Charlie Hebdo: mainettaan pahempi

Keskiviikkona aseistetut miehet iskivät vasemmistoliberaalin Charlie Hebdon toimitukseen. Kaikki tiesivät, että oli vain ajan kysymys, milloin seuraava terrori-isku tapahtuisi Euroopassa. Valtamedia on ottanut räävittömän marxilaisjulkaisun omakseen, ja koko länsi peräänkuuluttaa nyt ”sananvapautta”. Miksi viesti ei kuitenkaan vakuuta?

Eliitin viestintää seuratessa erottuu kohu-uutisoinnin kohinasta pian kaksi teemaa: ”sananvapaus on länsimaille pyhä arvo” ja ”iskuja ei saa liittää EU:n maahanmuuttopoliittiseen keskusteluun”. Pienemmissä piireissä puolestaan pohditaan, olivatko iskut lavastettuja ja jos olivat, kuka oli oikeasti vastuussa.

Me emme väitä tietävämme juuri mitään iskun toteuttajista ja heidän taustoistaan. Kenenkään maailmankuvan ei kuitenkaan tulisi romahtaa, vaikka asialla todella olivat muslimimaahanmuuttajat, joita suututti marxilaislehden törkykuvat heille pyhistä teemoista. Ääri-islam ja epäonnistunut maahanmuuttopolitiikka ovat tosiasioita. Monien maahanmuuttajaryhmien erityisen korkea riski syyllistyä väkivaltaan on tosiasia. Siirtolaiset syyllistyvät jatkuvasti törkeään väkivaltaan valkoisia eurooppalaisia kohtaan, mutta yleensä valtamedia onnistuu piilottamaan tapaukset uutispimentoon tai kiertoilmaisujen taakse. Muslimien viha Yhdysvaltoja ja Israelia hännystelevää Eurooppaa kohtaan on myös totta. Meillä ei ole resursseja tutkia iskun taustoja, mutta voimme helposti tarkkailla yhteiskunnan reaktioita, jotka ovat itse asiassa paljon hälyttävämpiä kuin Pariisin eiliset tapahtumat.

Vasemmistoliberaaleille välikohtauksessa oli kyse monikulttuurisuudesta, oikeistoliberaaleille taas ”lehdistönvapaudesta”. Vasemmisto ei tällä kertaa onnistunut käynnistämään yhtä vaikuttavaa kampanjaa kuin joulukuussa, jolloin maahanmuuttajataustainen ääri-islamisti järjesti panttivankidraaman australialaisessa kahvilassa ja murhasi kaksi ihmistä. Vasemmisto onnistui kuitenkin torppaamaan julkisen keskustelun maahanmuuton ongelmista aloittamalla massiivisen #illridewithyou-kampanjan sosiaalisessa mediassa. Monikulttuurisuutta syleilleen kampanjan kantava ajatus oli, että vaikka maahanmuuttajat tappavat uuden kotimaansa kansalaisia, ovat maahanmuuttajat lopulta silti itse suurin uhri. Koko #illridewithyou alkoi, kun Rachael Jacbos –niminen vasemmistoaktivisti sepitti tarinan muslimista, joka joutui riisumaan huivinsa, sillä hän pelkäsi valkoisten australialaisten syyttävän häntä panttivankien murhaamisesta. Myöhemmin Jacobsin tarina osoittautui valheeksi, mutta kampanja oli jo tehnyt tehtävänsä: #illridewithyousta tuli lopulta suurempi uutinen kuin varsinaisesta terrori-iskusta.

Jälleen kerran vasemmistolaiset ympäri Eurooppaa suunnittelevat rasisminvastaisia tapahtumia, jotta julkinen keskustelu Charlie Hebdon tapauksesta saataisiin ohjattua turvallisille urille. Tällä kertaa hanke ei kuitenkaan ole ottanut yhtä hyvin tuulta alleen. Pariisin teurastus oli raaempi, kokoluokaltaan suurempi ja se tapahtui lähempänä meitä eurooppalaisia. Kun englanninjuutalainen kommunisti yritti herättää #illridewithyoun eilen henkiin, oli vastaanotto hyytävä. Erityisen vaikean tapauksesta tekee koko asetelman ironia. Maahanmuuttajien murhaamat toimittajat olivat vapaata maahanmuuttoa ja esimerkiksi mustalaisten oikeuksia kannattavia liberaaleja. Hieman ennen kuolemaansa he olivat toimittaneet numeron, jossa pilkattiin ranskalaiskirjailija Michel Houellebecqia, joka julkaisi Ranskan islamisaatiota käsittelevän teoksen.

