen tykistössä. Jones muistelee: ’He toivat hänet luoksemme, kun hän ei suostunut tekemään yhteistyötä kuulusteluissa. Hän tuli talvella 1945/46 ja hänet pantiin pieneen vankiselliin parakeissa.’

Kaksi muuta sotilasta oli määrätty Jonesin kanssa olemaan sellissä Hössin kanssa, jotta tämä saataisiin murrettua kuulustelua varten: ’Me istuimme sellissä hänen kanssaan, yöllä ja päivällä kirveenvarsin aseistautuneina. Tehtävämme oli tönäistä häntä aina, kun hän nukahti, jotta hänen uhmakkuutensa loppuisi.’

Kun Höss vietiin ulos verryttelemään, hänellä oli yllään vain farmarihousut ja ohut puuvillapaita purevassa pakkasessa. Kolmen unettoman päivän ja yön jälkeen Höss lopulta murtui ja teki täyden tunnustuksen viranomaisille.”

Clarken väkivalloin saamasta lausunnosta tuli Hössin ensimmäinen ”tunnustus” – asiakirja NO-1210. Kun kidutettu vanki alkaa puhua, Clarkin mukaan häntä on mahdotonta sen jälkeen pysäyttää.

Clarke ei vaikuttanut ymmärtävän, mitä kaikkea hän pakotti Hössin tunnustamaan. Hän alkoi pitää Hössin kertomia päättömiä ja tieteellisesti mahdottomia kauhutarinoita tosina. Höss esimerkiksi ”tunnusti”, että kun ruumiit sytytettiin palamaan, niistä valunut rasva kaadettiin muiden ruumiiden päälle (!). Hän ”arvioi”, että hänen virka-aikanaan Auschwitzissa kuoli noin kaksi miljoonaa ihmistä (!). Ihmisiä murhattiin hänen mukaansa 10 000 päivittäin (!).

 

Hössin mielenterveys

Clarken tehtävä oli sensuroida Hössin kirjeenvaihto perheensä kanssa. Kirjeenvaihdon kontrollointi on tunnetusti voimakas psykologinen ase. Tämä usein saa vangin “laulamaan”. Clarke teki mielenkiintoisen huomion Hössin kirjeisiin liittyen. Hän tunnustaa: “Joskus pala nousi kurkkuuni. Tässä miehessä oli kaksi persoonaa yhdessä kehossa. Toinen oli brutaali ja ihmiselämää kunnioittamaton. Toinen oli pehmeä ja rakastava.” (s. 238)

Rupert Butler lopettaa kertomuksensa sanomalla, että Höss ei yrittänyt kiistää vastuutaan. Nürnbergissä Höss käyttäytyi “skitsoidin apaattisesti”. Vankien tutkinnasta vastannut amerikkalainen vankilapsykologi (joka muun muassa salakuuntelulla auttoi syyttäjää) G. M. Gilbert kuvasi Hössistä näin. On helppo uskoa Hössin murtuneen. Hän oli veltto kuin riepu, sillä hänet oli muserrettu.

“Apaattinen”, kirjoittaa Gilbert sivulla 229 kirjassaan (Nuremberg Diary. 1947. Signet Book. 1961); “apaattinen”, hän toistaa seuraavalla sivulla; “skitsoidi apatia”, hän kirjoittaa sivulla 239.

Oikeudenkäyntinsä lopulla Krakovassa Höss kuunteli kuolemantuomionsa välinpitämättömästi. Butler kommentoi tätä seuraavasti: “Höss päätteli, että liittoutuneilla on määräyksensä ja ei tulisi kysymykseenkään, etteikö niitä noudatettaisi.” Juuri näin asia oli. Jouduttuaan omahyväisten liittoutuneiden armoille tuhansien muiden saksalaisten tavoin Höss käsitti, että ei ollut mitään muuta mahdollisuutta kuin tyytyä vihollisen tahtoon. Tulivatpa viholliset sitten idästä tai lännestä.

Tämän jälkeen Butler ottaa esiin entisen Puolan kuvernöörin Hans Frankin tapauksen. Tuttuun moralisoivaan tyyliin hän kuvaa Frankin pidättämistä ja tämän kohtelua:

“Vankien kuuluisuus ei tehnyt mitään vaikutusta kahteen värilliseen sotilaaseen, jotka hänet pidättivät. Sotilaat pitivät huolen siitä, että hänet kuljetettiin Miesbachin kaupungin vankilaan vasta sitten, kun hänet oli pahoinpidelty raa’asti ja paiskattu kuorma-auton lavalle.

