Juutalaisen Israel-kritiikin ongelma

Viime viikolla maailmalla kuohuttivat George Soros –tietovuodot, joista myös Magneettimedia uutisoi laajasti. Moni on ihmetellyt sitä, miksei vaikutusvaltainen juutalaisaktivisti Soros kannata Israelin äärisionistista Likud-pääministeripuoluetta.

Monet ”maahanmuuttokriittisiin” piireihin eksyneet Israelin ystävät ovat jopa väittäneet, että Soros on ”tyypillinen antisionisti”, koska juutalaismiljardööri on rahoittanut Israelin sortopolitiikkaa symbolisesti vastustavia hankkeita.

”Maahanmuuttokriittisten” sionistien logiikan mukaan Sorosin rakkaus monikulttuurisuutta kohtaan ei siis johdukaan hänen juutalaistaustastaan vaan ”vasemmistolaisesta antisionismista, joka pyrkii tuhoamaan konservatiiviset länsimaiset arvot”. Tämä on kuitenkin pelkkää propagandaa.

Vaikka Israel on perustettu täysin laittomasti ei-juutalaisilta ryövätylle alueelle, ei Soros ole kyseenalaistanut juutalaisvaltion olemassaolon oikeutusta. Sen sijaan hän on antanut rahaa hankkeille, jotka puhdistavat kansainvälisen juutalaisyhteisön imagoa, jonka Israelin röyhkeimmät sotarikokset ovat tahrineet.

Soros ei vaadi Israel lakkauttamista; hän vain toivoo, että palestiinalaisten sortoa peiteltäisiin nykyistä paremman julkisuudenhallintastrategian avulla. Tämä on suosittu linja monissa suurissa vasemmistojuutalaisissa järjestöissä, ja olemme sivunneet aihetta muun muassa kirjoituksissamme ”Valheet, joilla Israelin rikokset oikeutetaan”, ”Yhdysvallat: juutalainen vasemmistolobby voimistuu oikeiston kustannuksella”, ”Lääkäri Antti Heikkilä kirjoittaa lännen poliittisesta korruptiosta” sekä ”Miten sionistit selviävät valheistaan”.

The Occidental Observer julkaisi tänä kesänä juutalaisen Israel-kritiikin ongelmista artikkelin otsikolla ”Noam Chomsky: The Cleverest Zionist”. Chomsky on yksi maailman tunnetuimmista juutalaisista ”Israel-kriitikoista”. Käänsimme artikkelin suomeksi, koska se antaa erittäin hyvän näkökulman nyt pinnalla vellovaan Soros–Israel-keskusteluun.

Noam Chomsky – ovelin sionisti

Noam Chomskya pidetään yhtenä maailman johtavista ”intellektuelleista”. Hän on todennäköisesti myös aikamme vaikutusvaltaisin vasemmistolainen ideologi.

Hänen yliopistonsa Massachusetts Institute of Technology on jopa rehennellyt Chomskyn olevan humanististen tieteiden viittausindeksin eli A&HCI:n siteeratuin elossa oleva ihminen vuosina 1980–1992. On totta, että Chomsky on indeksin kymmenen kärkinimen ainut elossa oleva ihminen; hänen joukossaan ovat muun muassa Shakespeare, Platon ja Raamattu.

Chomsky on pitänyt tiukasti kiinni vaikutusvaltaisesta asemastaan akateemisessa maailmassa. Humanistit viittaavat hänen ajatuksiin edelleen tiuhaan.

Vanha Chomsky on radikaalille vasemmistolle eräänlainen pyhimyshahmo. Siksi vasemmisto on pyrkinyt lakaisemaan erään hyvin kiusallisen tosiasian maton alle: ”antinationalistina” ja ”anti-imperialistina” itseään markkinoiva Chomsky on pohjimmiltaan sionisti ja etnisesti määritellyn juutalaisvaltio Israelin tukija.

Israel-vastainen BDS-boikottiliike on levinnyt tehokkaasti angloamerikkalaisen yliopistoväen keskuudessa. Erityisesti ei-valkoiset opiskelijat ovat innostuneet boikottiliikkeestä, sillä he pitävät Israelia usein rasistisena valtiona. BDS-aktivistit ovat kuitenkin toistuvasti törmänneet epämukavaan esteeseen: pyhimys nimeltä Noam Chomsky ei ole suostunut tarjoamaan tukeaan palestiinalaisten taistelulle Israelin sortokoneistoa vastaan.

Eräs BDS-aktivisti summasi hiljattain minulle Chomskyn Israel-teesit:

1. Chomsky vastustaa kulttuurielämän Israel-boikottia.

Hänen mukaansa BDS:n ei tulisi panostaa Israeliin vaan hyökätä pikemminkin Yhdysvaltoja vastaan, sillä Amerikka tukee Israelia. (Aivan kuin aktivistit eivät voisi vastustaa sekä Israelia että Amerikkaa samaan aikaan!)

