Lääkäri Antti Heikkilä kirjoittaa lännen poliittisesta korruptiosta

Erityisesti ravintoaiheisista teoksistaan tunnettu lääkäri Antti Heikkilä julkaisi kotisivuillaan viime perjantaina artikkelin, joka sai kipinän suomalaisten päätoimittajien surkuhupaisasta ”avoimesta kirjeestä”.

Heikkilän mukaan hienoista korulauseista huolimatta suomalainen valtamedia on kaikkea muuta kuin objektiivinen. Artikkelissaan Heikkilä kuvailee, kuinka länsimaiset tiedotusvälineet on alistettu täydellisesti epädemokraattisen eliitin ikeeseen.

Heikkilän teksti oli erittäin suosittu ja se herätti paljon keskustelua. Kun alallaan arvostettu asiantuntija ottaa kipakasti kantaa valtamediaa vastaan ja osoittaa edustuksellisen demokratian huijauksen, on se jo itsessään uutisoinnin arvoista myös Magneettimedian toimituksen mielestä.

Päätimme käydä läpi Heikkilän ”Vale missä elämme” –artikkelin, esitellä sen tärkeimmät argumentit ja kertoa, mistä asioista olemme Heikkilän kanssa eri mieltä. Toisin sanoen tarjoamme kriittisen kommentaarin; viime syksynä kirjoitimme vastaavan kommentaarin tohtori Juha Ahvion pakolaisesitelmästä.

Puolueellista tiedottamista ja opposition vaientamista

Heikkilä aloittaa kritisoimalla suuria tiedotusvälineitä, jotka pyrkivät kaikin keinoin hiljentämään ”valemedioiksi” kutsumansa itsenäiset mediat. Suuret tiedotusvälineet vannovat uskollisuuttaan objektiivisuuden ihanteelle, vaikka jopa poliittisesti passiivisin kansanosa ymmärtää, ettei valtamedian maahanmuutto– ja Nato-uutisointi ole puolueetonta nähnytkään.

Ravitsemusasioihin erikoistunut Heikkilä on tietysti erityisen huolissaan valtamedian liitosta monikansallisen lääke- ja elintarviketeollisuuden kanssa. Tiedotusvälineet on alistettu Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) kaltaisten instituutioiden propagandatorveksi. Kansainväliseen pääomaan sidotut mediat eivät ole kiinnostuneita kansanterveydestä, mikä on Heikkilän mukaan johtanut lukemattomiin inhimillisiin tragedioihin myös Suomessa.

Heikkilän mukaan monet hänen potilaansa ovat menettäneet uskonsa ”viralliseen totuuteen” juuri siksi, että ”virallinen totuus” on tuhonnut heidän terveytensä.

Heikkilä vertaa nykyistä mediailmapiiriä kylmän sodan aikaan, jolloin toisinajattelijat leimattiin ”neuvostovastaisiksi”. Nykyään toisinajattelijat ovat sen sijaan ”rasisteja” tai ”salaliittoteoreetikkoja”. Leimakirveillä pyritään tukahduttamaan kaikki poikkipuiset äänet.

Rasismikeskustelu on saanut uutta pontta syksystä lähtien, kun sadattuhannet (usein sotilaskoulutuksen saaneet) laittomat siirtolaiset ovat alkaneet massoittain tunkeutua Eurooppaan. Heikkilä pitää naurettavana sitä, että eliitti pakottaa kansalaiset elättämään alati kasvavaa joukkoa elintasopakolaisia, vaikka samalla työmarkkinajärjestöt tappelevat verissäpäin jokaisesta palkkapennistä.

Pääministeri Sipilä myönsi jo syksyllä, että turvapaikanhakijat ovat Suomessa taloustilannetta pahempi onglema. Sisäministeriö vaati puolestaan maanantaina 50 miljoonaa (!) euron lisärahoituksen, jotta tunkeutujien synnyttämä turvallisuusuhka saadaan torjuttua.