Frankin ylle heitettiin kangas peittämään pahoinpitelyn jälkiä ja hän yritti viiltää sen suojissa ranteensa. Niin helpolla häntä ei selvästikään haluttu päästää; USA:n armeijan lääkintäupseeri pelasti hänen henkensä, jotta hänet voitiin viedä tuomiolle Nürnbergiin.” (s. 238-239)

Rudolf Höss ja Hans Frank eivät olleet ainoat, joita kohdeltiin tällä tavoin. Juhlituimpien tapausten joukosta tiedämme Julius Streicherin, Oswald Pohlin, Franz Ziereisin ja Josef Kramerin. Mutta Rudolf Hössin tapaus on toistaiseksi vakavin seuraustensa vuoksi.

Ei ole olemassa asiakirjaa, joka todistaisi saksalaisten murhanneen juutalaisia järjestelmällisesti. Leon Poliakov myönsi tämän 1951: “Joukkotuhontasuunnitelman syntyyn liittyen neljä pääepäiltyä teki itsemurhan toukokuussa 1945. Yhtään dokumenttia ei ole jäänyt tai ei ehkä ole koskaan ollutkaan.” (Bréviaire de la haine: Le IIIe Reich et les Juifs. Calmann-Levy. 1951. Livre de Poche. 1974. s. 171 )

Asiakirjojen puutteessa Poliakovin kaltaiset historioitsijat ovat toistuvasti viitanneet epäluotettaviin tunnustuksiin, kuten Kurt Gersteinin ja Rudolf Hössin – joskus muokaten tekstejä itselleen sopivammiksi.

Bernard Clarke on tänään menestyvä liikemies ja tekee töitä Etelä-Englannissa (Legions of Death, s. 235). Itse asiassa yleisö kuuli Clarken sanoja Nürnbergissä 15.4.1946, kun apulaissyyttäjä Amen luki hämmästyneelle yleisölle Rudolf Hössin ”tunnustuksen”. Tuona päivänä syntyi historiallinen valhe: Auschwitzin valhe. Suuren mediaspektaakkelin keskiössä oli useita juutalaisia kersantteja muun muassa Britannian turvallisuuspalvelusta sekä Clarke, “menestyvä eteläenglantilainen liikemies”.

Video: Julius Streicher kertoo kuinka liittoutuneet kiduttivat häntä. Toisin kuin Höss, Streicher ei murtunut.

 

Moritz von Schirmeisterin todistus

Sodan aikana Moritz von Schirmeister oli ollut Josef Goebbelsin henkilökohtainen lehdistöavustaja. 29.6.1946 häntä kuulusteltiin Nürnbergissä Hans Fritzschen puolustuksen kutsusta.

Hänen todistuksensa oli varsin kiintoisa, sillä siinä otettiin kantaa Goebbelsin todelliseen persoonaan sekä siihen, kuinka saksalainen media oli reagoinut liittoutuneiden sodan aikana levittämään saksalaisvastaiseen kauhupropagandaan.

Sodan lopussa britit olivat pidättäneet Moritz von Schirmeisterin. Hänet oli viety Englantiin, jossa hänelle oli annettu tehtävä suorittaa poliittista “uudelleenkoulutusta” vankitoveriensa keskuudessa.

Ennen kuin hänet kuljetettiin todistamaan Nürnbergissä, hänet siirrettiin lentokoneella Lontoosta Saksaan. Ensin häntä säilytettiin Minden-an-der Weserissä, joka oli brittien sotilaspoliisin pääasiallinen kuulustelukeskus. Sieltä hänet kuljetettiin autolla (31.3. – 1.4.1946) Nürnbergin vankilaan. Samassa autossa vietiin Rudolf Hössiä. Moritz von Schirmeister oli vanki, joka oli tuotu Lontoosta Fritzschen puolustuksen todistajaksi ja jonka Rudolf Höss mainitsee “muistelmissaan ” (ks. yllä ja s. 393).

Hallussani on kopio asiakirjasta, jonka sain amerikkalaiselta tutkijalta Mark Weberiltä syyskuussa 1983 (dokumentti, jonka tarkkaa lähdettä en voi paljastaa). Sen sisältö paljastaa, että Moritz ja Höss saivat puhua vapaasti autossa, joka vei heidät Nürnbergiin. Tässä kaksi sivua pitkässä dokumentissa Schirmeister toteaa Hössin kertoneen hänelle:

“Todellakin, olen allekirjoituksellani vahvistanut, että olen murhannut 2 miljoonaa juutalaista. Mutta olisin yhtä hyvin voinut allekirjoittaa tappaneeni 5 miljoonaa juutalaista. On kuulustelumetodeja, joiden avulla voidaan saada tunnustuksia – olivat ne totta tai eivät.”

