“Kristalliyö” – saksalaisvastaista propagandaa, osa 1

”Kristalliyöstä” on kehkeytynyt yksi pakkomonikulttuurisuutta vaativan liikkeen pyhimmistä vuosipäivistä. Tämä on käännös Ingrid Weckertin 1985 kirjoittamasta artikkelista. Weckert ehti kokea Hitlerin Saksan omakohtaisesti. Hän on opiskellut juutalaisuutta sveitsiläisessä yliopistossa sekä vieraillut usein Israelissa, jonka pääministeri Menachem Beginin hän tunsi henkilökohtaisesti.

Marraskuun 9.-10. päivän välistä yötä 1938 kutsutaan “kristalliyöksi”. Monissa suurissa ja hieman pienemmissäkin saksalaiskaupungeissa rikottiin tuolloin juutalaiskauppojen ikkunoita.

Juutalaisten koteja ja kiinteistöjä murskattiin. Synagogia vandalisoitiin ja sytytettiin palamaan. Monia juutalaisia pidätettiin; joitain heistä hakattiin ja jotkut jopa kuolivat. ”Kristalliyö” oli yksi kansallissosialistisen Saksan historian suurista epäonnistumisista. Vaikka monet juutalaiset kärsivät tuona yönä, suurinta vahinkoa tapaus teki kuitenkin pitkällä aikavälillä Saksalle ja saksalaiselle kansalle.

Edes monet kansallissosialistit eivät ymmärrä, miten näin pääsi käymään. Esimerkiksi Saksan ”viralliseksi juutalaistenmetsästäjäksi” kutsuttu Der Stürmer –lehden päätoimittaja Julius Streicher oli kauhuissaan, kun hän kuuli tuhotöistä aamulla 10.11.

Tärkein kysymys kuuluu: Kuka oli vastuussa kristalliyöstä? Valtavirtahistorioitsijat väittävät nykyään, että Hitlerin kansallissosialistinen puolue suunnitteli ja toteutti raakuudet. Erityisen raskas vastuu on sysätty propagandaministeri Joseph Göbbelsin harteille. Totuus on, että Adolf Hitler piti yön tapahtumia niin vastenmielisinä, ettei hän sallinut kenenkään puhua aiheesta hänen ollessa läsnä.

Tohtori Göbbels valitti, että hän joutuisi selittämään karmean välikohtauksen paitsi saksalaisille niin myös ulkomaille. Göbbels sanoi, ettei hänellä ollut aavistustakaan, kuinka tapauksen voisi perustella välttämättä suurta imagotappiota. Jos hän olisi todella ollut vastuussa kristalliyöstä, hänellä olisi ollut tietysti jo etukäteen hyvä selitys valmiina. Hänen 10.11. antama selonteko oli äärimmäisen epäuskottava – harva saksalainen nieli sen purematta.

Kun tutkin aihetta kirjoittaessani kristalliyökirjaani Feuerzeichen, löysin paljon tietoja, jotka eivät lainkaan tue valtavirtaista historiankirjoitusta. Mitä enemmän asiaa tutkin, sitä valheellisemmalta valtavirtainen selitys alkoi vaikuttaa.

Valtavirtainen kertomus kristalliyöstä

Suurin osa historioitsijoista kertoo yhdenmukaisen tarinan kristalliyöstä. Heidän kertomuksensa alkaa lokakuusta 1938. Tuolloin Puolan hallitus ilmoitti, että puolalaispassien voimassaolo päättyisi kuun loppuun mennessä, elleivät passien haltijat hankkisi sitä ennen erityisiä leimoja papereihinsa. Leimoja saisi ainoastaan Puolassa sijaitsevista konttoreista. Päätöksen taustalla oli suunnitelma hankkiutua eroon kerralla kaikista ulkomailla – erityisesti Saksassa – asuvista puolanjuutalaisista.

Suurin osa Saksassa asuneista yhteensä noin 70 000 puolanjuutalaisesta oli saapunut maahan ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Saksan hallitus tietysti pelkäsi, että se joutuisi nyt pysyvästi asuttamaan 70 000 uutta juutalaista. Saksa yritti neuvotella asiasta Puolan kanssa, mutta nämä kieltäytyivät.

Kaksi päivää ennen passien uusimisajan umpeutumista 28.10.1938 Saksan poliisi otti kiinni noin 15 000–17 000 puolanjuutalaista ja kuljetti nämä Puolan rajalle. Kohtelu ei ollut epäinhimillistä, sillä juutalaiset matkustivat tavallisissa junissa. Toisin sanoen heitä ei tungettu Hollywood-elokuvista tuttuihin ahtaisiin tavaravaunuihin. Rajalle kyyditetyillä juutalaisilla oli mukanaan tarvittava määrä ravintoa ja esimerkiksi lääkkeitä. Heidän mukanaan matkusti lääkäreitä ja Punaisen Ristin henkilökuntaa.

Puolan rajaviranomaiset hämmästyivät, kun ensimmäiset junat saapuivat perille. Tulijat päästettiin rajan yli Puolaan. Samaan aikaan Puolan hallitus kuljetti saksanjuutalaisia takaisin Saksaan. 29.10. Saksan ja Puolan hallitukset sopivat, ettei kumpikaan osapuoli enää siirtäisi juutalaisia naapurimaahan. Sinä yönä väestönsiirrot lakkasivat lähes kokonaan.

Siirrettyjen juutalaisten joukossa oli Pariisissa asuneen 17-vuotiaan Herschel Feibel Grynszpanin perhe. Tapahtumaketjun seuraavasta käänteestä kirjoitetaan julkisuudessa yleensä joko valheellisesti tai harhaanjohtavan yksipuolisesti. 7.11. Grynszpan meni Saksan Pariisin suurlähetystöön ja ampui lähetystövirkailija Ernst vom Rathin. Usein kerrotaan, että Grynszpan suoritti murhan kostoksi perheensä häätämisestä. Todellinen motiivi oli kuitenkin täysin erilainen.