Charlie Hebdo on myös vainonnut jatkuvasti Kansallinen rintama –puoluetta, jonka maahanmuuttopoliittisia linjoja lehden toimittajat pitävät liian tiukkoina. Ammuskelussa kuollut toimittaja Stéphane Charbonnier oli kommunistisen puolueen kannattaja, joka tiivisti lehden sanoman: ”Tämä on vasemmistolainen satiirilehti, ja ’vasemmistolaisella’ tarkoitan anarkisteja, kommunisteja, vihreitä, sosialisteja ja muita vastaavia.” The Star kuvasi Charlie Hebdoa ”vuoden ’68 sukupolven lapseksi”. Se kasvoi samassa ideologisessa kohdussa kuin ”sukupuolineutraali avioliitto”, poliittinen korrektius, moderni feminismi ja monikulttuurisuusideologia. Se oli luomassa ”uutta” ja suvaitsevaa Eurooppaa. Ja nyt monikulttuurinen Eurooppa surmasi sen.

Koska monikulttuurisuuden rummuttaminen heti teurastuksen jälkeen on monien mielestä groteskia, on valtamedia päättänyt tukahduttaa kriittisen keskustelun ulvomalla ”sananvapaudesta”: ”Iskussa ei ollut kyse muslimeista tai maahanmuutosta! Se oli hyökkäys sananvapautta vastaan! Kuka tahansa sananvapauden vihollinen olisi voinut murhata toimittajat!”. Muun muassa Yleisradio vaatii, ettei tapauksesta saa puhua maahanmuuttopoliittisessa kontekstissa. Yle ehdottaa, että koko tapaus tulisi vain unohtaa mahdollisimman pian: ”Sinkkosen mukaan paras tapa kumota eilisen terrori-iskun vaikutukset on jatkaa kuten tähän mennessä. Ollaan kuin tämä ei oikeasti vaikuttaisi meidän yhteiskuntaan millään tavalla. Silloin tämä teko mitätöityy parhaalla mahdollisella tavalla.” Ollaan kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Charlie Hebdosta on nyt tehty ilmaisunvapauden ikoni, mikä on pelkkä valhe. Lehti ei ole koskaan ollut ”sananvapauden” asialla, vaan se markkinoi vasemmistolaistaan arvomaailmaa provosoivilla räävittömyyksillä. Se pilkkaa uskontoja ja on kiihottanut eri uskontokuntia vastaan. Uskonnonvastaisuus ei merkitse sananvapauden puolustamista. Charlie Hebdo on esimerkiksi tuominnut jyrkin sanoin ranskalaiskamerunilaisen koomikko Dieudonné M’bala M’balan Israelille ja juutalaiselle ylivallalle irvailevan huumorin. Yle esitti tänään dokumentin, jossa Charlie Hebdon toimittajat myönsivät, ettei Ranskan poliittinen eliitti ole enää aikoihin vainonnut lehteä. Nykyään lehti provosoi lähinnä vanhoja katolilaisia ja nuoria muslimeja. Sen sijaan Dieudonné on jatkuvasti viranomaisten hampaissa sionistivastaisten kommenttiensa vuoksi. Charlie Hebdo edustaa kontrolloitua oppositiota, jota valtaeliitin ei tarvitse pelätä. Lehti on lyönyt Dieudonnéta kuin vierasta sikaa niin sarjakuvissaan kuin artikkeleissaan. Se ei myöskään ole vastustanut Dieudonnén saamia ajatusrikostuomioita, sillä lehden mukaan rankka sionismikritiikki ja esimerkiksi ”holokaustin” kyseenalaistaminen ovat syystäkin lailla kiellettyjä monissa maissa. Charlie Hebdon käsitys sananvapaudesta rajoittuu Pussy Riotiin (toimittajien lempiaihe) ja perversseihin pilakuviin alastomista profeetoista.

Ylen dokumentissa väitetään, että Ranskassa sananvapautta ”varjellaan tarkasti”. Miksi sitten Israelia arvosteleva koomikko on hukkua sakkoihin, jotka hän on saanut kertomistaan vitseistä? Miksi poliisin erikoisyksikkö tunkeutuu aamuyöllä ”holokaustia” vuosikymmenet tutkineen 85-vuotiaan akateemikon Robert Faurissonin kotiin? Miksi Charlie Hebdon oikeus loukata uskontoja on tärkeämpi kuin Faurissonin oikeus tutkia historiaa? Miksi valtamedia kohtelee Dieudonnéta ja Faurissonia kuin spitaalisia mutta Charlie Hebdon toimittajista valmistellaan sekulaareja marttyyrejä?