 

Vielä yksi Hössin allekirjoittama tunnustus

Brittiläisillä Rudolf Hössin kiduttajilla ei ollut mitään pidäkkeitä. Kun he olivat saaneet Hössin allekirjoittamaan dokumentin NO-1210 14. tai 15.3.1946, he saivat häneltä uuden allekirjoituksen 16.3.1946 – tällä kertaa englantilaiseen kirjoitustyyliin kirjoitetun englanninkielisen tekstin alle. Tekstissä oli tyhjää tilaa kohdassa, johon tuli merkitä sijainti:

“Statement made voluntarily at ______ Gaol by Rudolf Höss, former Commandant of Auschwitz Concentration Camp on l6th day of March 1946.

I personally arranged on orders received from Himmler in May 1941 the gassing of two million persons between June/July 1941 and the end of 1943 during which time I was commandant of Auschwitz.

signed.
Rudolf Höss,
SS-Stubhr.
Eh. (?) Kdt. v. Auschwitz-Birkenau”

Suomeksi: “Himmleriltä toukokuussa 1941 saamani käskyn mukaisesti olen henkilökohtaisesti järjestänyt 2 miljoonan henkilön kaasutuksen kesä-heinäkuun 1941 ja vuoden 1943 lopun välillä, jolloin olin Auschwitzissa komendanttina.”

 

Juutalainen Auschwitz-myytti

Olemme jo jonkin aikaa tienneet, että Auschwitz-myytillä on yksinomaa juutalainen alkuperä. Arthur R. Butz on koonnut todisteet kirjaansa The Hoax of the Twentieth Century ja Wilhelm Stäglich kirjaansa The Auschwitz Myth.

Päätekijät Auschwitz-huhun luomisessa ja levittämisessä ovat kaksi Slovakian juutalaista, Alfred Wetzler (tai Weczler) ja Rudolf Vrba (tai Rosenberg tai Rosenthal). Sitten on unkarinjuutalainen rabbi Michael Dov Ber Weissmandel (tai Weissmandl). Sveitsissä myyttiä rakensivat World Jewish Congressin edustajat, kuten Gerhard Riegner, joka oli yhteydessä Lontooseen ja Washingtoniin. Amerikassa toimivat puolestaan muun muassa juutalaiset Harry Dexter White, Henry Morgenthau Jr. ja rabbi Stephen Samuel Wise.

He käytännössä laativat kuuluisan War Refugee Board –raportin Auschwitzista ja Birkenausta [jopa valtavirtahistoria myöntää juutalaisten lobbausjärjestöjen roolin raportin synnyssä. Toim. huom.]. Raportti julkaistiin marraskuussa 1944. Kopiot siitä lisättiin Auschwitzissa työskennelleiden saksalaisten syytettyjen kansioihin syyttäjinä toimineille sotaylituomareille.

Juutalaisten laatima raportti jäsensi virallisen version tarinasta, jonka mukaan juutalaisia oltaisiin ”kaasutettu kuoliaaksi” työleirillä. Mitä todennäköisimmin Hössiä kiduttaneet ”kuulustelijat” käyttivät sitä lähdeteoksena.

Mikä tärkeintä, myös brittikiduttaja Bernard Clarke oli juutalainen. Toinen brittiläinen kiduttaja, majuri Draper (?) saattoi myös olla juutalainen. Juutalaisia olivat myös amerikkalaiset psykologi Gustave Mahler Gilbert ja eversti Harlan Amen. Myös Puolassa Hössin vangineet ja häntä kaltoinkohdelleet olivat juutalaisia. Kun hän kirjoitti “muistelmansa”, se tapahtui tutkintatuomari Jan Sehnin valvonnassa. Sehn oli todennäköisesti myös juutalainen.

Valtavirtahistorioitsijat kiistivät pitkään, että Hössiä olisi kidutettu tai painostettu. Rupert Butlerin kirjan julkaisemisen jälkeen 1983 näin oli mahdotonta enää väittää. Revisionistit olivat oikeassa.

Vuoden 1985 jälkeen Hössin kidutuksen kiistäminen on ollut entistä epäuskottavampaa. Tammi-maaliskuussa 1985, Ernst Zündelin oikeudenkäynnissä Torontossa, Rudolf Vrba toimi päätodistajana. Eräs juutalainen yhdistys ja valtio syyttivät Zündeliä revisionistisen kirjallisuuden levittämisestä. Vrba vastasi juhlallisesti ja itsevarmasti valtion edustajan kysymyksiin.