Usein myös väitetään, että vom Rathin murhasta suuttuneet saksalaiset järjestivät 8.11. suuria juutalaisvastaisia mielenosoituksia, tuhosivat juutalaisia kauppoja sekä vandalisoivat synagogia Saksassa.

Mielenosoituksia ja tuhotöitä todella tapahtui, mutta niitä ei tehty saksalaisten aloitteesta. Suurin osa Saksan synagogista jätettiin täysin rauhaan. Väitetään myös, että kristalliyö oli ”Saksan juutalaisten joukkotuhonnan” ensimmäinen näytös, mikä on täyttä valhetta.

Saksalaisten ja juutalaisten välit ennen kristalliyötä

Ennen kuin kerron, miten kristalliyön todelliset olosuhteet erosivat valtavirtahistorian kuvaamasta versiosta, täytyy minun kuvailla kuinka rauhanomaista elämä Saksassa oli Hitlerin valtaannousun jälkeen.

Kaikki, jotka tietävät millaista arki oli kansallissosialistisen puolueen hallitsemassa Saksassa, ymmärtävät, että kristalliyö oli täysin eriskummallinen tapahtuma. Yön väkivaltaisuudet olivat täydellisessä ristiriidassa Hitlerin virallisen juutalaispolitiikan sekä tavallisten saksalaisten asenteiden kanssa.

Saksalaiset eivät olleet sen antisemitistisempiä kuin muutkaan kansat. Itse asiassa Saksa oli työperäisten juutalaismaahanmuuttajien suosikkikohteita Euroopassa. Kansallissosialistisen puolueen sisällä oli kaksi juutalaisvastaista koulukuntaa: oppineet ja vulgaarit.

“Oppineiden koulukunta” oli keskittynyt juutalaiskysymystä tutkineen instituutin ympärille. Instituutti julkaisi useita lehtiä sekä järjesti koulutustilaisuuksia esimerkiksi kansalaisjärjestöille. Se kannatti hallituksen virallista linjaa, jonka tavoitteena oli siirtää juutalaiset rauhanomaisesti pois Saksasta ja asuttaa nämä ulkomaille. Esimerkiksi SS kuului täydellisesti tähän koulukuntaan ja vastusti vulgaaria antisemitismiä.

“Vulgaari koulukunta” oli populistisempi. Sen tunnetuin hahmo oli Julius Streicher, joka julkaisi epävirallista Der Stürmer –lehteä. Julkaisu tunnettiin karikatyyreistään, joissa juutalaiset samastettiin usein saatanaan. Vuosien ajan lehden motto ”Juutalaiset ovat epäonnemme” kirjoitettiin jokaisen numeron kanteen.

Saksalainen kansallissosialismi piti juutalaisia käytännössä ei-saksalaisina muukalaisina. On täysin totta, että kansallissosialistinen puolue piti juutalaisia myös yhteiskunnallisena haittana. Siksi Hitler uskoi, että hallitus voisi ehkäistä yhteiskunnallisia ongelmia erottamalla juutalaiset saksalaisista. Toisin sanoen juutalaisten oli lähdettävä maasta.

Vaikka juutalaiset muodostivat vain alle 1 % Saksan väestöstä 1933, heillä oli suhteettoman paljon vaikutusvaltaa rahataloudessa, liike-elämässä, kulttuurimaailmassa ja tiedeyhteisössä. Monet saksalaiset pitivät tätä haitallisena.

Hallitus ei ollut aloittanut toimenpiteitä juutalaisväestöä vastaan ennen kuin kansainvälinen juutalaisyhteisö julisti sodan Saksaa vastaan muun muassa London Daily Express –sanomalehdessä 24.3.1933. Sodanjulistus käynnisti kansainvälisen juutalaisjohtoisen boikotin saksalaisia tuotteita vastaan.

Viikkoa myöhemmin Saksassa järjestettiin hallituksen hyväksymä boikotti juutalaisten omistamia kauppoja vastaan. Tämä oli suora vastaus kansainvälisen juutalaisyhteisön boikotille, joka oli jo käynnissä. Saksalaisten vastine oli kuitenkin symbolinen ja lähinnä absurdi – se kesti vain yhden päivän ajan, 1.4.1933. Hitler ja Göbbels olivat jälkikäteen yhtä mieltä siitä, että vastaboikotti oli huono veto ja vahingollinen uuden hallituksen kannalta.

Kaiken lisäksi boikottipäivä osui juuri lauantaille, joka on juutalaisten sapattipäivä. Uskonnolliset juutalaiset lähinnä virnistelivät maallistuneille sapatinrikkojille, jotka joutuivat poikkeuksellisesti valtion määräyksestä sulkemaan kauppansa pyhänä päivänä.

Boikottipäivän jälkeen kansallissosialistihallitus pyrki vähentämään juutalaisten yhteiskunnallista valtaa ainoastaan lainsäädännöllisin keinoin. Saksan ensimmäinen juutalaisvastaiseksi tulkittava laki säädettiin 7.4.1933. Vaikka juutalaisten kansalaisoikeuksia rajoitettiin, olivat he kaikki erittäin tietoisia oikeuksistaan. Hallitus ei ryhtynyt salaisiin tai laittomiin toimenpiteisiin juutalaisia vastaan.

Onkin ironista, että juuri juutalaisten kansalaisoikeuksia rajoittaneet maltilliset lait olivat merkittävin syy sille, ettei maassa levinnyt antisemitistinen propaganda johtanut juuri koskaan konkreettisiin ylilyönteihin. Saksalaiset ovat yleisesti ottaen hyvin reilua kansaa. Hitlerin valtaannousun jälkeenkin tavalliset saksalaiset kohtelivat juutalaisia tuttaviaan yleensä erittäin huomaavaisesti.

