Kenen vainot muistetaan?

27.1. planeettamme kaikissa kolkissa vietetään YK:n säätämää ”vainojen uhrien muistopäivää”. Yleismaailmallisesta nimestään huolimatta teemapäivän aikana media ja koulut keskittyvät käytännössä yhteen ainoaan kansaan, yhteen erityiseen kertomukseen. Englanniksi ajankohtaa kutsutaankin siekailematta Holocaust Memorial Dayksi ja ruotsiksi minnesdagen för förintelsens offeriksi.

On huikeaa ajatella, että vuodesta toiseen koko maailma pysähtyy kunnioittamaan yhtä ja samaa heimoa.

Esiteollisessa maailmassa välimatkat olivat pitkiä ja tiedonkulku hidasta; ihmisryhmät elivät eristyksissä toisistaan – kaikki omissa heimoissaan.

Heimojen tärkeimpiin perinteisiin kuului myyttisten esi-isien ja heidän urotekojensa muistelu. Nuori polvi kuuli varttuneemmalta väeltä tarinoita heidän oman heimonsa historiasta. Oltiin ylpeitä omasta perinnöstä ja menneisyydestä. Perimätieto tahdottiin siirtää myös jälkipolville. Näin oma heimo ja kulttuuri pysyivät elinvoimaisena.

Sotien jälkeen länsi loikkasi ennenkuulumattomaan kulttuuriin. Täällä Suomessa sitä ei heti edes huomattu. Teollistuminen oli vasta lähtökuopissa. Kun Amerikan ja Euroopan suurkaupungeissa massamedia ja viihdeteollisuus loivat nuorisolle aivan uudenlaisen maailmankuvan ja tietoisuuden, täkäläisissä maakunnissa sukujen perimätieto siirtyi eteenpäin edelleen kynttilänvalossa, pirttipöydän ääressä.

Vaan ei mennyt kauaa, niin myös Suomi oltiin liitetty elokuvien, television ja lehdistön kautta länsimaiseen arvo- ja kulttuuriyhteisöön. Nuoriso muutti kasvukeskuksiin. Yhä useamman yhteys sukuun ja maaperään katkesi. Maailma muuttui pienemmäksi ja ihmiset itsekeskeisemmiksi. Heimot hävisivät.

Vai hävisivätkö sittenkään? Kaupunkien sykkeessä elokuvateatterit olivat uudenlaisen uskonnollisuuden katedraaleja maallistuneen arjen keskellä. Kun kuuden päivän sota loppui kesällä 1967, kukoisti länsimaalaisten katedraalien valkokankailla yksi aihe yli muiden. Jopa Pohjolan periferiassa opittiin tuntemaan heimo, jonka iankaikkinen vaino oli huipentunut kammottavaan ”polttouhriin” vain parikymmentä vuotta sitten. Tai niin meille kerrottiin.

Samalla kun uutiset Palestiinan julmasta etnisestä puhdistuksesta kulkeutuivat länteen, alkoi Hollywood saarnata vainotun heimon saagaa alati äänekkäämmin. Monien korvia alkoi jo särkeä. He muistuttivat kyynisesti, että sama heimo, jonka nimissä Palestiinaa terrorisoitiin, oli ostanut kaikki Hollywoodin elokuvastudiot jo vuosisadan alussa itselleen: Adolph Zukor, Carl Laemmle, Louis B. Mayer, Harry Warner, Samuel Goldwyn, William Fox ja Harry Cohn. Olivatko sydäntäsärkevät kuvaukset vainotun kansan kärsimyksestä vain savuverho, jolla Palestiinan raiskaus peitettiin maailman uteliailta katseilta?

Kaikesta kritiikistä huolimatta viihteen voima oli niin suuri, etteivät ankarimmatkaan sotarikokset onnistuneet tahrimaan heimon maagista tarinaa. Erityisaseman sinetöi YK:n vuonna 2005 antama suositus, että koko maailman tulisi muistaa vuosittain 27.1. heimon sanoinkuvaamattomia kärsimyksiä.

YK:n käskystä kärsimystarinaa vaaditaan kumartamaan Libanonissa, jossa 1982 heimolle uskolliset sotilaat murhasivat tuhansia siviileitä Sabran ja Shatilan verilöylyssä. Tätä seurasi vuosikymmenten brutaali miehitys, jonka aikana heimon nimissä toimineet sotilaat kostivat jokaisen itsenäistymisyrityksen ampumalla ohjuksia siviilien koteihin ja kiduttamalla toisinajattelijoita laittomissa ”vankiloissa”.

YK kumartaa heimoa jokavuotisessa rituaalissaan, mutta heimon valtio ei kumarra YK:ta. Kun miehittäjä tuhosi haavoittuneita kuljettavia ambulansseja Gazassa 2014, YK katsoi sivusta tuskan hiki otsallaan: ”Tämäkö on se heimo, jonka kärsimysnäytelmän muistoksi ruoskimme itseämme joka vuosi?” Sama epäuskoinen kysymys jomottaa YK-virkamiehen sielua, kun miehittäjä rikkoo kemiallisia aseita kieltäviä sopimuksia ja tulittaa valkoista fosforia palestiinalaislasten niskaan.

