Kiista ”holokaustin” todenperäisyydestä

Voiko kyseenalaistaminen olla rikos? Mikäli virallisessa holokaustitarinassa on ristiriitaisuuksia, eikö ole jokaisen velvollisuus tuoda ne esiin? Monet ihmiset ja järjestöt raivostuvat, jos joku kyseenalaistaa holokaustin. Kyseenalaistajat kutsuvat itseään revisionisteiksi, mutta heistä käytetään usein pilkallista termiä ”holokaustin kiistäjät”.

Kaikista muista historian tapahtumista saa käydä kriittistä keskustelua. Vaikutusvaltaiset painostusjärjestöt ovat kuitenkin pakottaneet lukuisat valtiot kieltämään holokaustin objektiivisen arvioinnin. Terveessä yhteiskunnassa väitettyä holokaustia tulisi saada tutkia vapaasti aivan kuin mitä tahansa muuta historian tapahtumaa. Tämä ei ole ”radikaali” mielipide. Kriittinen ajattelu on ollut antiikin ajoista lähtien tärkeä osa Euroopan perintöä.

 

Historiallinen kysymys

Revisionistit ovat valtavirtaisen historian kanssa samaa mieltä siitä, ettei Saksan kansallissosialistinen hallitus pitänyt juutalaisista. Juutalaisvastaisuudella on tuhansien vuosien historia, ja hallituksen asenteet heijastelivat kansan ajatuksia. Lisäksi juutalaiset nähtiin vaikutusvaltaisina toimijoina kansainvälisessä kommunismissa sekä rahoitusmarkkinoilla. Kansallissosialistit eivät olleet suinkaan ainoita, joiden mielestä juutalaisilla oli suuri rooli kansainvälisen talouskriisin syntymisessä. Työläisten mielestä juutalaiset sijoittajat rikastuivat samalla, kun rehellisen työn tekijät näkivät nälkää.

Toisen maailmansodan aikana juutalaisia pidettiin turvallisuusuhkana valtiolle ja maanpuolustukselle. Samalla tavalla Yhdysvallat piti maan saksalais-, italialais- ja japanilaisvähemmistöjä turvallisuusriskinä. Turvallisuussyistä juutalaisilta tahdottiin evätä monia kansalaisoikeuksia. Monet juutalaisista siirrettiin ghettoihin ja määrättiin töihin. Monien omaisuutta takavarikoitiin. Saksan tavoitteena oli juutalaisten väestönsiirto pois valtakunnan alueilta. Sodan aikana juutalaisia kuoli siinä missä kaikkien muidenkin etnisten ryhmien edustajia.

Toisin kuin valtavirtahistorioitsijat, revisionistit toteavat, että Saksan hallituksella ei ollut ohjelmaa juutalaisten joukkotuhoamiseksi kaasukammioissa tai muillakaan menetelmillä. Revisionistien mukaan väite ”6 000 000 murhatusta juutalaisesta” on valheellinen. Revisionistien mukaan missään keskitysleirissä ei käytetty kaasukammioita ihmisten murhaamiseen. Sen sijaan sodan aikana höyrykammioita käytettiin tuholaistorjuntaan ja kulkutautien kitkemiseen. Todennäköisesti ”murhakaasukammioiden” myytin juuret juontuvat juuri höyrykammioihin, joiden tehtävä oli vankien – myös juutalaisten – pelastaminen kulkutautikuolemilta.

Revisionistit toteavat, että liittoutuneet (etenkin Neuvostoliitto) jatkoivat saksalaisvastaisen ”mustan propagandan” levittämistä ensimmäisen maailmansodan jälkeen. (Jo ensimmäisen maailmansodan aikana saksalaisia oltiin syytetty esimerkiksi ”ruumissaippuan” valmistamisesta. Suom. huom.) Propaganda jatkui myös toisessa maailmansodassa ja sen päätyttyä. Tälle oli kolme merkittävää syytä.