Der Stürmerin hurjat karikatyyrit eivät suinkaan kuvanneet sitä, millaisena tavalliset saksalaiset pitivät juutalaisia. Kotikaupungissani Berliinissä suurin osa lääkäreistä ja asianajajista oli edelleen juutalaisia. Oman kaupunginosani lasten julkisen terveydenhuollon päällikkö oli juutalainen ja hän sai pitää virkansa koko sodan ajan!

Muistan edelleen elävästi, kun äitini palasi eräänä päivänä kotiin juutalaislääkärinsä vastaanotolta. Hän kertoi, ettei lääkäri ollut ollutkaan paikalla – tämä oli pidätetty edellisenä yönä. Äitini oli pöyristynyt. Monet lääkärin asiakkaista olivat äitini tavoin vihaisia ja he protestoivat poliisin päätöstä vastaan avoimesti. Vanhempieni mielestä lääkäri ei ollut koskaan syyllistynyt mihinkään erityisen vakavaan. Tämä oli tyypillistä. Muutamia päiviä myöhemmin myös perheemme juutalainen lastenlääkäri pidätettiin.

Olin tuolloin vielä niin nuori, etten tiennyt, mitä tarkoitti tulla pidätetyksi. Vasta vuosia sodan jälkeen aloin tutustua holokaustikirjallisuuteen, jossa väitettiin, että pidätetyt juutalaiset kuljetettiin aina keskitysleireille, joissa heidät yleensä murhattiin. Totuus oli toinen: tuhansien muiden tuolloin pidätettyjen tavoin molemmat juutalaislääkärit ja heidän perheensä säilyivät hengissä.

Kesällä 1973 kävelin Israelin Tel Avivin saksalaisalueella. Huomasin kahden lääkärin sukunimikyltit kahden talon ovessa. Tahdoin välittömästi vierailla heidän luonaan. Molemmat olivat muuttaneet perheineen Palestiinaan 1939. Toinen lääkäreistä oli sittemmin jo kuollut Israelissa, mutta toisen pääsin tapaamaan.

Hän muisti isäni oikein hyvin ja kertoi tarinansa. Kun hänet ja hänen perheensä pidätettiin, heidät vietiin leirille, jossa heille annettiin kaksi vaihtoehtoa: joko he allekirjoittaisivat kirjallisen lupauksen muuttaa pois Saksasta tai sitten heidän olisi osallistuttava pakkotyöhön. He päättivät poistua maasta. Valtaosa Saksan juutalaisista ei joutunut juurikaan kärsimään Hitlerin ollessa vallassa. Tämä ei toki tarkoita sitä, etteikö hallituksen päätöksiä voitu pitää epäreiluina yksittäisiä juutalaisia kohtaan. Erityisen ankeaa lainkuuliaisten juutalaisten elämä ei kuitenkaan ollut.

Haavara-sopimus

Kuten jo mainitsin, Saksan juutalaispolitiikan tärkein tavoite oli kannustaa juutalaisia muuttamaan pois maasta. Kun kansainvälisen juutalaisyhteisön boikotti saksalaishyödykkeitä vastaan alkoi maaliskuussa 1933, Palestiinan juutalaisjärjestö otti yhteyttä Saksan hallitukseen ja ehdotti vaihtokauppaa. Mikäli saksanjuutalaisia autettaisiin muuttamaan ”luvattuun maahan”, tulisi Palestiinan juutalaisyhteisö sanoutumaan irti boikotista.

Lopputulos oli Haavara-sopimus (eli siirtosopimus), jonka juutalaiset ja saksalaiset allekirjoittivat 1933. Juutalaisyhteisö solmi siis erittäin edullisen sopimuksen kansallissosialistihallituksen kanssa vain muutamia kuukausia Hitlerin tultua valtaan [myöhemmin Saksan asenne sionismiin muuttui radikaalisti, kuten osoitamme artikkelissa ”Juutalaiset ja rasismi, osa 3”. Suom. huom.].

Haavara-sopimus mahdollisti sen, että juutalainen saattoi ottaa Saksasta poistuessaan mukaansa käytännössä kaiken omaisuutensa sillä ehdolla, että hän talletti varansa toiseen kahdesta Saksan juutalaispankista, joilla oli haarakonttorit Tel Avivissa ja Jerusalemissa. Saapuessaan Palestiinaan he saattoivat nostaa rahansa pankkitililtään, kuten sopimuksessa luvattiin. Saksan hallitus takasi kummankin juutalaispankin saksalaispääoman.

Jopa sodan jälkeen varat olivat edelleen talletukset tehneiden juutalaisten ja näiden edustajien nostettavissa. Mikäli juutalainen ei tahtonut muuttaa välittömästi pois Saksasta, hän pystyi siirtämään talletuksensa Palestiinaan, jossa luottamushenkilö huolehti rahoista.

Palestiinaan muuttaneet juutalaiset saivat liikkua verovapaasti toisin kuin muut saksalaiset maastamuuttajat. Tosin matkoja järjestäneet juutalaisyritykset veloittivat siirtolaisilta kiinteän prosenttiosuuden näiden omaisuudesta. Haavara-sopimus oli voimassa vuoden 1941 loppuun asti ja raukesi Yhdysvaltojen liityttyä sotaan.

Kansallissosialistien eettiset periaatteet

Olen aina hölmistynyt lukiessani sodan jälkeen julkaistuja kirjoja Kolmannesta valtakunnasta. Usein kirjat ovat kannesta kanteen täynnä valheita. Hitlerin Saksa ei ollut sellainen kuin voittajien kirjoittama historia väittää sen olleen.