Wolinskin "taidetta". — Wolinskin ”taidetta”.

Dieudonnén ja Charlie Hebdon vertailusta tekee erityisen mielenkiintoisen se, kuinka juutalaiset – Euroopan todellinen eliitti, jonka kritisointia myös Charlie Hebdo on vastustanut – ovat suhtautuneet Pariisin ampumavälikohtaukseen. Välittömästi joukkomurhan jälkeen tunnettu ranskanjuutalainen toimittaja Frédéric Haziza syytti Twitterissä Dieudonnéta ja hänen ystäväänsä Alain Soralia (joka on tunnettu Israelin vastustaja) surmista! Nähtäväksi jää, kuuluvatko Hazizan syytökset Ranskan tuomioistuimen määrittelemän sananvapauden piiriin. Hazizan mukaan Charlie Hebdon toimittajat olivat ”fasistien ja islamistien” uhreja. Niin, kuolihan ammuskeluissa myös juutalainen sarjakuvapiirtäjä, Georges Wolinski. Wolinski ehti luoda pitkän uran törkylehtien luottokuvittajana. Keskiviikkona kuollut Wolinski aloitti uransa jo 1960-luvulla piirtämällä pornoa. Jostain syystä Wolinski tuo mieleen Weimarin Saksassa vallinneen ”kulttuurin”.

Haziza ei suinkaan ole ainut juutalainen, joka on kommentoinut tapahtumia kärkevästi. Erittäin tunnettu juutalainen CNN- ja Daily Beast –toimittaja Sally Kohn on tehnyt ylitöitä tapauksen vuoksi. Hänen mukaansa länsimaiden ongelma ei ole väkivaltaiset maahanmuuttajat vaan rasistinen kantaväestö. Perussuomalaisten sionistisiipeä voi ihmetyttää se, että juutalainen Kohn vaahtoaa sosiaalisessa mediassa nyt muslimien puolesta, mutta Magneettimedian säännöllisiä lukijoita tämä ei hämmästytä (1, 2, 3, 4, 5). Kohn, kuten monet kaltaisensa, pitää monikulttuurisuutta ja jopa lännen islamisaatiota positiivisena ilmiönä: etnisesti hajanaisessa lännessä nationalistiset aatteet menettävät merkityksensä. Juutalaiset on perinteisesti häädetty maista, joissa on ollut vahva kansallishenki. Norjalaiskaimansa Ervin Kohnin tavoin Sally uskoo, että ajamalla muslimien ja muiden vähemmistöjen asiaa myös juutalaisten tulevaisuus turvataan. Kuten The Jerusalem Post on kirjoittanut, juutalaiset ovat siis valmiita liittoutumaan muslimien kanssa eurooppalaisten kansallismielisyyttä vastaan. Mielenkiintoista kyllä, Twitter-viesteissään Kohn väittää juutalaisia länsimaiseksi alkuperäiskansaksi siinä missä ”kristittyjäkin”.

Kohn antaa tukensa sekä kulttuurimarxilaiselle Charlie Hebdolle (sillä hän jakaa saman arvomaailman) että lehden suututtamille muslimeille (jotka symboloivat Kohnille eurooppalaisen identiteetin ja potentiaalisen antisemitismin kuolemaa). Kohnin retoriikka on suunnattu suurelle, valtaosin ei-juutalaiselle yleisölle. Hän on CNN-toimittaja, joka kertoo valkoisille, että ”meidän” on hyväksyttävä muslimit osaksi yhteiskuntaamme – muuten olemme moraalittomia rasisteja. Kun Kohn kirjoittaa ”rasismista”, ei hän tietenkään mainitse sitä, että hänen työnantajansa ovat rasistisia äärisionisteja, jotka uutisoivat esimerkiksi Lähi-idän tapahtumista militantista juutalaisesta näkökulmasta. Kohnin maailmassa vain eurooppalaisperäinen valkoinen voi lopulta olla ”rasisti”.