2. Chomsky kiistää jyrkästi kaikki todisteet siitä, että Israel-lobbylla olisi merkittävää poliittista valtaa Amerikan ulkopolitiikassa ja erityisesti Lähi-itään liittyvissä kysymyksissä.

Chomsky sai paljon kritiikkiä hänen hyökättyään Stephen Waltin ja John Mearsheimerin modernia klassikkoteosta vastaan (The Israel Lobby and U.S. Foreign Policy).

Chomskyn mukaan sionisteilla ei ole Amerikassa sen enempää valtaa kuin esimerkiksi tupakkalobbyllä. Hän väittää, että katastrofaalisen ulkopolitiikan takana on (hämärästi määritelty) ”amerikkalainen imperialismi”.

Chomsky tukee väittettään muistuttamalla, ettei sionistinen lobbausjärjestö AIPAC kyennyt estämään Obamaa ja Irania saavuttamasta sopua ydinenergiakysymyksessä. Näin tehdessään Chomsky rakentaa retorisen olkiukon ja suistaa keskustelun kokonaan sivuraiteille: AIPAC ja uuskonservatiivit ovat todellisuudessa vain Israel-lobbyn keihäänkärki ja jäävuoren huippu.

Todellinen Israel-lobby on paljon AIPAC:ia laajempi käsite. Lobbya edustavat myös oikeistolaisia sotahaukkoja paljon kauniimmin sanoin argumentoivat liberaalit sionistit. Clintonit ja muut demokraattien presidenttiehdokkaat ovat olleet jo vuosikymmenten ajan taloudellisesti riippuvaisia juuri ”liberaalien sionistien” vaalirahalahjoituksista.

Tämän vuoksi Yhdysvaltojen hallitus on sitoutunut ”Israelin ja Palestiinan rauhanneuvotteluiden” naurettavaan ja päämäärättömään teatteriin. Tämä on merkinnyt sitä, että juutalaiset ovat saaneet rauhassa jatkaa laitonta siirtokuntaprojektiaan miehitetyssä Palestiinassa, vaikka länsimaiset poliitikot ovat välillä saattaneet esittää täysin pinnallisia ja tehottomia protesteja siirtokuntia vastaan.

3. Chomsky vastustaa vuonna 1948 sionistien karkottamien palestiinalaisperheiden jälkeläisten oikeutta palata kotiseudulleen.

Chomskyn mukaan paluuoikeus on varattava vain palestiinalaisille, jotka henkilökohtaisesti häädettiin kodeistaan. Toisin sanoen Chomsky tukee paluuoikeutta vain ikivanhoille arabeille, jotka tulevat pian kuolemaan joka tapauksessa korkean ikänsä vuoksi.

Chomsky itse kutsuu tätä ”pragmatismiksi”, mutta käytännössä hän tukee väestöpolitiikkaa, joka ylläpitäisi Israelin asemaa etnisesti määriteltynä juutalaisvaltiona. Vanhukset kun eivät enää lisäänny.

4. Lisäksi Chomsky tukee ”kahden valtion järjestelmää”, koska se on ”ainut käytännöllinen järjestelmä”.

Tämä on outoa, koska vasemmistoradikaalina tunnettu Chomsky ei yleensä anna juurikaan painoarvoa käytännöllisyysargumenteille, joita marxistit kutsuvat usein eliitin asemaa pönkittäviksi retorisiksi työkaluiksi.

”Kahden valtion järjestelmä” on sitä paitsi täysin epäkäytännöllinen ratkaisu, sillä yli 500 000 juutalaista siirtokunta-aktivistia asuu jo Itä-Jerusalemissa ja Länsirannalla.

Nuoralla tanssiva vasemmisto

Käytännössä Chomsky on aivan yhtä kova sionisti kuin Benjamin Netanjahu. Chomsky on vain Netanjahua paljon taitavampi propagisti ja silmänkääntäjä.

Chomsky on kyennyt ajamaan etnisen juutalaisvaltion asiaa ja torppaamaan antisionistisia aloitteita jopa radikaalivasemmiston riveissä! Siihen ei Netanjahu kykenisi!

Itse asiassa primitiivistä heimopolitiikkaa ajava Netanjahu on ollut melkoinen riippakivi lännen ja erityisesti Amerikan liberaaleille juutalaisille. Pääministerin avoin rasismi, ultranationalismi ja palestiinalaisiin kohdistetut ”holokaustisyytökset” ovat vaikeuttaneet huomattavasti liberaalien sionistien toimintaa lännessä, jossa poliittisia aloitteita viedään helpommin läpi ”antirasismin” nimissä.