Minä kasvoin Kolmannessa valtakunnassa. Kuten koko sukupolveni, meidät kasvatettiin äärimmäisen eettisiksi ihmisiksi. Meidät opetettiin rakastamaan ja arvostamaan kotimaatamme ja kansaamme. Olimme ylpeitä historiastamme. Pidimme kansallissankareitamme esikuvinamme – tahdoimme olla heidän tavoin rehellisiä ja vastuullisia. Mielestäni Adolf Hitlerin Saksan nuoriso oli Euroopan ja ehkä koko maailman paras!

Eettiset arvot olivat erittäin tärkeitä myös SS:lle ja SA:lle. Kaikki SA:n miehet eivät toki olleet erityisen hienostuneita. Osa heistä käytti mieluummin nyrkkejään kuin aivojaan. Yhtä kaikki, kunnia, uskollisuus, rehellisyys ja omistautuneisuus omaa kansaa ja kotimaata kohtaan olivat heille arvoista tärkeimmät. He eivät todellakaan olleet valtavirtahistoriasta tuttuja sadistisia petoja. Juuri heidän uskollisuus ja urheutensa pelasti Saksan kaaokselta ja kommunismilta.

On puhdasta idiotismia väittää SA-miesten olleen verenhimoisia tappajia. Vaikka katutaisteluiden vuosina väkivalta oli yleistä, ei Saksan kansaa ja Hitlerin hallitusta voida syyttää kollektiivisesti muutamien SA-miesten mahdollisista ylilyönneistä.

Kukaan ei kiistä etteikö SA:n jäseniä olisi yksityishenkilöinä osallistunut kristalliyön tapahtumiin. Heidän osuutensa oli kuitenkin paljon pienempi kuin yleisesti väitetään. Marraskuussa 1938 Saksassa toimi 28 SA-ryhmää. Asiakirjatodisteiden mukaan vain kolmen (!) ryhmän päällystö oli kehottanut jäseniä osallistumaan juutalaisvastaisiin mielenilmauksiin.

Mitä ”kristalliyönä” todella tapahtui?

Seuraavaksi selvitämme, mitä kohtalokkaana yönä todella tapahtui.

Vuoden 1945 jälkeen media ja suuret kustantamot ovat julkaisseet jatkuvasti uusia paisuteltuja – ja usein jopa tekaistuja – tarinoita kansallissosialistisessa Saksassa asuneiden juutalaisten “kärsimyksistä”. Onkin kummallista, että viimeisen 40 vuoden aikana [artikkeli kirjoitettu 1985. Suom. huom.] kukaan ei ole edes yrittänyt tehdä kokoavaa selvitystä siitä, paljonko juutalaisten omaisuutta tuhottiin kristalliyönä.

Historiallisissa teoksissa usein väitetään vain ylimalkaisesti, että ”kaikki” synagogat tuhottiin ja ”kaikkien” kauppojen ikkunat rikottiin. Missä ovat yksityiskohdat ja numerot?

World Jewish Congress –sionistijärjestön johtaja Nahum Goldmannilla oli 1952 otsaa vaatia Saksan kansleri Konrad Adenauerilta 500 miljoonan dollarin “korvauksia” kristalliyön tuhoista! Kun Adenauer pyysi Goldmannilta tarkempia perusteluita, tämä vastasi: ”Minun ei tarvitse esittää perusteluita – se on sinun tehtäväsi! Me emme kaipaa perusteluita vaan rahat!” (Lähde: Nahum Goldmann, Das Juedische Paradox: Zionismus und Judentum nach Hitler (Köln: 1978), s. 181.)

Juutalaisjohtaja sai kuin saikin 500 miljoonan dollarin pottinsa! Goldmann saattoi ajatella, että kanslerin myöntyminen oli todiste siitä, että kaikki synagogat oli todellakin tuhottu 1938. Miksi saksalaiset olisivat olleet niin typeriä, että olisivat maksaneet korvausrahoja tuhoista, joita ei koskaan edes tapahtunut? Oli syy mikä hyvänsä, väite siitä, että kaikki synagogat tuhottiin, on yksinkertaisesti valhe.

1938 Saksassa oli noin 1 400 synagogaa. Niistä vain 180:aa vahingoitettiin kristalliyönä. Juutalaiset omistivat kristalliyön aikana noin 100 000 kauppaa ja tavarataloa Saksassa. Niistä vain 7 500:n ikkunat rikottiin. Valtavirtainen kertomus kristalliyöstä on siis valhe. Oli tietysti hallituksen häpeä, että edes muutamaa tuhatta kauppaa vandalisoitiin. Vielä suurempi häpeä on kuitenkin tapa, jolla saksalaiset historioitsijat ovat sodan jälkeen valehdelleet oman kansansa toiminnasta!

Valtavirtahistorioitsijat väittävät, että kristalliyön terrori oli niin massiivista, etteivät juutalaiset uskaltaneet edes yrittää puolustaa omaisuuttaan. Sen sijaan nämä alistuivat pelon lamauttamina ja seurasivat saksalaisten riehumista sivusta. Todellisuus on kuitenkin päinvastainen. Kun tutkin arkistoja, löysin kuitenkin lukuisia asiakirjoja, jotka todistavat valtavirtahistorioitsijoiden valehtelevan.

Useissa tapauksissa saksalaiset puolustivat juutalaisia naapureitaan voimakeinoja kaihtamatta. Monia mellakoihin osallistuneita saksalaisia hakattiin. Poliisi ja kansallissosialistisen puolueen virkailijat olivat useimmissa tapauksissa juutalaisten puolella. Useat juutalaisjohtajat kävelivät seuraavana aamuna poliisin puheille ja tekivät rikosilmoituksia esimerkiksi synagogien vandalisoinnista. Poliisiraportit ovat edelleen julkisesti kaikkien saatavilla!