Vrba kärsi kuitenkin hirvittävän tappion vastatessaan ristikuulustelussa Zündelin puolustusasianajajan Doug Christien kysymyksiin. Ensimmäistä kertaa sitten 1945 jälkeen juutalaista ”kaasutusten” todistajaa pyydettiin perustelemaan väitteitään ja ottamaan kantaa numeroihin. Lopputulos oli niin kauhea Vrballe, että valtio antoi eräänlaisen armoniskun avaintodistajalleen. Vrban epäonnistuminen ja muutamat muut (kuten ”johtavan holokaustiasiantuntija” Raoul Hilbergin jääminen kiinni valheistaan) tapahtumat todella tekivät Toronton oikeudenkäynnistä “Nürbergin oikeudenkäynnin oikeudenkäynnin”.

Rupert Butlerin tahattomat paljastukset 1983 ja odottamattomat paljastukset Toronto-oikeudenkäynnissä 1985 osoittivat selvästi, kuinka Auschwitz-myytti oli rakennettu 1944-1947. Huhtikuussa 1944 Rudolf Vrba ja Alfred Wetzler pakenivat kertomansa mukaan Auschwitzista voidakseen kertoa tarinansa koko maailmalle. Huhtikuussa 1947 Höss hirtettiin, koska hän oli väitetysti kertonut Vrban ja Wetzlerin kanssa ”yhtenevän” tarinan suorittamistaan ihmisoikeusrikoksista Auschwitzissa.

On huomionarvoista, että alusta asti valtavirtainen holokaustitarina on peräisin käytännössä yksinomaa juutalaisista lähteistä. Kaksi juutalaistaa valehtelijaa (Vrba ja Wetzler) Slovakiasta vakuuttivat tai näyttivät vakuuttavan muut juutalaiset Unkarista, Sveitsistä, Yhdysvalloista, Isosta-Britanniasta ja Puolasta. Syntyi uusi uskonto: Auschwitz-myytti.

Yllä oleva valokuva julkaistiin sivulla 161 Liverpoolin lordi Russellin kirjassa Geissel der Menscheit (Verlag Volk und Welt. 1960). Suomeksi teos on julkaistu nimellä Hakaristin ruoska. Kuvatekstissä sanotaan: “Rudolf Hössin tunnustus”. Se ei ole NO-1210 tai PS-3868 vaan hyvin lyhyt teksti maaliskuun 16. päivältä 1946. On helppo huomata ero ”tunnustustekstin” käsialan ja Hössin oman käsialan välillä.

Lordi Russell kirjoitti esipuheen Auschwitzin komendantti –kirjan englanninkieliseen painokseen. Tekstissä hän väittää saaneensa tietoa olosuhteista, joissa Höss allekirjoitti yllä olevan paperin. Koska Russell on kuitenkin sotkenut tapahtumien aikajärjestyksen, hänen kirjoituksiinsa tulee suhtautua varauksin.

Toinen valokuva on 22. kuva Tom Bowerin kirjassa Blind Eye to Murder. Kuvateksstissä sanotaan: “Eversti Draper Britannian sotarikosryhmästä valokuvattuna, kun hän on viimein saanut Auschwitzin komendantilta Rudolf Hössiltä tunnustuksen kolmen miljoonan ihmisen murhasta.”

Kuten muistamme, Höss totesi ”muistelmissaan”: ”Siellä kärsin lisää kovaa kohtelua Englannin yleisen syyttäjän, majurin, käsissä.” Ylennettiinkö majuri everstiksi ja oliko hänen nimensä Draper?

 

Artikkeli kirjoitettu ja julkaistu alunperin 1987.

 

Lue myös:

Viranomaiset tehtailleet väärennettyjä silminnäkijälausuntoja ”holokaustista”
Kokoelma naurettavimpia holokaustivalheita
”Holokaustivalokuva”: saksalaisten teloitus väärennettiin juutalaisten teloitukseksi!
Helsingin Sanomat pudotti ”holokaustilta” pohjan
Video: 86-vuotias rouva kumoaa holokaustimyytin Saksan televisiossa
Holokausti on huijaus
Kriittistä holokaustitutkimusta
Kriittistä holokaustitutkimusta: ihmisrasvan kerääminen polttokuopista
Kriittistä holokaustitutkimusta: Mengelen kokeet Auschwitzissa
Eliitin Auschwitz-juhla lähestyy
Holokausti on maailmanpoliittinen ase
Video: holokaustikriittisyys auttoi juutalaista löytämään ”murhatut” sukulaiset
Ilse Koch ei ollut ihmishirviö
Vanha holokaustimyytti heräsi henkiin: ”juutalaissaippua” lähetettiin tutkittavaksi
Holokaustimyytin synty ei ollut ”salaliitto”
”Holokausti” ja Euroopan politiikka – kaksi tärkeää videota
Ukrainan kansanmurhan muistelu loukkaa juutalaisjärjestöä