Suomalaisten säästöt sulavat ja kaduista tulee päivä päivältä turvattomampia. Hallituksen politiikkaa ei yksinkertaisesti voi puolustella järkiargumentein, minkä vuoksi toisinajattelijat on pyrittävä leimaamaan ja hiljentämään.

Venäjän rooli?

Heikkilän mukaan ”markkinakoneisto on luonut Venäjästä pahan valtakunnan”. Vastakkainasettelu ”länsi–Venäjä” onkin ollut lööpeissä lähes yhtä tiuhaan kuin ”rasistit–maahanmuuttajat”. Heikkilän mukaan tämä johtuu siitä, että ”Yhdysvalloille Venäjän ja Euroopan kiinteä yhteistyö on kauhea asia”.

Idän ja lännen vastakkainasettelu kärjistyi entisestään, kun Venäjä alkoi pommittaa Syyriassa Assadin hallintoa vastustavia terroristeja. Monien mukaan operaatio todisti, että Venäjä taistelee itsenäisten valtioiden puolella dollari-imperialismia vastaan. Skeptikot ovat vastanneet tähän, että Venäjä ajaa Syyriassa kyynisesti omaa aluepoliittista etuaan, kuten laivastotukikohtaansa.

On hyvin todennäköistä, että Jessikka Aron kaltaiset rivitoimittajat – mediamaailman vilttiketju – aidosti vihaavat Venäjää siksi, että maa on tarjonnut sotilaallista apua Assadille, joka on tukenut näyttävästi esimerkiksi Hizbollahin sotaa sionismia vastaan. Myös julkisen homopropagandan kieltävät lait Venäjällä ovat osuneet kipeästi idealistisimpien journalistityttösten sydämiin.

Maailmanpoliittiseksi vastavoimaksi Venäjästä ei kuitenkaan nykyolosuhteissa ole. Juuri Venäjä esimerkiksi painosti Syyriaa luopumaan kemiallisista aseista, vaikka ilman joukkotuhoaseita puolustautuminen Amerikan mielivaltaa vastaan on pitkällä tähtäimellä käytännössä mahdotonta. Martti Ahtisaaren mukaan Venäjä jopa ehdotti lännelle 2012 Assadin syrjäyttämistä sillä ehdolla, ettei länsi aseistaisi kapinallisia.

YK:ssa Venäjä antoi siunauksensa Libyan tuhoamiselle ja Gaddafin syrjäyttämiselle. Venäjä myös jäädytti ilmatorjuntajärjestelmäkauppansa Iranin kanssa siihen asti, että Iranin suhteet Amerikan kanssa paranivat tarpeeksi. Toisin kuin Gaddafi, Venäjä ei ole pyrkinyt irtaantumaan kansainvälisestä pankkimonopolista vaan on kiltisti lyhentänyt ulkomaisia lainojaan vaikeasta taantumasta huolimatta.

The Israel Lobby and U.S. Foreign Policy –teoksen kirjoittanut politiikan tutkimuksen professori John Mearsheimer on jopa ennustanut, että Venäjä aikoo tulevaisuudessa liittoutua virallisesti Yhdysvaltojen kanssa hakeakseen turvaa kasvavaa Kiinaa vastaan. Kirjoittipa valtamedia Putinista siis kuinka piikikkäästi tahansa, ei Venäjä ole käytännössä yrittänytkään olla vastavoima kansainvälisten luottomarkkinoiden (ja sitä myöten Yhdysvaltojen) ylivallalle.

Saako Israelista puhua?

Heikkilä on oikeassa todetessaan, että Yhdysvaltojen ja länsimaisen lehdistön iskulauseet ”demokratiasta” ja ”rauhasta” ovat irvokasta sananhelinää. Kun länsi on ”vienyt demokratiaa” esimerkiksi Lähi-itään, on tämä tarkoittanut Israelin vihollisten murhaamista, nationalistihallitusten kaatamista ja ääri-islamistien voimistamista.