Myös liberaalit sionistit kannattavat etnistä juutalaisvaltiota, mutta he pyrkivät siis naamioimaan rasismin (joka tässä yhteydessä voidaan määritellä etniseksi erotteluksi) antirasismiksi.

Chomsky on joutunut käymään kovia riitoja israelilaisten vasemmistolaisten kanssa. Hyvä esimerkki tästä oli Chomskyn ja Ilan Pappén yhteinen kirja On Palestine. Osa Israelin vasemmistosta on näet ainakin puheen tasolla valmis siirtymään yhden valtion malliin, jossa juutalaiset olisivat vähemmistökansa.

On viihdyttävää katsella, kun Chomskya vilpittömämmät vasemmistolaiset antisionistit yrittävät nuorallatanssijoiden tavoin taiteilla kultaisella keskitiellä: Kuinka selittää länsimaisen valtamedian ja poliittisen eliitin rakkaus Israelia kohtaan käyttämättä silti ”antisemitistisiä” argumentteja?

Mistä Chomsky vaikenee?

Kuka Noam Chomsky oikein on? Hänet tunnetaan parhaiten Amerikan ”imperialistisen” ulkopolitiikan ja suuryhtiöiden poliittisen vallan vastustajana.

Hän myöntää, että valtamedia määrittää kansalaisten ”yleisen mielipiteen” (aihetta käsitellään hänen kirjassaan Manufacturing Consent). Chomskyn mukaan mediaa hallitseva eliitti luo propagandaa, joka tukee amerikkalaisten ”imperialistien” ja suuryritysten tavoitteita.

Chomsky on toki oikeassa monissa asioissa. Samanlaista demokratiakritiikkiä esittävät myös esimerkiksi kansallismieliset. Usein parasta kritiikkiä esittävätkin samoihin teemoihin liittyen itse asiassa aivan muut ihmiset kuin Chomsky. Erityisen mielenkiintoinen kysymys on se, miksi ”eliittiä vastaan taistelevana toisinajattelijana” itseään markkinoiva Chomsky on niin suosittu hahmo yliopistoissa ja jopa valtamedian liepeillä.

Jos Chomsky todella taistelee vallanpitäjiä vastaan, miksei eliitti demonisoi häntä samalla tavalla kuin esimerkiksi valkoisia nationalisteja?

Chomskyn mediakritiikkiä on helppo täydentää ja siitä voi tehdä loogisen järjestelmän, mikäli siihen lisätään kaksi huomiota:

1. Korkeakoulut, media ja viihdeteollisuus ovat taloudellisesti erittäin riippuvaisia liberaalista vasemmistosta, kuten vaalirahatilastot todistavat:

2. Juutalaiset ovat väkilukuun suhteutettuna äärimmäisen yliedustettu ryhmä korkeakouluissa, mediassa ja viihdeteollisuudessa. Tämä pätee muun muassa Hollywoodiin, Ivy League –eliittiyliopistoihin sekä New York Timesin kaltaisiin johtaviin tiedotusvälineisiin.

Kun valkoiset kansallismieliset liittävät juutalaiselementin ”chomskylaiseen” mediakritiikkiin, kutsuvat vasemmistolaiset heitä tietenkin välittömästi ”foliohatuiksi”. Vasemmiston mukaan media on kontrolloitua, mutta kontrollin takana ovat vain kasvottomat ”imperialistit” ja ”suuryritykset”. Heidän mukaansa juutalaisilla ja vasemmistoliberaaleilla ei ole lainkaan merkittävää roolia valtamediassa.

Väittipä Chomsky mitä tahansa, hän ei ole eliitin vihaama toisinajattelija. Kun Chomsky kinastelee oikeistolaisen New York Times –toimittajan kanssa, ei kyse ole Robin Hoodin taistelusta korruptoituneita vallanpitäjiä vastaan. Pikemminkin kyse on eliitin sisäisestä pilkunviilauksesta.

Sekä juutalainen Chomsky että juutalaisen Arthur Ochs Sulzbergerin johtama New York Times ovat osa yhtä ja samaa eliittiä. Akateemikkona Chomsky joutuu olemaan oikeistolaista toimittajaa varovaisempi sanavalinnoissaan, sillä suuri osa hänen yleisöstään koostuu korkeasti koulutetuista vasemmistolaisista.

Roolinsa vuoksi Chomsky voi toisinaan olla myös ”radikaalimpi” kuin New York Times, joka edustaa puhtaasti etuoikeutetusta asemastaan kiinni pitävää poliittista ja taloudellista yläluokkaa. Vaikka Chomsky ja New York Times ovat siis samalla puolella, ovat heidän taktiikkansa ja retoriikkansa erilaisia.