1. Liittoutuneiden hallitusten oli perusteltava äänestäjille, miksi nämä oli pakotettu taistelemaan kahdessa erittäin traagisessa suursodassa.
2. Liittoutuneet tahtoivat muita syyttämällä peitellä omia sotarikoksiaan, joista monet olivat ennennäkemättömän julmia. Pelkästään Neuvostoliitto murhasi miljoonia ja taas miljoonia omia kansalaisiaan sekä miljoonia muita Itä- ja Keski-Euroopassa. Amerikkalaisten ja brittien rikolliset pommikampanjat siviilejä vastaan Saksassa ja Japanissa johtivat yhteensä yli miljoonan viattoman ihmisen kuolemaan.
3. Liittoutuneet tarvitsivat oikeutuksen hankkeelleen Saksan teollisuuden tuhoamiseksi, miljoonien saksalaissiviilien nälkiinnyttämiseksi, biljoonien dollareiden arvoisten saksalaispatenttien ”pakkolunastamiseksi” sekä suurten saksalaisalueiden pakkoliittämiseksi Puolaan ja Neuvostoliittoon. Saksa menetti 20 % alueistaan sodan jälkeen, ja 12 miljoonaa saksalaista menettivät näin omaisuutensa ja joutuivat kylmäverisesti karkotetuksi kodeistaan. Yli kaksi miljoonaa saksalaista menehtyi maailmanhistorian ehkäpä julmimmassa etnisessä puhdistuksessa. Liittoutuneiden oli voitava oikeuttaa kaikki tämä kansainväliselle yhteisölle.

Sodan aikana ja sen jälkeen sionistiset lobbausjärjestöt tuottivat jatkuvasti uusia holokaustitarinoita edistääkseen omia poliittisia tavoitteitaan. Holokaustitarinoiden tarkoituksena oli kerätä kansainvälistä sympatiaa juutalaisille hankkeille, ennen kaikkea Israelin perustamiselle. Holokaustista on tehty ”oikeistolaisten” ja kansallismielisten rikosten symboli, jonka avulla monikulttuurisuuden, vasemmistolaisuuden, kansainvälisyyden ja sionismin kannattajat voivat demonisoida poliittisia vastustajiaan. Poliittisten painostusjärjestöjen johtajat pitävät holokaustimyyttiä hengissä tuottamalla propagandaa, lobbaamalla hallituksissa ja vaikuttamalla valtamedian kautta.

Nürnbergin tuomioistuin ei ollut poliittisesti riippumaton eikä se tutkinut kansanmurhaväitteitä tieteellisesti ennen tuomioiden antamista. Yhdysvaltojen korkeimman oikeuden tuomari Harlan Fiske Stone on kuvannut Nürnbergiä saksalaisten ”lynkkaustapahtumaksi”. Kansainvälisen sotarikostuomioistuimen perustamiskirjan artiklassa 19 todetaan: ”Tuomioistuin ei tarvitse teknisiä todisteita tuomioidensa perusteiksi.” Artiklassa 21 puolestaan sanotaan: ”Tuomioistuin ei tarvitse todisteita asioista, jotka ovat yleisesti tiedossa langettaakseen näiden perusteella tuomioita.”

 

Valokuvat

Olemme kaikki nähneet valokuvia ”holokaustista”. Valtamedia esittää niitä uudelleen ja uudelleen. Erityisen tunnettuja ovat amerikkalais- ja brittisotilaiden ottamat kuvat Dachaussa, Buchenwaldissa ja Bergen-Belsenissä, joissa olosuhteet olivat sodan loppua kohden muuttuneet todella huonoiksi.

Kuvat eivät kuitenkaan kerro mitään kontekstista ja Saksan hallituksen aikeista. Kuvat kertovat puutteesta ja taudeista, jotka tappoivat ihmisiä niin keskitysleireillä, sotatantereella kuin saksalaisissa kaupungeissa. Valokuvat ovat todellisia, mutta ne esitetään harhaanjohtavasti. (Monia tunnettuja valokuvia on kuitenkin myös väärennetty. Muun muassa Simon Wiesenthal –keskus on kunnostautunut tässä: 1, 2. Suom. huom.)

Jopa valtavirtahistorioitsijat myöntävät, ettei Dachaussa, Buchenwaldissa tai Bergen-Belsenissä ollut tarkoituksena murhata vankeja – ne eivät olleet ”tuhoamisleirejä”. Sodan viimeisien kuukausien aikana neuvostoarmeija hyökkäsi Saksaan idästä samalla, kun Britannia ja Amerikka tuhosivat saksalaiskaupunkeja ilmapommituksilla. Infrastruktuuri, hygienia sekä ruoka- ja lääkehuolto käytännössä tuhottiin liitotutuneiden laittomalla pommituskampanjalla.