Heikkilä kertoo, että hänelle tärkein ”demokratia”-käsitteen kriitikko on hänen ”mieliradikaalinsa” Noam Chomsky. Suurin Heikkilän artikkeliin kohdistamamme kritiikki liittyykin juuri tekstin ”chomskyläiseen” tulkintaan maailmanpolitiikasta. Jopa Gilad Atzmonin kaltaisten juutalaisten mielestä Chomsky vähättelee Israelin ja sionismin maailmanpoliittista roolia, koska juutalaisen taustansa vuoksi Chomsky ei halua ”antisemitismin” lisääntyvän poliittisissa oppositioliikkeissä.

Toisin sanoen Chomsky ja hänen kaltaisensa esiintyvät eliitin kriitikkoina, mutta he pyrkivät aktiivisesti peittelemään eliitin yhteyksiä juutalaisiin, sionistiseen liikkeeseen ja Israeliin. Israelin keskeisen roolin vuoksi tällainen epärehellisyys tekee ”chomskyläisestä” oppositiosta täysin hampaattoman ja eliitin kannalta vaarattoman. Vallan vahtikoira haukkuu aivan väärää puuta.

Chomskyn vaikutus näkyy vahvasti Heikkilän tekstissä. Artikkelissa arvostellaan ankarasti Yhdysvaltoja, mutta ei mainita Israelia sanallakaan, vaikka Amerikan suurin ulkopolitiikkaan vaikuttava lobbausjärjestö on sionistinen AIPAC.

Gilad Atzmonin mukaan juuri Chomskyn kaltaiset aktivistit tekevät juutalaisesta liikkeestä poliittisesti ”ainutlaatuisen”.

Atzmon toteaa kontrolloitua oppositiota käsittelevässä artikkelissaan, että Chomsky ja muut ”hyvät” ja ”edistykselliset” juutalaiset ovat yleensä erittäin tarkkoja siitä, ettei oppositioryhmissä saa arvostella juutalaisia. ”Edistyksen airuet” vaativat toisin sanoen sensuuria turvatakseen oman selustansa. Atzmon kirjoittaa:

”Toisin kuin yleisesti ajatellaan, ’oikeistosionistit’ eivät ole juutalaisten poliittisen vaikutusvallan voimakkaimpia vartijoita. Heitä paljon etevämpiä ovat ’hyvät’, ’valaistuneet’ ja ’edistykselliset’ juutalaisaktivistit.

Juuri ’edistykselliset’ ovat estäneet julkisen keskustelun juutalaisten roolista uuskonservatiivisessa liikkeessä, amerikkalaisessa imperialismissa ja Yhdysvaltojen ulkopolitiikassa. Usein itseään jopa ’antisionisteiksi’ kutsuvat juutalaisaktivistit pyrkivät estämään julkisen keskustelun siitä, että Israel määrittelee itsensä rodullisesti juutalaisvaltioksi.

Juuri siksi Democracy Now! [hallitusta kritisoiva liberaali amerikkalainen uutispalvelu] ei koskaan puhu avoimesti uuskonservatiiviliikkeen juutalaisesta taustasta. Siksi Democracy Now! ei tule ikinä kutsumaan minua lähetykseen puhumaan juutalaisesta identiteettipolitiikasta.

He voivat haastatella Noam Chomskya ja Norman Finkelsteiniä. He antavat Finkelsteinin jopa nöyryyttää karikatyyrisionisti Alan Dershowitzia. Se on tietysti hyvä asia, muttei läheskään tarpeeksi.”

Koska Chomsky ei suostu puhumaan Israelin ja sionististen lobbausjärjestöjen järkälemäisestä roolista Yhdysvaltojen ulkopolitiikassa, joutuu hän jatkuvasti valehtelemaan yleisölleen.

Chomsky väittää esimerkiksi edelleen, että Amerikan sodat Lähi-idässä ovat ”aseteollisuuslobbyn” (’Military–industrial complex’) aikaansaannoksia. Mearsheimer ja kansainvälisten suhteiden professori Stephen Walt selvittivät The Israel Lobby and U.S. Foreign Policy –teoksessa kuitenkin, ettei väitteiden tueksi ole mitään todisteita.