Kansainvälinen yhteisö vaatii kumartamaan kärsimystarinaa myös Itä-Euroopassa, jossa heimokomissaarien johtamat bolshevikit murhasivat muutamassa kymmenessä vuodessa kymmeniämiljoonia kristittyjä siviileitä. Ukrainan Holodomorin syyllisiä ei tahdottu jälkikäteen tuomita hirmuteoistaan, koska lähes kaikki heistä olivat yhtä heimoa; vainottua ja kosmisen uhriasemansa vuoksi lähes koskematonta kansaa.

1800-luvulla heimon kasvavasta vallasta Venäjällä oli jo varoittanut koronkiskontaa ja päihdekauppaa vastustanut Fjodor Dostojevski. 1900-luvulla vankileirien kauhut kokenut Aleksandr Solženitsyn syytti heimoa isänmaansa inhimillisestä perikadosta, mutta valtamedia lakaisi Nobel-voittajan lausunnot pimentoon. Ei heimoa saa kritisoida – se on jo kärsinyt historiassa tarpeeksi!

Vainojen uhrien muistopäivänä sanomalehtien sivut ja televisioruudut täyttyvät ankeiden työleirien mustavalkoisista potreteista. Heimo, joka vielä hetki sitten omisti maailman mahtavimmat pankit, alistettiin sota-ajan Euroopassa pakkotyöhön. Näitä pakkotyövuosia koko maailma muistelee edelleen kyynel silmäkulmassa.

Vähemmälle huomiolle on jäänyt heimon toisenlainen orjahistoria. Satojen vuosien ajan suuret rahtilaivat kuljettivat mustia orjia raatamaan amerikkalaisille pelloille. Me valkoiset olemme kantaneet kollektiivisen syyllisyyden taakkaa, vaikka esimerkiksi suomalaiset ja irlantilaiset ovat historioitsijoiden mukaan kärsineet orjuudesta Afrikan mustiakin ankarammin.

Kaikista kummallisinta kuitenkin on, että Amerikan etelävaltioissa orjia omisti 5 % valkoisesta väestöstä, mutta heimon jäsenistä omistajia oli eri aikoina 40–75 % väestöstä! Mikä on se logiikka, jonka perusteella vain valkoisia syyllistetään Amerikan orjuudesta? Missä viipyy heimon nöyrä anteeksipyyntö?

Orjuutta, miehityksiä, kommunistisia joukkomurhia, koronkiskontaa… Maailmaan mahtuu monenlaisia vainon ja alistuksen muotoja. Mutta voiko myyttinen polttouhri puhdistaa veriset kädet?

*Artikkeli ei väitä, että olisi olemassa yhtään kansanryhmää, jonka kaikki jäsenet käyttäytyisivät ja ajattelisivat samalla (negatiivisella) tavalla tai että syntyperä väistämättä pakottaisi ihmisen tekemään pahaa.

Arvi Pihkala

Lue myös:

Valtamedia puolustelee kaasukammiovalheesta kärähtänyttä Helsingin juutalaista
Kuinka juutalaisjärjestöt kielsivät vapaan historiantutkimuksen Ranskassa?
Puola armahti pedofiilin, koska tämä on ”holokaustiselviytyjä”
Gerhard Ittner jälleen vankilaan ”holokaustin” epäilemisestä
“Selviytyjien” määrä todistaa: holokaustia ei tapahtunut!
Juutalaisten holokaustin myytti 6 miljoonasta uhrista
87-vuotias saksalaisrouva vankilaan ”holokaustin” epäilemisestä!
Alfred Rosenbergin päiväkirjassa ei mainintoja ”holokaustista”
Kristalliyö – saksalaisvastaista propagandaa 1, 2
Helsingin Sanomat valehteli Hitlerin Saksan äitiysohjelmasta
Kokoelma naurettavimpia holokaustivalheita
Auschwitzin kaasukammioissa ei murhattu ketään 1, 2
Viranomaiset tehtailleet väärennettyjä silminnäkijälausuntoja ”holokaustista”
Video: Todellinen Auschwitz oli täysin erilainen kuin luulit!
3D-malli paljastaa Auschwitzin kaasukammiohuijauksen
Auschwitz-päällikön ”tunnustus” on väärennös
”Holokausti kulkee geeneissä” – korvausmaksuja vielä sukupolvien ajan?
Kiista ”holokaustin” todenperäisyydestä
Video: 86-vuotias rouva kumoaa holokaustimyytin Saksan televisiossa
Holokausti on huijaus
Kriittistä holokaustitutkimusta
Kriittistä holokaustitutkimusta: ihmisrasvan kerääminen polttokuopista
Kriittistä holokaustitutkimusta: Mengelen kokeet Auschwitzissa
Eliitin Auschwitz-juhla lähestyy
Video: holokaustikriittisyys auttoi juutalaista löytämään ”murhatut” sukulaiset
Ilse Koch ei ollut ihmishirviö
”Holokausti” ja Euroopan politiikka – kaksi tärkeää videota
Ukrainan kansanmurhan muistelu loukkaa juutalaisjärjestöä
Sylvia Stolz – ”holokaustin” nojalla vangittu asianajaja
Saksalaisnaiselle ehdoton vankilatuomio ”holokaustin” kyseenalaistamisesta