Toisin kuin meille nykyään väitetään, suurin osa juutalaisista ei henkilökohtaisesti joutunut hyökkäysten kohteeksi. Esimerkiksi Berliinissä kaikki kaupungin suurimman juutalaiskoulun opettajat ja oppilaat saapuivat seuraavana aamuna kouluun autuaan tietämättöminä edellisen yön tapahtumista.

Juutalaiskoulun rehtori Heinemann Stern kirjoitti toisen maailmansodan jälkeen muistelmissaan, että hän näki palavan synagogan mennessään töihin kristalliyön jälkeisenä aamuna. Hän kuitenkin luuli, että rakennus oli syttynyt vahingossa. Vasta koululle päästyään hän sai tietää puhelimitse edellisyön tapahtumista. Ensimmäiset oppitunnit järjestettiin kuten aina. Oppilaille kerrottiin vasta välitunnilla tuhotöistä.

On mielenkiintoista verrata Berliinin suurimman juutalaiskoulun rehtorin henkilökohtaisia kokemuksia tunnetun valtavirtahistorioitsija Herman Gramlin tarinointiin: ”Joka ikinen juutalainen hakattiin, häpäistiin ja ryöstettiin! SA repi juutalaiset sängyistään, nuiji näitä armottomasti näiden kotona ja […] lähes tappoi heidät kaikki […] veri tulvi kaikkialla.”

Mikäli kristalliyö olisi ollut niin verinen kuin Gramlin kaltaiset satusedät väittävät, olisivatko juutalaiset uskaltaneet lähettää lapsensa seuraavana aamuna kouluun? Olisiko kukaan päästänyt lapsia poistumaan kotoa, mikäli he olisivat todella pelänneet, että murhanhimoiset SA-miehet voisivat hyökätä näiden kimppuun? Ei tietenkään! Vaikka kristalliyönä syyllistyttiin tuhansiin rikoksiin, ei se oikeuta valtavirtahistorioitsijoita valehtelemaan näin härskisti.

Grynszpanin tarina

Herschel Feibel Grynszpan aloitti kristalliyöhön johtaneen tapahtumasarjan murhaamalla saksalaisen lähetystövirkailija Ernst vom Rathin Pariisissa. Valtavirtahistoria väittää, että 17-vuotias Grynszpan oli pelkkä köyhä juutalaispoika, joka oli epätoivoinen perheensä kokemien vääryyksien vuoksi. Masennuksen kourissa hän menetti hetkeksi harkintakykynsä ja murhasi puolivallattomasti saksalaisdiplomaatin.

Todellisuudessa Grynszpan ei ollut aiemmin osoittanut lainkaan olevansa kiinnostunut perheensä kohtalosta. Hän oli tahtonut itsenäistyä varhain, minkä vuoksi hän oli muuttanut yksin Pariisiin.

Kun Ranskan poliisi kysyi Grynszpanilta, miksi tämä oli ampunut vom Rathin, hän antoi useita ristiriitaisia selityksiä:

• Versio 1: Hän ei aikonut tappaa vom Rathia. Aikomus oli surmata itse suurlähettiläs, mutta koska hän ei ollut paikalla, ampui Grynszpan vahingossa vom Rathin.
• Versio 2: Hän tahtoi tappaa vain itsensä, mutta halusi tehdä sen Adolf Hitlerin muotokuvan edessä. Näin hän halusi tulla koko juutalaisen kansan kärsimyksen symboliksi.
• Versio 3: Hän ei tahtonut tappaa ketään. Vaikka hänellä oli pistooli kädessään, hän ei osannut käyttää sitä – ase laukesi vahingossa.
• Versio 4: Hän ei muista mitä vom Rathin toimistossa tapahtui. Hän muisti vain olleensa siellä – muttei syytä tulolleen.
• Versio 5: Hän ei ymmärtänyt kuulustelukysymyksiä lainkaan. Hän oli menettänyt lähimuistinsa kokonaan eikä siksi kyennyt vastaamaan.

Version 6 hän kertoi muutamia vuosia myöhemmin saksalaisviranomaisille: kaikki mitä ranskalaispoliisit olivat kirjoittaneet hänen motiiveistaan raportteihinsa, oli valhetta. Grynszpan syytti vom Rathia homoseksuaaliksi, jonka henkilökohtaisena parittajana hän oli toiminut. Koska vom Rath ei ollut maksanut velkojaan, parittaja-Grynszpan joutui ampumaan hänet. Kaikki versiot ovat kuitenkin valheellisia.

Murhan todellinen tarina oli vieläkin kunniattomampi. Grynszpan oli jättänyt perheensä Saksan Hannoveriin 1936. Hän oli lopettanut peruskoulun valmistumatta. Hänen isänsä oli urakkaperiaatteella työskennellyt räätäli, joka oli muuttanut Saksaan Puolasta ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Herschel tunnettiin siitä, ettei työ maistunut hänelle, ja hän vetelehti mielellään sukulaistensa nurkissa Brysselissä ja Pariisissa.

Helmikuussa 1938 hänen puolalaispassinsa voimassaoloaika umpeutui, ja Ranskan hallitus kieltäytyi uusimasta hänen oleskelulupaansa. Pariisilainen eno käski Herscheliä häipymään, koska hän ei halunnut joutua vaikeuksiin virkavallan kanssa. Tässä vaiheessa tarina muuttuu erittäin mielenkiintoiseksi. Vaikka Grynszpanilla ei ollut työpaikkaa eikä rahaa (eno kieltäytyi enää elättämästä häntä), hänellä oli silti jostain syystä varaa muuttaa asumaan hotelliin.

Hänen hotellinsa sattui sijaitsemaan aivan LICA-nimisen vaikutusvaltaisen juutalaisjärjestön toimistorakennuksen vieressä [järjestö tunnetaan nykyään nimellä LICRA. Se perustettiin 1927 äärivasemmistolaisen murhaaja Sholom Schwartzbardin tueksi. Suom. huom.].