Yhdysvaltojen sotapolitiikka on usein ollut ankarassa ristiriidassa voittoaan maksimoivien yritysten tavoitteiden kanssa. Mearsheimerin ja Waltin mukaan on todennäköistä, että esimerkiksi liberaalit syyttävät ase- ja öljyteollisuutta virheellisesti Yhdysvaltojen hirmuteoista jo siksi, että sionistien syyttely julkisuudessa on länsimaalaisille yleensä sosiaalinen ja ammatillinen itsemurha.

Kuka hallitsee Amerikkaa?

Heikkilä palaa aseteollisuuskysymykseen myöhemmin artikkelissaan vetoamalla sotarikollisen Dwight Eisenhowerin kuuluisaan varoituspuheeseen.

Yksityisten yhtiöiden syyttäminen Amerikan lukemattomista rikoksista on kuitenkin äärimmäisen ongelmallista, sillä argumentti sisältää ajatuksen, että hallitus sinänsä ei ole vastuussa rikoksista. On vain ”paha yksityinen aseteollisuussektori”, joka sortaa ”pohjimmiltaan hyvää hallintoa”. Näin kärjistetysti ilmaistuna.

Todellisuudessa pääoma ja politiikka elävät symbioosissa, jossa molemmat ovat aivan yhtä syyllisiä Amerikan rikoksiin. Yhdysvaltojen sodille on sekä poliittisia että taloudellisia motiiveja, eikä niitä voi erottaa toisistaan.

Kuten taloustutkimuksen professori Michael Hudson on usein todennut, ei Yhdysvaltojen taloudellinen imperialismi perustu yksittäisten teollisuudenalojen (kuten aseiden tai öljyn) vaatimuksille vaan dollarivaluutan ylivalta-asemalle.

Suurin ongelma ei ole aseteollisuus, vaan Yhdysvaltojen hallitus, joka on turvannut vaurautensa ja ainutlaatuisen asemansa pakottamalla koko maailman dollarin hirmuvallan alaisuuteen. Hudson on kirjoittanut aiheesta muun muassa artikkelissaan ”America’s Monetary Imperialism”.

Toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvallat perusti juutalaisen Harry Dexter Whiten johdolla Maailmanpankin (WB) ja Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) voidakseen kontrolloida käytännössä kaikkien maailman valtioiden luonnonvaroja ja talouspolitiikkaa.

Esimerkiksi EU:n jäsenvaltioita on kansainvälisten sopimusten nojalla kielletty rahoittamasta julkisia hankkeita omalla keskuspankkirahalla. Yhdysvaltojen, WB:n ja IMF:n rakentaman taloudellisen maailmanjärjestyksen ytimeen on kirjattu, jonka mukaan vain Amerikalla on oikeus rahapoliittiseen itsenäisyyteen. Kaikkien muiden valtioiden on velkaannuttava ulkomaalaisille pankeille ja luovuttava näin itsenäisyydestään.

Amerikka on ainut valtio, jolle sallitaan budjettialijäämää järjestelmällisesti paisuttava politiikka. Sen sijaan muilta valtioilta vaaditaan ”budjettitasapainoa” tai jopa ylijäämää, mikä on pitkällä aikavälillä mahdoton tavoite. Kun valtiot on sidottu velkavankeuteen, pakotetaan ne kuromaan julkinen budjettialijäämänsä umpeen leikkaamalla julkisia palveluita ja maanpuolustusta tai myymällä kansallisomaisuuttaan ulkomaille (1, 2, 3).

Meidät pakotetaan rahoittamaan Yhdysvaltoja

Kaikki IMF:n vaatimat budjetin ”tasapainotustoimet” tietysti heikentävät valtioiden itsemääräämisoikeutta sekä itsepuolustuskykyä suhteessa Yhdysvaltoihin. Euroopan ryöstö ei eroa käytännössä lainkaan Afrikan ryöstöstä, vaikka lännessä Yhdysvaltojen johtama pankki-imperialismi on toistaiseksi ollut hienovaraisempaa.