Miljoonat ihmiset pakenivat raakalaismaisia neuvostosotilaita, jotka tunkeutuivat kaupunkeihin Keski- ja Länsi-Saksassa. Sodan vuoksi nälkä ja epidemia ajoivat miljoonat siviilit kuoleman partaalle eri puolilla Saksaa. Tämä kosketti myös keskitysleirejä. Saksalaisten hallinnoimat leirit olivat ylikuormitettuja, sillä ne joutuivat ottamaan vastaan idän leireiltä pois siirretyt vangit. 1945 yhä useammat vangit alkoivat kärsiä aliravitsemuksesta sekä pilkkukuume- ja koleraepidemioista. Monet kuolivat. Tästä syystä valtamedian esittämät valokuvat ovat niin järkyttäviä. Sota on järkyttävä tapahtuma kaikkien kannalta.

Tästäkin huolimatta kymmenettuhannet vangit Buchenwaldissa, Dachaussa ja Bergen-Belsenissä olivat varsin hyvässä kunnossa, kun liittoutuneet saapuivat. On valokuvia vangeista, jotka kävelevät leirialueella nauraen ja jutellen. Revisionistit kysyvät, miksi valtamedia ei koskaan näytä näitä valokuvia, vaikka ne ovat kaikkien saatavilla.

 

Asiakirjat

Julkisuudessa väitetään usein, että on ”suuri määrä” asiakirjoja, jotka todistavat, että Saksan hallitus järjesti juutalaisten kansanmurhan. Kun revisionisti pyytää valtavirtahistorioitsijan kertomaan, mitä asiakirjoja tämä tarkalleen ottaen tarkoittaa, kutistuu luku huomattavasti. Juutalaisten joukkotuhonnasta ei ole kirjattu käskyjä, suunnitelmia tai edes budjettia, vaikka hanke olisi ollut erittäin laaja ja vaatinut todella yksityiskohtaista kirjanpitoa.

Valtavirtaisen holokaustitarinan puolustajilla on käytössään vain kourallinen papereita, joiden autenttisuus on kyseenalainen ja joiden yhteys ”kansanmurhahankkeeseen” on hyvin tulkinnanvarainen. Holokaustitarinan puolustajat väittävätkin, että saksalaiset tuhosivat kaiken todistusaineiston, käyttivät salaista kieltä, kuiskuttelivat toisilleen kansanmurhakäskyjä ja päättivät asioista suljetuissa kokouksissa. Kuinka heillä oli aikaa tälle, kun he taistelivat samaan aikaan monella eri rintamalla historian suurimmassa sodassa?

Tutkijoiden käytössä olevat asiakirjat ja muut konkreettiset todisteet puhuvat sen puolesta, ettei kukaan antanut käskyä juutalaisten tuhoamiseksi. Tutkijat eivät ole myöskään esittäneet piirustusta tai mallia autenttisesta kaasukammiosta. Jostain syystä neuvostosotilaat eivät ottaneet yhtään kaasukammiovalokuvaa, kun he saapuivat Auschwitziin. Ei ole myöskään löydetty ensimmäistäkään ruumista, jonka oltaisiin ruumiinavauksessa voitu todeta kuolleen kaasukammiossa. Saksaa syytetään rikoksesta, mutta rikossuunnitelma, murha-ase ja uhri puuttuvat.

 

Silminnäkijöiden kertomukset

Myöhäiskeskiajalla Euroopassa alkaneiden noitavainojen aikana silminnäkijät kertoivat nähneensä luudalla lentäneitä noitia ja paholaisen. Silminnäkijöiden tarinat olivat usein hyvin samanlaisia. Koska lausunnot olivat samanlaisia ja ne annettiin ilman painostusta eri aikoina, uskottiin tarinoiden olevan totta. Konkreettista todistusaineistoa ei vaadittu. Noituus oli ”yleistä tietoa” aivan kuten holokausti on nykyään. ”Yleinen tieto” perustui vallitseville arvoille ja silminnäkijöiden lausunnoille, ei tekniselle todistusaineistolle.

”Yleinen tieto” holokaustista perustuu 70 vuotta sitten alkaneelle mustavalkoiselle mediapropagandalle, joka johti toisinajattelijoiden sosiaaliseen vainoon ja tuomioihin. Tuomioistuin on vahvistanut liittoutuneiden propagandan ilman teknistä todistusaineistoa. Tuomiot puolestaan ruokkivat propagandaa. ”Holokausti” on siis kehäpäätelmä. Koko oletus juutalaisten kansanmurhasta perustuu sotapropagandaan sekä silminnäkijöiden lausuntoihin, jotka annettiin poliittisesti erittäin latautuneessa saksalaisvastaisessa ilmapiirissä.