Tämä herättää muutamia kysymyksiä: Kuka elätti Grynszpania helmikuun 1938 jälkeen ja kuka maksoi hotellikulut? Vaikka murhaajalla ei ollut työpaikkaa eikä edes voimassaolevia henkilöpapereita helmikuun ja marraskuun välillä 1938, hänen rahansa riittivät hotellihuoneen lisäksi 250 frangia maksaneeseen käsiaseeseen. Grynszpan osti pistoolin aamulla 7.11.1938 ja asteli noin tuntia myöhemmin lähetystörakennukseen murhatakseen vom Rathin.

Grynszpan pidätettiin rikospaikalla ja hänet vietiin poliisilaitokselle. Vaikka hän oli täysin tuntematon puolanjuutalainen irtolainen vailla rahaa ja näkyviä tukijoita, Ranskan kuuluisimpiin lukeutunut asianajaja Vincent de Moro-Giafferi ilmestyi laitokselle vain tunteja murhan jälkeen ja ilmoittautui Grynszpanin avustajaksi! Mistä hän sai tiedon? Sanomalehtiin tuore murhauutinen ei vielä ollut ehtinyt. Miksi huippukallis julkkislakimies tahtoi niin palavasti puolustaa rahatonta ulkomaalaista? Kuka aikoi maksaa Moro-Giafferin palkkion?

Moro-Giafferi piti hyvää huolta Grynszpanista seuraavien vuosien ajan. Sota syttyi ennen kuin vom Rathin murhaa oli ehditty alkaa käsitellä oikeudessa. Kun saksalaiset olivat miehittäneet Ranskan, Grynszpan luovutettiin saksalaisviranomaisille. Hänet kuljetettiin Saksaan, jossa häntä kuulusteltiin monta kertaa, mutta oikeudenkäyntiä ei järjestetty koskaan. Sveitsiin muuttanut Moro-Giafferi sai edelleen pitää huolta Grynszpanista.

Monet saksalaisviranomaiset olivat hyvin kiinnostuneita tapauksesta. He halusivat Grynszpanin oikeuden eteen, mutta näin ei tapahtunut. Alkoi liikkua huhuja. Oikeudenkäynnin alkamispäivä julkistettiin, mutta sitä lykättiin aina eteenpäin ja eteenpäin. Mikäli joku uteli syytä tälle, oli vastaus aina sama. Vuosia sodan jo päätyttyä satoja sivuja paksun Grynszpan-kansion välistä löytyi muistilappu. Lapussa todettiin, että ”epävirallisista syistä” oikeudenkäyntiä ei tultaisi koskaan järjestämään. Tarkempaa selvitystä ei ole löydetty.

Vaikka Hitlerin Saksan väitetään syyllistyneen hirvittäviin rikoksiin juutalaisia vastaan, saksalaisviranomaisen murhannut juutalainen Grynszpan selvisi ehjin nahoin sotavuosista ja palasi lopulta Pariisiin! Miksi juuri Pariisiin, jossa hänellä oli riski joutua yhä oikeuteen murhan vuoksi? Palattuaan Ranskaan hän sai uuden nimen ja uudet henkilöllisyyspaperit. Mutta keneltä? Kuka Pariisissa olisi tahtonut auttaa rahatonta murhaajaa?

Myös Grynszpanin perhe selvisi sotavuosista. Hänen isä, äiti, veli ja sisko oli häädetty Puolaan passikiistan vuoksi. Hieman tämän jälkeen he muuttivat Palestiinaan. Mielenkiintoista on se, että tuohon aikaan Palestiinaan saivat muuttaa vain ne, joilla oli vähintään 1 000 Englannin puntaa käteistä. Grynszpanin pätkissä työskennellyt räätäli-isä ei varmasti kyennyt omilla varoillaan kustantamaan yhteensä 4 000 punnan matkaa.

Vuosia sodan jälkeen Herschelin isä todisti Jerusalemin Eichmann-oikeudenkäynnissä, että perheen täytyi luovuttaa kymmentä markkaa lukuunottamatta kaikki rahansa saapuessaan Saksan ja Puolan rajalle lokakuussa 1938. Kuinka he kykenivät tienaamaan lyhyessä ajassa 4 000 Englannin puntaa päästäkseen Palestiinaan? Auttoiko heitä joku?

Ehkä heidän näkymätön ystävänsä oli  Moro-Giafferi. Hän työskenteli nimittäin myös LICA:n lakimiehenä!

Moro-Giafferi oli asianajaja, joka tunsi arvonsa. Kaikesta päätellen hän rakasti skandaalitapauksia. Hänestä oli tullut kansainvälisesti tunnettu jo 1933, kun hän osallistui Berliinin valtiopäivätalon palamisen vuoksi järjestettyihin kokoontumisiin. Vaikka Moro-Giafferi ei todellisuudessa tiennyt lainkaan, ketkä palon olivat sytyttäneet, piti hän silti myrkyllisen puheen kansallissosialistista Saksaa vastaan. Hän syytti Hermann Göringiä tuhopolttajaksi!

Helmikuussa 1936 Moro-Giafferi kiirehti Sveitsin Davosiin, jossa juutalainen David Frankfurter oli murhannut paikallisen kansallissosialistipuolueen johtajan Wilhelm Gustloffin.

Gustloff-oikeudenkäynnissä selvisi, että Frankfurter ei ollut toiminut yksin. Hänen taustajärjestöään ei kuitenkaan saatu selville. Johtolangat osoittivat kohti LICA:a, mutta Moro-Giafferin onnistui estää Frankfurteria puhumasta ohi suunsa. Mielenkiintoista on, että Frankfurter noudatti kommenteissaan täysin samaa kaavaa kuin Grynszpan lähes kolme vuotta myöhemmin. Moro-Giafferi oli murhaajia yhdistävä tekijä.