Yhdysvallat ylläpitää järjestelmällisesti omaa kauppavajettaan ja vaatii samalla muilta mailta ylijäämään tähtäävää politiikkaa. Amerikka tuo, ulkomaat vievät. Hyödykkeiden lisäksi Yhdysvallat ostaa dollareillaan tärkeimmiksi näkemänsä ulkomaalaiset yritykset ja sulattaa ne osaksi imperiumiaan.

Monet ovat pitäneet kauppavajetta vaarallisena Yhdysvaltojen itsensä kannalta, mutta todellisuudessa se on tehnyt maasta vahvemman kuin koskaan: maailmankaupan raju epätasapaino on johtanut siihen, että syöpä nimeltä dollari on levinnyt tehokkaasti maailman joka kolkkaan. Kultakannan lakkauttaminen on vain tehostanut dollarituhlaamista.

Ulkomaille kulkeutuneet dollarit siirtyvät yksityisiltä yrityksiltä ja sijoittajilta lopulta keskuspankkien holveihin, sillä Yhdysvallat on ilmoittanut, että kansallisen turvallisuuden nimissä se ei suostu myymään tärkeitä yhtiöitään ulkomaille. Amerikka määrää WB:n ja IMF:n suulla muita valtioita yksityistämään kansallisomaisuutensa. Tämän jälkeen amerikkalaiset ostavat tärkeät ulkomaalaiset yhtiöt itselleen dollareilla.

Me eurooppalaiset emme kuitenkaan saa käyttää ansaitsemiamme dollareita amerikkalaisten yhtiöiden ostamiseen, sillä – kuten Hudson kirjoittaa – Yhdysvaltojen mukaan se olisi käytännössä sodanjulistus. Yhdysvallat pitää sodanjulistuksena myös sitä, kun epäreilusta kauppa-asetelmasta kimpaantuneet (Irakin ja Libyan kaltaiset) valtiot ovat ilmoittaneet haluavansa lopettaa dollarikaupan ja siirtyä esimerkiksi euroihin.

Amerikka on siis yhtäältä pakottanut ulkomaat käymään kauppaa dollareissa ja toisaalta kieltänyt käyttämästä dollareita amerikkalaisten yhtiöiden ostamiseen. Tämä johti Hudsonin mukaan pian siihen, että muiden valtioiden keskuspankit alkoivat käyttää saamiaan dollareita ensisijaisesti Yhdysvaltojen valtiovarainministeriön joukkovelkakirjojen ostamiseen.

Toisin sanoen ulkomaat rahoittavat Amerikkaa syytämällä saamansa dollarit takaisin Yhdysvaltojen hallitukselle! Mikäli ulkomaat eivät kierrätä dollareita takaisin Yhdysvaltojen valtiovarainministeriölle, voimistuu maiden valuutta liikaa suhteessa dollariin, mikä pakottaa viejämaat poistumaan maailmanmarkkinoilta. Siksi noidankehälle ei näy loppua.

Kuten Hudson on osoittanut, Yhdysvaltojen kansainvälinen ylivalta ei siis perustu öljy- tai aseteollisuuslobbyn häikäilemättömään toimintaan vaan kansainväliseen dollari- ja velkaorjuuteen. Yhdysvallat on kääntänyt kauppavajeensa ja paisuvan julkisen velkansa (jota se ei tule koskaan maksamaan takaisin) vahvuudekseen: se voi ostaa ulkomaalaiset yritykset ja luonnonrikkaudet ilman huolta maksuvaikeuksista. Mikäli jokin valtio nousee haastamaan dollarin ylivallan, murskataan se sotilaallisesti.

Alistumalla dollarin ikeeseen valtiot rahoittavat haluamattaan myös Israelia, jolle Amerikan hallitus lahjoittaa joka päivä 8 miljoonaa dollaria ilmaista rahaa.