Sotarikostuomioistuimessa monet ”silminnäkijät” todistivat, että saksalaiset tekivät saippuaa ihmisrasvasta ja lampunvarjostimia ihmisen nahasta. Liittoutuneisiin kuuluneet syyttäjät jopa väärensivät todistusaineistoa väitteiden tueksi. Vuosikymmenten ajan kunnioitetut akateemiset tutkijat jatkoivat saippua- ja lampunvarjostinvalheiden levittämistä ja syyttivät niiden epäilijöitä antisemitisteiksi. Myöhemmin härskeimmistä tarinoista on kuitenkin päätetty luopua. Telavivilainen johtava holokaustitutkija Yehuda Bauer myönsi Jerusalem Postissa 1990, etteivät ”natsit tehneet juutalaisista saippuaa”.

Auschwitzin kokenut kommunistivanki Bruno Baum ylpeili avoimesti 1945 neuvostosanomalehdessä 1945 (Deutsche Volkszeitung, Neuvostoliiton lehti miehitetyssä itäisessä Saksassa, 31.7.1945): ”Me [saksalaiset kommunistivangit] kehitimme puolalaistovereidemme kanssa Auschwitz-propagandan, joka leviää nyt kaikkialla maailmassa.” Ei olekaan yllättävää, että monien saksalaisoikeudenkäyntien aikana selvisi, että useiden itäeurooppalaisten antamat lausunnot olivat johtavien kommunistien sanelemia.

Kun Jerusalemissa käytiin oikeutta väitettyä entistä keskitysleirivartijaa vastaan, jopa Israelin tuomioistuin joutui myöntämään, etteivät ”silminnäkijöiden” lausunnot olleet uskottavia. Vartija ei saanut tuomiota.

Vain kahta silminnäkijää on koskaan ristikuulusteltu heidän ”holokaustikokemuksistaan”. Molempien ristikuulusteluiden päätteeksi jouduttiin 1985 toteamaan, etteivät henkilöt olleet uskottavia todistajia. Arnold Friedman myönsi, ettei hän oli keksinyt ”kokemuksensa” omasta päästään. Rudolf Vrba joutui puolestaan myöntämään Kanadan tuomioistuimen edessä, että hänen holokaustimuistelmissaan oli mukana aimo annos fiktiota (”licentia poetarum”). Vrba on yksi maailman tunnetuimpia ”Auschwitz-selviytyjiä”. Kun Vrbalta kysyttiin, oliko kaikki totta, mitä hän kertoi dokumentissa Shoah, hän vastasi: ”En tiedä. Olin pelkkä näyttelijä, joka luki vuorosanansa.” Hän kertoi tämän virnistäen juutalaiselle ystävälleen Georg Kleinille. Tästä huolimatta vielä 30 vuotta myöhemminkin suuret sanomalehdet antavat Vrballe palstatilaa. Valtamedia ei koskaan muistuta lukijoita Vrban ristikuulusteluista tai lausunnoista 1985. Miksi?

Sodan aikana ja heti sen jälkeen lukemattomat ”silminnäkijät” kertoivat nähneensä ihmisten joukkokaasuttamisia Buchenwaldissa, Bergen-Belsenissä, Dachaussa ja monissa muissa Saksan maaperällä olleissa leireissä. Nykyään jopa valtavirtahistorioitsijat myöntävät, että näin ei tapahtunut.

Valtavirtahistorioitsijat kuitenkin edelleen väittävät, että ihmisiä kaasutettiin kuoliaaksi Puolan maaperällä sijainneilla leireillä. Todistusaineisto tälle ei kuitenkaan käytännössä eroa lainkaan väitteistä, joiden mukaan ihmisiä kaasutettiin myös Saksan maaperällä. Ne ovat kaikki Saksan hallitusta inhonneiden vankien ”silminnäkijälausuntoja”.

Jotkut saksalaiset ”tunnustivat” joukkomurhan sotarikosoikeudenkäynneissä. ”Tunnustukset” tehtiin kuitenkin liittoutuneiden saneleman käsikirjoituksen mukaan sen jälkeen, kun saksalaisvankeja oltiin uhkailtu, painostettu ja jopa fyysisesti kidutettu. Myös tältä osin ”holokausti” muistuttaa erehdyttävän paljon Euroopan noitavainoja.