Siinä missä Sally Kohnin Charlie Hebdo –uutisointi on suunnattu ”ulkopuolisille”, kirjoittaa Jewish Journal (JJ) aiheesta kotiyleisölle. Juutalaiselle lukijakunnalle suunnattu lehti ei puhukaan monikulttuurisesta onnelasta tai suvaitsevaisuudesta arabeja kohtaan. Sävy on paljon synkempi: muslimit tappoivat Wolinskin – yhden meistä. Kohn on liberaali, Jewish Journal on konservatiivinen. Molemmat sympatisoivat Charlie Hebdoa, mutta eri näkökulmista. JJ painottaa otsikossaan ”ärsyttämisen vapautta”. Juutalaislehden mukaan muslimeja saa ja tuleekin ärsyttää, sillä monet heistä ovat epäinhimillisiä fundamentalisteja. Ironista kyllä, juutalainen julkaisu syyttää muslimeja siitä, että nämä vaativat sananvapauden rajoittamista ja erivapauksia etnisen taustansa vuoksi (vertaa: 1, 2, 3). JJ toteaa, että puhe islamista ”rauhanuskontona” on pötyä. Lehti lainaa arvovaltaista juutalaista rabbia ja linjaa, etteivät muslimit voi noin vain irtisanoutua väkivaltaisista ääri-islamisteista. JJ:n mukaan Koraaniin kirjatut sotaisat opit ovat osa islamia. Lehden mielestä muslimit eivät saa enää turvautua siihen ”tekosyyhyn”, että väkivaltaiset islamistit ovat tulkinneet Koraania väärin. JJ:n kannanotto on tietysti erityisen herkullinen siksi, että juutalaisten Talmud on vielä Koraania huomattavasti järkyttävämpää luettavaa, vaikka Koraanin jokaisen sanan tulkitsisikin kirjaimellisesti.

Sanomalehti Kaleva pelkää, että ampumavälikohtaus voi lisätä nationalistien kannatusta Ranskassa. Näin epäilemättä tulee tapahtumaan. Kansallisen rintaman johtaja Marine Le Pen kalisteli tänään lehdistötilaisuudessa sapeliaan ja vaati sotaa islamisteja vastaan. Populistista puppua. Kansallinen rintama ei tule käymään sotaa Ranskan puolesta, sillä sionistit ja liberaalit ovat jo steriloineet koko puolueen. Perussuomalaisten tavoin Kansallinen rintama tulee keräämään protestiääniä ammuskelun vuoksi, mutta kaikki merkit viittaavat siihen, että ranskalaiset tulevat tekemään ”soinit” ja pettämään kaikki lupauksensa vaalivoiton jälkeen. Mikäli Kansallinen rintama oikeasti vastustaisi terrorismia Ranskassa, kävisi se näkyvää kamppailua Ranskan ainoaa laillista terroristijärjestöä, Jewish Defense Leagueta vastaan. Tätä puolue ei kuitenkaan tee, sillä se on kontrolloitua oppositiota Charlie Hebdon tavoin.

Muun muassa The Jerusalem Post vertasi Pariisin tapahtumia Brysselin kesäiseen juutalaismuseon ampumatapaukseen. Kirjoitin kesäkuussa artikkelissa ”Ampuiko Israel itseään jalkaan?”, että Israel sai syyttää itseään Brysselin tapahtumista. Ampuja Mehdi Nemmouche oli IS-terroristijärjestön kannattaja. Yhdysvallat ja Israel ovat tukeneet IS-järjestöä, sillä se on käynyt raakaa sotaa Israelin arkkivihollisia Syyriaa ja Hizbollahia vastaan. Slate uutisoi tänään, että Pariisin ampujat olivat puolestaan ”al-Qaidan” kannattajia. ”Al-Qaida” syntyi, kun CIA valmistautui Afganistanissa sotaan Neuvostoliittoa vastaan. IS:n tavoin ”al-Qaida” on sionistien perustama ja rahoittama poliittinen työkalu vahvoja arabihallituksia vastaan. ”Al-Qaida” ja IS eivät koskaan tee terrori-iskuja Israelia vastaan, vaan kylvävät kauhua ja poliittista hajaannusta arabien välille. The Jerusalem Post osui siis täysin oikeaan verratessaan Pariisia Brysseliin. Israelia hännystelevän lännen uhkapeli Lähi-idässä maksoi keskiviikkona 12 ihmisen hengen. Ei ihme, että eliitti ei halua, että tapausta politisoidaan. Paljon helpompaa on vuodattaa krokotiilinkyyneleitä ”sananvapauden” puolesta sekä muutaman ranskalaisen kommunistin ”oikeudesta” piirtää lapsellisia törkykuvia.

Arvi Pihkala

214 kommenttia

Henry Makow on joskus myös oikeassa:
”Insulting cartoons about Jews are a ”hate crime”; about Muslims, they’re ”free speech.”

Edellisen pilakuvasodan aikana eurooppalainen muslimilehti julkaisi kokeeksi pilakuvan, jossa pilkattiin holokaustivalehtelua. Heti napsahti syyte ja tuomio.

P. S.: Loistava artikkeli.

(7)

(0)

214 kommenttia

Kirjoita kommentti Peruuta vastaus

Kotimaa

Ulkomaat