Noam Chomskyn kaltaiset näennäisopposition gurut väittävät, että maailmanpolitiikan ongelmat johtuvat siitä, että päätöksenteko on Yhdysvalloissa valunut hallitukselta suuryhtiöille. Todellisuudessa amerikkalaiset suursijoittajat ammentavat kuitenkin voimansa valtiovarainministeriön dollarihuijauksesta, jonka jatkuvuuden puolustusministeriö varmistaa.

Ehkä Chomsky ei tahdo puhua aiheesta siksi, että juutalaisten määrä esimerkiksi Amerikan valtiovarainministeriössä on kasvanut räjähdysmäisesti viimeisten vuosikymmenten aikana? Myös Amerikan keskuspankki Fed on ollut juutalaisten johtama lähes 30 vuotta putkeen. Poliittisen eliitin ja finanssimaailman symbioosi kuvastuu myös siinä, että juutalainen Goldman Sachs –pankki on valmistautunut presidentinvaaleihin ostamalla sekä demokraatit että republikaanit puolelleen.

Keitä ovat oligarkit ja milloin he pääsivät valtaan?

Heikkilä on oikeassa todetessaan, että ”objektiivisuuden” nimiin vannovat toimittajat palvelevat suurvaltoja valehtelemalla järjestelmällisesti esimerkiksi sotien taustoista. Ennen oli propagandaministeriöt, nyt on lehtitalot.

Heikkilä kirjoittaa esimerkiksi saksalaistoimittaja Udo Ulfkottesta, joka valehteli Yhdysvaltojen puolesta vuosien ajan. Lopulta Ulfkotten mitta tuli kuitenkin täyteen – hän alkoi puhua julkisesti median korruptiosta ja propagandasta. Hän on myöntänyt, että suuret mediat niin Saksassa kuin muuallakin länsimaissa saavat rahoitusta ja käskyjä Yhdysvaltojen keskustiedustelupalvelu CIA:lta, ”yhdysvaltalaisilta miljardööreiltä” sekä suurilta kansainvälisiltä järjestöiltä.

Ulfkotte on kertonut kirjoittaneensa valheellisia artikkeleita esimerkiksi dollarihegemoniaa vastustaneesta Muammar Gaddafista, jotta saksalaiset äänestäjät saatiin kannattamaan Libyan murskaamista.

Heikkilän mukaan Ulfkotten kuvaama korruptio on jatkoa tapahtumasarjalle, joka alkoi presidentti John F. Kennedyn salamurhasta. Kennedy murhattiin hieman sen jälkeen, kun hän oli uhmannut yksityistä keskuspankkimonopolia määräämällä valtiovarainministeriön painamaan korotonta rahaa. Mikäli Kennedyn talousdemokraattinen politiikka olisi saanut jatkua, olisi se voinut merkitä kuoliniskua pankkiirien kansainväliselle ylivallalle.

Heikkilä kirjoittaa, että Kennedyn murhan jälkeen ”tapahtui vallankaappaus, jossa vallan jakoivat CIA ja oligarkit”. Vallankaappaus oli kuitenkin tapahtunut jo, ja Kennedy murhattiin, koska hän oli uhmannut silloisen Amerikan todellisia vallanpitäjiä – pankkiireja ja näiden poliitikkoliittolaisia.

Yhdysvallat oli ollut kansan ja eliitin välisen sodan näyttämö 1775 alkaneesta vapaussodasta lähtien (1, 2). Juutalainen Rothschildin pankkiirisuku oli vastustanut kansan hanketta pankkitoiminnan kansallistamiseksi jo satojen vuosien ajan ennen Kennedyn murhaa.

Eliitin lopullinen voitto sinetöitiin, kun yksityinen keskuspankki Fed perustettiin 1913. Jo vuotta aiemmin 1912 juutalaiset pankkiirit Paul Warburg ja Jacob Schiff kykenivät ensimmäistä kertaa manipuloimaan vapaasti presidentinvaaleja. Sittemmin sionistisesta lobbaamisesta on tullut Amerikassa maan tapa, kuten israelilaispoliitikotkin ovat vahvistaneet.