 

Auschwitz

1990 Auschwitzin museo perui vanhan propagandaväitteen, jonka mukaan neljä miljoonaa ihmistä murhattiin leirillä. Uusi väite on, että murhattuja olikin noin miljoona.

Tämäkään ei kuitenkaan perustu tekniselle todistusaineistolle, vaan ”arvioille”! 1994 ranskalaistutkija totesi, että murhattuja saattoi ollakin alle 700 000. 2002 toinen valtavirtahistorioitsija epäili, että leirillä murhattiin vain 500 000. Myöskään nämä arviot eivät perustu fyysisille todisteille vaan ”arvioille”.

Auschwitz-museossa on esillä kasoittain hiuksia, kenkiä, silmälaseja ja muita jäänteitä. Niiden alkuperästä ei kuitenkaan ole näyttöä. Tietoa ei ole myöskään siitä, mitä niiden omistajille tapahtui. Hius- ja tavarakasat ovat visuaalisesti vaikuttavaa propagandaa, mutta historiantutkimuksen kannalta merkityksettömiä.

Videohaastattelussa Auschwitz-museon virkailijat ovat myöntäneet, että turisteille avoin kaasukammio on ”jäljennös”. Jäljennös ei kuitenkaan perustu pohjapiirustuksille tai muille teknisille todisteille, vaan epäluotettaville silminnäkijälausunnoille. Turisteille kuitenkin uskotellaan, että kaikki mitä he näkevät on totta.

Jotkut valtavirtahistorioitsijat väittävät, että Auschwitzin krematoriot (joiden ruumishuoneiden väitetään olleen murhakaasukammioita) olivat joukkomurhan ”ehdoton keskus”. Toiset valtavirtahistorioitsijat sen sijaan väittävät, että joukkomurhaa ei suoritettu krematorioissa, vaan toisaalla. Revisionistit vaativat kuitenkin varmaa teknistä näyttöä spekulaation sijaan.

 

Juutalaisten väestötilastot ja toinen maailmansota

Toisessa maailmansodassa kuolleiden juutalaisten määrästä on esitetty kaksi merkittävää arviota. Revisionistisen tutkimuksen mukaan noin 300 000 juutalaista kuoli (mikä ei tarkoita järjestelmällistä murhaamista). Valtavirta puolestaan väittää, että noin 6 000 000 juutalaista kuoli. Revisionistit ovat tutkimuksissaan ottaneet huomioon juutalaisten väestötilastot kaikissa maissa.

Valtavirtahistorioitsijoiden arvio perustuu paljon kapeammalle otannalle; he ovat yksinkertaisesti verranneet sodan jälkeen Euroopassa asuneiden juutalaisten määrää sotaa edeltävään aikaan. Valtavirran arvio ei ota huomioon sitä, että juutalaispopulaatio Euroopan ulkopuolella (etenkin Amerikassa ja Israelissa) kasvoi sodan aikana lähes kuudella miljoonalla, koska monet juutalaiset päättivät poistua ”antisemitistisestä” Euroopasta. Toisin sanoen valtavirtahistorioitsijat väittävät, että Euroopasta pois muuttaneet juutalaiset ovat ”holokaustin uhreja”.

Perinteisen holokaustitarinan puolustajat syyttävät ”koko maailmaa” siitä, ettei se puuttunut juutalaisten väitettyyn kansanmurhaan Saksan hallitsemilla alueilla. Kansainvälisen yhteisön välinpitämättömyyttä perustellaan usein sillä, että länsimaalaiset ovat moraalisesti jotenkin vajavaisia tai että he eivät ymmärtäneet, mitä Saksassa todella tapahtui. On totta, ettei kansainvälinen yhteisö reagoinut juurikaan Saksaa mustamaalanneeseen propagandaan. Tämä johtui siitä, että väitteet eivät olleet uskottavia.

Jos Puolassa todella oltaisiin murhattu teollisesti miljoonia siviileitä, olisivat Punainen Risti, paavi, ihmisoikeusjärjestöt, liittoutuneiden hallitukset, sodassa neutraalit hallitukset, Roosevelt, Truman, Churchill, Eisenhower ja monet muut tienneet asiasta nopeasti. Asiasta olisi noussut ennenkuulumaton kansainvälinen kohu ja Saksan toimet oltaisiin tuomittu. Mutta asiasta ei puhuttu! Valtavirtahistorioitsijat perustelevat tätä sillä, että vain harva ”tiesi” sodan aikana mitä Puolassa tapahtui. Suurin osa näistä harvoista ja valituista sattuivat olemaan juutalaisia tai kommunistisia propagandatyöntekijöitä. Holokaustitarinan valtavirtaistuminen sodan jälkeen olikin suuri propagandasaavutus.