Keitä provokaattorit saattoivat olla?

Kristalliyöhön liittyy paljon asioita, joista ei vieläkään ole täyttä varmuutta. On asioita, joita valtavirtahistorioitsijat eivät ole edes halunneet selvittää.

Kristalliyön jälkeisenä päivänä kaikki halusivat tietää keitä syylliset olivat. Tohtori Göbbels joutui kehittämään virallisen selityksen, jonka mukaan tapaus oli vom Rathin murhasta raivostuneiden saksalaisten spontaani vihanilmaus. Hän ei kuitenkaan henkilökohtaisesti uskonut tähän. Hän kertoi muutamille ihmisille epäilevänsä, että rikosten takana oli jokin yhdistys. Kristalliyö oli toteutettu niin järjestelmällisesti, että oli vaikea uskoa sen olleen vain kansalaisten spontaani reaktio järkyttävään uutiseen.

Kansallissosialistinen hallitus oli tuohon aikaan niin suosittu, että oli vaikea kuvitella, että järjestelmällinen maanalainen oppositioliike olisi voinut toteuttaa pogromin. Niin sanottuja vastarintaliikkeitä oli toki olemassa. 1938 vaikutti kuitenkin poskettomalta väittää, että salainen järjestö olisi kyennyt aiheuttamaan täydellisen kaaoksen koko maassa.

Hallitus oli kuitenkin naiivi. Kansallissosialistien itsetunto oli huipussaan, joten suurin osa uskoi, että vain puolueen jäsenet olisivat olleet tarpeeksi vaikutusvaltaisia järjestääkseen pogromin. Puolueen sisällä syyttävät sormet osoittelivatkin toisiaan kohti. Todennäköisesti hallituksen sisäisen yhtenäisyyden takaamiseksi kristalliyöstä ei koskaan tehty kunnollista selvitystä. Puolueen ei haluttu hajoavan. Hitler esimerkiksi epäili Göbbelsiä. Göbbelsiä pidettiin kuitenkin niin tärkeänä ministerinä, ettei hänen toimintaansa tahdottu alkaa tutkia.

Ainoat rangaistuksen saaneet puolueen jäsenet olivat SA-miehiä, jotka olivat konkreettisesti osallistuneet pogromiin ja joita syytettiin esimerkiksi murhasta, pahoinpitelystä tai ryöstelystä. Ennen kuin tuomiot annettiin, Hitler määräsi, että puolueen jäsenten rikokset tulee käsitellä kansallissosialistien sisäisessä erityistuomioistuimessa. Erityistuomioistuimen ankarin rangaistuskeino oli erottaminen puolueesta. Näin Hitler tahtoi puhdistaa puolueen mahdollisimman monesta rikollisesta ennen kuin näiden tekoja tultaisiin käsittelemään julkisesti oikeudessa.

Helmikuussa 1939 puolueen erityistuomioistuimen korkein tuomari Walter Buch raportoi kristalliyön tapahtumista Hermann Göringille. Olenkin pyrkinyt ottamaan selvää kohtalokkaan yön tapahtumista paneutumalla Buchin raporttiin, vastaajien ja silminnäkijöiden lausuntoihin sekä sodan jälkeen laadittuihin niin sanottuja natsirikollisia käsitelleisiin asiakirjoihin.

Jo päivää ennen kristalliyötä 8.11.1938 Saksan ja Ranskan rajan tuntumaan Hessenin pikkukyliin oli saapunut huomiota herättäneitä tuntemattomia miehiä. He vierailivat pormestareiden, paikallisten puoluejohtajien sekä muiden tärkeiden virkamiesten luona ja kysyivät mitä nämä aikoivat tehdä juutalaisia vastaan (kostoksi vom Rathin murhasta). Saksalaiset olivat häkeltyneitä kysymyksistä ja vastasivat, ettei heillä ollut mitään toimintasuunnitelmaa.

Tulokkaat käyttäytyivät kuin he olisivat olleet hölmistyneitä vastauksesta. He huusivat ja valittivat, että juutalaisille täytyisi tehdä jotain. Pian tämän jälkeen he kuitenkin poistuivat. Suurin osa outojen vieraiden kanssa jutelleista raportoivat keskusteluista poliisille tai puhuivat asiasta tuttaviensa kanssa. Muukalaisia pidettiin hulluina, joten varsinaisiin toimenpiteisiin ei ryhdytty. Kummalliset keskustelut palasivat kuitenkin elävästi virkamiesten mieliin seuraavana iltana.

Muutamat “hulluista muukalaisista” sortuivat melkoisiin ylilyönteihin. Eräässä tapauksessa kaksi SS-univormuihin pukeutunutta miestä määräsi SA-everstiä tuhoamaan lähistöllä sijainneen synagogan. Tämä oli absurdia siksi, että SS ja SA olivat kaksi täysin erillistä järjestöä. Todellinen SS-mies ei olisi luullut voivansa antaa käskyjä SA-johtajalle. Provokaattorit olivat siis ulkomaalaisia, jotka eivät ymmärtäneet Saksan viranomaiskoneiston työnjakoa. SA-eversti kieltäytyi tottelemasta käskyä ja raportoi välikohtauksesta päällystölle.

Kun provokaattorit ymmärsivät, ettei heidän taktiikkansa toiminut, he päättivät muuttaa toimintatapaansa. He yrittivät villitä ohikulkijoita kaduilla. Eräässä kylässä kaksi miestä alkoivat pitää juutalaisvastaisia puheita torilla. Lopulta muutama henkilö hyökkäsikin synagogaan, mutta puheita pitänyt kaksikko oli jo kadonnut.