Vaikka eliitin talousrikollisuus ja koronkiskonta onkin jatkunut siis jo kauan, on tilanne vain pahentunut viime vuosikymmeninä, kuten Heikkilä kuvaa. Heikkilä muistuttaa, että Ronald Reaganin kaudelta lähtien kuilu Wall Streetin suursijoittajaeliitin ja työtätekevän kansan välillä on kasvanut entisestään. Rikkain eliitti on käytännössä vapautettu verovelvollisuudesta – verotaakka on sälytetty kokonaan tavallisen kansan harteille.

Toisin sanoen Reaganin ajama uusliberaali talouspolitiikka suosi osakekeinottelua ja vastusti tuottavaa työtä sekä kuluttamista. Pitkän tähtäimen tavoite oli keskiluokan täydellinen tuhoaminen. Ja hanke on jatkunut keskeytyksettä myös Reaganin siirryttyä syrjään. Suosittelemme Heikkilän artikkelista kiinnostuneita lukemaan artikkelimme Reaganin uusliberaalin politiikan taustavoimista – jotka olivat käytännössä kaikki juutalaisia!

WTC ja israelilainen terrori

Heikkilä kirjoittaa myös WTC-iskuista ja siitä, kuinka ristiriitainen ”virallinen totuus” tapahtumien kulusta on.

Hyvän lisän Heikkilän artikkeliin olisi tuonut Israelin roolin analysoiminen, sillä mikään muu valtio ei ole sotkeutunut iskuihin yhtä perusteellisesti:

• Juutalaistaustainen Larry Silverstein vuokrasi WTC-rakennuksen vain muutamia viikkoja ennen iskua. Silverstein oli Ariel Sharonin ja Benjamin Netanjahun henkilökohtainen ystävä.
• Silverstein sai vuokraluvan juutalaisaktivisti Lewis Eisenbergiltä, joka oli New Yorkin satamalaitoksen johtaja.
• Israelilainen sotarikollinen Frank Lowy hankki WTC-rakennuksen alla olevien myymälätilojen vuokraoikeudet keväällä 2001.
• Maailman juutalaiskongressin (WJC) johtaja Ronald Lauder ajoi WTC-rakennusten yksityistämistä New Yorkin yksityistämiskomiteassa.
• Kaikkien kolmen lentokonekaappauksiin liittyneen lentokentän turvallisuusjärjestelyistä vastasi ICTS International Huntleigh USA –niminen yritys, jonka omistivat israelinjuutalaiset Ezra Harel ja Menachem Atzmon.
• WTC:n turvajärjestelyistä vastasi Kroll Associates –niminen yritys, jonka omisti juutalainen sionisti Jules Kroll.
• Ilmapuolustuksen turvannut Yhdysvaltojen valtakunnallinen tietokoneistettu turvallisuusjärjestelmä toimi Ptech Softwaren järjestelmillä. Ptechin juutalainen markkinointijohtaja Michael S. Goff työskenteli myös israelilaiselle tietokantayhtiö Guardiumille.
• Pari vuotta ennen iskuja Ptechillä oli ilmailuhallinnon rakennuksessa yhteinen toimisto MITRE Corporationin kanssa. Myös MITRE toimi puolustusalalla ja sen johtaja oli CIA:n entinen päällikkö, juutalainen James Schlesinger.
• Juutalaisen Alan D. Ratnerin omistamat Metals Management ja SIMS-ryhmä myivät WTC-metalliromun – rikospaikan todisteet – kiinalaisille.
• WTC-iskujen tutkintojen johtoon ylimmiksi tuomareiksi nimettiin juutalaisia, kuten Alvin K. Hellerstein. Juutalainen tuomari Michael B. Mukasey hoiti Larry Silversteinin ja vakuutusyhtiöiden välisen sovittelun 9/11 jälkeen.
• Juutalainen Kenneth Feinberg perusti seitsemän miljardin dollarin rahaston uhrien korvauksille. Vastineeksi korvauksista uhrien omaisten täytyi luopua vaatimuksesta, että syyskuun 11. päivän tapahtumista tehtäisiin puolueeton julkinen tutkimus.
• WTC-”loppuraportin” kirjoitti Israelin kaksoiskansalainen Philip Zelikow.
• Israelilaisen sanomalehti Haaretzin mukaan israelilainen pikaviestinyritys Odigo myönsi kahden heidän työntekijänsä saaneen varoituksen hyökkäyksestä kaksi tuntia ennen ensimmäisen koneen iskeytymistä pohjoistorniin.
• Hieman ennen syyskuun iskuja Yhdysvalloissa pidätettiin yli 140 israelilaista vakoilusta epäiltyinä.