Churchill kirjoitti kuusiosaisen teoksensa toisesta maailmansodasta mainitsematta kansanmurhaa sanallakaan. Kirjassaan Crusade in Europe Eisenhower ei puhu mitään kaasukammioista. Eikö kuuden miljoonan juutalaisen järjestelmällinen joukkomurha ollut heidän mielestään merkittävä yksityiskohta? Olivatko he ehkäpä ”antisemitistejä”?

 

Esimerkkejä propagandasta

Ensimmäisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen 1916–1920 etenkin amerikanjuutalaiset lobbausjärjestöt väittivät julkisuudessa, että kuusi miljoonaa (!) juutalaista kärsi Itä-Euroopassa. Väitettiin, että mikäli juutalaisjärjestöt eivät saisi suuria avustusrahoja, uhkaisi Itä-Euroopan juutalaisia holokausti. Kampanjallaan Yhdysvaltojen juutalaisjärjestöt hankkivat miljoonien dollareiden rahoituksen. Suurin osa rahoista ”sijoitettiin” Venäjän bolsevikkivallankumoukseen.

22.3.1916 ensimmäisen maailmansoodan aikana brittisanomalehti The Daily Telegraph julkaisi artikkelin, jossa Saksaa syytettiin perusteettomasti 700 000 serbin ”murhaamisesta kaasukammioissa”. 25.5.1942 toisen maailmansodan aikana sama lehti ”uutisoi”, että saksalaiset olivat murhanneet 700 000 juutalaista kaasukammioissa Puolassa.

Kuinka voimme olla varmoja toisen ”uutisen” todenperäisyydestä, jos ensimmäinen uutinen oli valhe? 1944 brittihallitus ohjeisti mediaa ja kirkkoa levittämään saksalaisvastaista propagandaa, jota hallitus oli jo aiemmin tuottanut. Tarkoituksena oli siirtää kansalaisten huomio pois liittolaisvaltio Neuvostoliiton sotarikoksista, joiden uskottiin räjähtävän käsiin puna-armeijan hyökätessä Saksaan. Britannian hallitus piti valitettavana sitä, että ensimmäisen maailmansodan aikaiset kertomukset olivat osoittautuneet valheiksi. Pelättiin, että kansalaisia olisi vaikea taivutella uskomaan toisen maailmansodan propagandaa.

 

Poliittinen korrektius ja revisionismi

Monet järkyttyvät kuullessaan ensimmäisen kerran revisionistien argumentteja. Vaikka argumentit olisivat hyvin perusteltuja, ihmiset kysyvät: ”Kuinka näin laaja valhe voisi olla mahdollinen?” Koko maailma uskoo holokaustin tapahtuneen. On vaikea uskoa, että niin suuri valhe olisi voinut selvitä jo yli puoli vuosisataa paljastumatta.

Asian ymmärtämistä helpottaa, kun nyky-Euroopan poliittista ilmapiiriä ja ”virallisia arvoja” vertaa noitavainojen aikaiseen Eurooppaan tai esimerkiksi kommunistimaihin. Jokaisella yhteisöllä on arvonsa, syntymyyttinsä ja tabunsa. Kautta historian myös suurin osa akateemisista tutkijoista on välttänyt tekemästä poliittisesti epäkorrekteja kannanottoja, joita pidetään yleisesti moraalittomina ja ”pahoina”. Poliittisesti epäkorrekteista kannanotoista voi seurata kovaa painetta työyhteisössä, perheessä tai esimerkiksi tuttavapiirissä. Saksan kaltaisissa maissa epäkorrektit kannanotot voivat johtaa vankeustuomioihin. Suurin osa akateemisista tutkijoista kokee, että heidän tehtäviinsä kuuluu vallitsevien arvojen varjeleminen. He välttelevät ”vaarallisiksi” kokemiaan aiheita, sillä he eivät halua muuttua hylkiöiksi. Usein tutkijoista tuleekin vallitsevan ideologian kiivaimpia kannattajia – epävirallisia ajatuspoliiseja.