Kaksinaamainen etninen aktivisti

Chomsky on mielenkiintoinen hahmo, koska hän tukee Israelia kulissien takana, vaikka hän esittää suurelle yleisölle olevansa ”rasismia” ja ”nationalismia” vastustava radikaalivasemmistolainen guru.

Hän on siis kaksinaamainen etninen aktivisti.

Chomsky syntyi 1928 Amerikkaan Ukrainasta muuttaneiden vasemmistojuutalaisten perheeseen. Hänelle opetettiin hepreaa, ja nuorena hän kutsui itseään ”kulttuurisionistiksi”. Hän työskenteli kuuden viikon ajan kibbutseilla Israelissa. Jossain vaiheessa hän päätti muuttaa strategiaansa – hän alkoi hieman peitellä juutalaistaustaansa. Avoimen sionismin tilalle tuli anarkokommunismi.

Chomsky ei kuitenkaan koskaan todella hylännyt todellista rakkauttaan, etnistä juutalaisvaltiota. Hän kehitti nipun näsäviisaita ja hiustenhalkomiseen perustuvia ”argumentteja”, joilla hän pyrki vakuuttamaan länsimaisen vasemmiston siitä, että etninen juutalaisvaltio on kaikista ”käytännöllisin” ratkaisu Lähi-idän ongelmiin. Hänestä on ollut valtavasti hyötyä lännen liberaaleille sionisteille.

Vanha sionisti on joutunut kuitenkin vaikeuksiin, sillä nuori vasemmistointellektuellien sukupolvi ei jaa 1900-luvun alussa syntyneen juutalaisen maahanmuuttajan muistoja ja kokemuksia.

Anarkokommunisti Chomsky muistuttaa hämmästyttävän paljon New York Timesiin kirjoittavaa juutalaista Paul Krugmania, vaikka Krugman edustaakin vallanpitäjille ehdottoman uskollista liberalismia. Chomskya ja Krugmania yhdistävät muun muassa seuraavat perusarvot:

• Juutalaisten etuoikeutetusta asemasta ei saa puhua ääneen eikä sitä saa koskaan kritisoida.
• Juutalaisilla on oikeus rodullisesti määriteltyyn valtioon Lähi-idässä.
• Monikulttuurisuus on länsimaille rikkaus. Siinä missä juutalaisilla on oikeus etniseen valtioon, valkoisten on pidettävä rajat auki siirtolaisille, vaikka tämä merkitsisi lopulta valkoisten kuolemista sukupuuttoon.

Kuten todettua, Chomskyn mukaan jopa BDS-aktivistien ankarin kritiikki täytyy aina kohdistaa Yhdysvaltojen hallitukseen eikä esimerkiksi suoraan Israeliin. Hän perustelee kummallista näkemystään seuraavalla argumentilla:

”Olen erityisen huolissani oman hallitukseni [Yhdysvaltojen] toteuttamasta väkivallasta ja terrorismista. Tälle on kaksi syytä, joista ensimmäinen on yksinkertaisesti se, että Amerikka on vastuussa suurimmasta osasta kansainvälistä väkivaltaa.

Toinen syy on kuitenkin vielä tärkeämpi: amerikkalaisena minä voin vaikuttaa vain oman hallitukseni toimintaan. Amerikka on vastuussa suurimmasta osasta kansainvälistä väkivaltaa, mutta vaikka luku olisi vaikka vain 2 %, olisin minäkin ensisijaisesti vastuussa edellämainituista kahdesta prosentista.

Tämä on yksinkertainen eettinen päätelmä. Toimintamme eettinen arvo määritellään sen perusteella, millaisia toiminnan toivotut ja todennäköiset lopputulokset tulevat olemaan. On helppo kritisoida muiden suorittamia hirmutekoja. Se on kuitenkin eettisesti aivan yhtä turhaa kuin ’tuomita’ 1700-luvulla tehtyjä kauheuksia.”

Professori Chomsky, miksi meidän tulisi rajata kritiikki vain kotimaamme hallitukseen? Hallituksethan eivät ole mitään muuta kuin eliitin työkaluja. Miksemme voisi kritisoida Amerikan vaikutusvaltaisinta ja etuoikeutetuinta etnistä eliittiä?

Miksi on ”eettistä” puhua ”valkoisesta etuoikeudesta” ja ”valkoisesta ylivallasta”, kun ”juutalaisesta etuoikeudesta” puhuminen on tabu?

Eikö Chomskyn pitäisi hänen oman logiikkansakin mukaan suunnata valtaosa kritiikistään hänen omaa viiteryhmäänsä – Amerikassa asuvia juutalaisia – kohtaan? Näkeekö Chomsky rikan vain muiden silmässä?

 

Guillaume Durocher