Vastaavia välikohtauksia tapahtui useissa kaupungeissa. Tuntemattomat tulokkaat ilmestyivät kaduille, pitivät aggressiivisia puheita, heittelivät kiviä ikkunoihin, hyökkäsivät juutalaisiin rakennuksiin – ja katosivat. Kummallisia rikoksia alkoi tapahtua jo 8.11., jolloin vom Rath ei ollut vielä kuollut. Rathin kuolemasta tiedotettiin vasta hyvin myöhään illalla 8.11. Koska tuhotyöt alkoivat jo vuorokautta ennen kristalliyötä, ei vom Rathin murha voinut olla todellinen tapahtumasarjan käynnistänyt syy. Vom Rath oli vielä elossa, kun pogromi alkoi!

Tämä oli vasta alkua. Erittäin järjestelmälliset ja laajat tuhotyöt käynnistyivät illalla 9.11. Noin viiden ja kuuden hengen astaloin aseistautuneiden nuorten miesten ryhmät juoksivat kaduilla ja rikkoivat ikkunoita. He eivät olleet vom Rathin murhasta raivostuneita ja juutalaisia vihanneita SA-miehiä. He toimivat viileän suunnitelmallisesti. He saivat kuitenkin rohkaistua yhteiskunnan väliinputoajia liittymään mukaansa.

Kristalliyöhön liittyy toinenkin mysteeri. Useat paikalliset puoluejohtajat herätettiin keskellä yötä puhelinsoitolla. Puolueen paikalliskonttorin tai propagandaviraston edustajiksi esittäytyneet tuntemattomat soittajat vaativat saada tietää, mitä uniltaan herätetyn puoluejohtajan kotikylässä oikein tapahtui. Mikäli puoluejohtaja sanoi, ettei yöllä ollut määrä tapahtua mitään, hänelle huudettiin saksalaisella slangilla, että oli hänen vastuullaan rangaista paikallisia juutalaisia vom Rathin murhasta mahdollisimman nopeasti.

Suurin osa kummalliseen puheluun heränneistä kansallissosialisteista ei edes ymmärtänyt, mitä oli juuri tapahtunut. Osa piti puhelua pilana ja jatkoi uniaan. Toiset puolestaan soittivat takaisin virastoihin, joista outojen puheluiden väitettiin tulleen.

Mikäli virastossa vastasi korkea-arvoinen puolueen jäsen, ilmoitettiin soittajille, ettei kukaan ole antanut käskyä hyökätä juutalaisten kimppuun. Puolueen päällystössä oltiin hämmästyneitä huhuista. Mikäli konttorin puhelimeen vastasi hierarkian häntäpäässä ollut puoluevirkailija, oli vastaus yleensä: ”No, jos olet saanut tuollaisen käskyn, sitä on paras totella.”

Puhelut aiheuttivat suurta hämmennystä. Yön tapahtumia käsiteltiin kuukausia myöhemmin puolueen sisäisissä oikeudenkäynneissä. Tuomari totesi, että kaikissa tapauksissa komentoketjun jossain kohdassa oli tapahtunut väärinkäsitys. Kun puoluejohtajat saivat yllättävän käskyn järjestää öinen juutalaisvastainen mielenilmaus, olivat he olleet täysin ymmällään.

Kristalliyö alkoi siis ensin näennäisen hajanaisina juutalaisvastaisina iskuina pikkukylissä. Suunnitelmalliset iskut suurkaupungeissa alkoivat vasta myöhemmin. Tämä puhuu sen puolesta, että tapahtumien taustalla toimi keskusjohtoinen järjestö. Jopa kansallissosialistisessa puolueessa uskottiin, että iskut oli etukäteen suunniteltuja.

Jopa Saksan merkittävin kristalliyöstä kirjoittanut valtavirtahistorioitsija Hermann Graml on tehnyt selvän kahtiajaon provokaattoreiden ja väkivaltaisuuksiin hetken huumassa liittyneiden kansalaisten välille. Graml kuitenkin syyttää tohtori Göbbelsiä provokaatioiden johtamisesta, vaikka väitteiden tueksi ei ole löytynyt lainkaan todisteita.

 

Artikkeli julkaistu alunperin Institute for Historical Review’n sivuilla englanniksi lähteineen. Toinen osa julkaistaan piakkoin Magneettimediassa.

 

Lue myös:

Helsingin Sanomat valehteli Hitlerin Saksan äitiysohjelmasta
Kokoelma naurettavimpia holokaustivalheita
Auschwitzin kaasukammioissa ei murhattu ketään 1, 2
Viranomaiset tehtailleet väärennettyjä silminnäkijälausuntoja ”holokaustista”
Video: Todellinen Auschwitz oli täysin erilainen kuin luulit!
3D-malli paljastaa Auschwitzin kaasukammiohuijauksen
Auschwitz-päällikön ”tunnustus” on väärennös
”Holokausti kulkee geeneissä” – korvausmaksuja vielä sukupolvien ajan?
Kiista ”holokaustin” todenperäisyydestä
Video: 86-vuotias rouva kumoaa holokaustimyytin Saksan televisiossa
Holokausti on huijaus
Kriittistä holokaustitutkimusta
Kriittistä holokaustitutkimusta: ihmisrasvan kerääminen polttokuopista
Kriittistä holokaustitutkimusta: Mengelen kokeet Auschwitzissa
Eliitin Auschwitz-juhla lähestyy
Video: holokaustikriittisyys auttoi juutalaista löytämään ”murhatut” sukulaiset
Ilse Koch ei ollut ihmishirviö
”Holokausti” ja Euroopan politiikka – kaksi tärkeää videota
Ukrainan kansanmurhan muistelu loukkaa juutalaisjärjestöä
Sylvia Stolz – ”holokaustin” nojalla vangittu asianajaja
Saksalaisnaiselle ehdoton vankilatuomio ”holokaustin” kyseenalaistamisesta