Julkisuudessa kuulee usein väitteitä, että Euroopassa ei ole sananvapausongelmia. Poliittisen korrektiuden periaatteen väitetään olevan olemassa vain muutamien syrjittyjen vähemmistöjen suojelemiseksi. Tämä on kuitenkin vain osa totuudesta. On paljon poliittisia aiheita ja aatteita, joista ei ole lupa keskustella kiihkottomasti valtamediassa. Niitä, jotka puhuvat avoimesti epäkorrekteista ajatuksistaan, voidaan alkaa vainota julkisuudessa. Heidät leimataan ”vihaajiksi”, ”rasisteiksi”, ”antisemitisteiksi”, ”terroristeiksi” ja ”uusnatseiksi”. Heitä syytetään ”valehtelijoiksi”, mutta heidän ei anneta julkisesti tarjota teknistä todistusaineistoa argumenttiensa tueksi. Näin heistä tehdään myös naurunalaisia.

Näin valtamedia ja virallista holokaustitarinaa varjelevat lobbausjärjestöt ovat kyenneet tuhoamaan monien ihmisten elämän, uran ja mielenterveyden. Zündelin, Mahlerin ja Faurissonin kaltaiset revisionistit ovat joutuneet lausuntojensa vuoksi vuosien mittaisiin oikeudenkäynti- ja vankilakierteisiin. Kukaan tavallinen ihminen ei halua kokea heidän kohtaloaan, joten julkista keskustelua aiheesta ei synny.

Revisionisteja syytetään esimerkiksi ”antisemitismistä”, vaikka revisionismi ei ole ideologiaa, vaan historiantutkimusta. Kun revisionistisia keskustelutapahtumia on järjestetty länsimaissa, vastamielenosoittajat ja poliisit ovat usein häirinneet tai keskeyttäneet tapahtumat jo ennen niiden alkua. Revisionistista kirjallisuutta hankkivia kauppoja ja kirjastoja uhkaillaan, jotta ne hävittäisivät teokset valikoimistaan. Länsimaiset yliopistot ovat tehneet sääntöjä kieltääkseen revisionistiset luennot ja keskustelutapahtumat. Mikäli rehtorit päättäisivät toisin, leimaisivat lobbausjärjestöt, poliittiset aktivistit, opiskelijaryhmät ja valtamedia heidät ”antisemitisteiksi”. Se merkitsisi loppua heidän uralleen. Länsimaisilla valtioilla ja viranomaisilla ei ole poliittisista syistä aikomustakaan puolustaa revisionistien sananvapautta.

 

Lopuksi

Holokaustirevisionismin suosio on kasvanut viime vuosina sekä Euroopassa että Yhdysvalloissa. Aiheesta kiinnostuneiden kannattaa tutustua esimerkiksi Arthur R. Butzin, Germar Rudolfin, Carlo Mattognon ja Robert Faurissonin perusteoksiin. David Colen keskitysleireillä kuvaamat videohaastattelut ovat Youtuben ansiosta kaikkien saatavilla.

Revisionistit eivät ole ”rasisteja” eikä historian tutkiminen ole poliittinen hanke. Poliittista historiasta tulee vasta silloin, kun sen tutkiminen kielletään vankeuden ja sosiaalisen eristämisen uhalla. Juuri tähän länsimaiset hallitukset ja valtamedia ovat syyllistyneet.

 

Artikkeli julkaistu alunperin englanniksi Vho.org-sivuilla. Magneettimedian toimitus on tehnyt muutamia muutoksia tekstiin.

 

Lue myös:

Kriittistä holokaustitutkimusta
Poliisin erikoisyksikkö tunkeutui holokaustirevisionistin asuntoon Ranskassa
”Holokausti” ja Euroopan politiikka – kaksi tärkeää tuoretta videota
Eliitin Auschwitz-juhla lähestyy
Holokausti on huijaus
Holokausti on maailmanpoliittinen ase
Video: Majdanekin kaasukammiohuijaus
Ranskan veronmaksajilta kymmeniä miljoonia dollareita Amerikan juutalaisille
Punaisen Ristin viralliset asiakirjat paljastavat ”holokaustin” huijaukseksi
Dokumentti holokaustin ristiriidoista
Juutalaista pedofiilia ei haluta vangita ”holokaustin” vuoksi
Dokumentti Treblinkan holokaustihuijauksesta