WTC-iskuja käytettiin tekosyynä Irakin tuhoamiselle, sillä Irak oli Lähi-idässä Israelin suurin geopoliittinen uhka. Juutalainen sanomalehti Haaretz kirjoitti 2003: ”Irakin sodan aloittivat 25 uuskonservatiivi-intellektuellia, joista suurin osa on juutalaisia. He painostivat presidentti Bushia muuttamaan historian kulkua.”

Mikä mielenkiintoisinta, Noam Chomsky on vastustanut ankarasti WTC-iskujen kriittistä tutkimusta. Miksiköhän?

Heikkilä on aivan oikeassa todetessaan: ”Jos todella olisi joku aito terroristiryhmä, joka haluaisi hyökätä Yhdysvaltoja vastaan, niin iskut kohdistuisivat oligarkkeihin, pankkiireihin ja kaikkiin niihin, jotka käyvät sotaa muita vastaan. Todellisille terroristeille on äärimmäisen tärkeä saada suuren yleisön tuki.”

Ovatko amerikkalaiset ”natseja”?

Koska artikkelissa ei lainkaan mainita Israelia, ei ole yllättävää, että Yhdysvallat rinnastetaan ”natseihin”. Heikkilä kirjoittaa: ”Nyt Yhdysvalloista on tullut samanlainen kolmannen valtakunnan tapainen valtio, joka murhaa, kiduttaa ja vangitsee ihmisiä ilman oikeudenkäyntiä sekä tuhoaa valtioita ja vieraita kulttuureja täysin häikäilemättömästi.”

Tämä on tietysti vale, jota Chomskyn kaltaiset näennäisopposition edustajat mielellään viljelevät. Artikkelissa Hitlerin toiminta rinnastetaan jopa Mainilan laukauksiin: ”Natsit tiesivät tämän hyvin ja osasivat luoda kaaosta, jolloin pelästyneet tavalliset ihmiset äänestivät Hitlerin valtaan.”

Todellisuudessa sekä Mainilan laukausten että Saksan kaaoksen takana oli kuitenkin Neuvostoliitto, joka oli syntynyt venäjänjuutalaisten johtaman (ja amerikanjuutalaisten pankkiirien rahoittaman) bolshevikkivallankumouksen seurauksena.

Hitler ei suinkaan ”luonut kaaosta” vaan taisteli erittäin järjestäytynyttä, väkivaltaista ja määrätietoista vallankumouksellista kommunistiliikettä vastaan. Tilanne oli kaoottinen, sillä Saksassa toimineet kommunistit tahtoivat liittää maan väkivalloin osaksi Neuvostoliittoa. Tähän Hitler vastasi tarvittavalla voimalla ja nujersi lopulta äärivasemmistolaisen liikkeen.

Olemme kuvanneet Saksan tapahtumien kulkua artikkelissamme ”Verkkomedia ja stalinistin valheet”:

”Monet olivat Saksassa huomanneet, kuinka sionistit lobbasivat maailmalla sotaa heidän kotimaataan vastaan. Myös kotirintamalla kuohui. 1918 ensimmäisen maailmansodan viimeisenä vuotena juutalaiset johtivat kommunistisia vallankaappaushankkeita Saksassa. Sotilaiden taistelumoraali lamaantui täysin, sillä kotimaasta oli tullut poliittinen taistelutanner. Juutalaisten kansankiihottajien nimet ovat jääneet historiaan: Kurt Eisner, Hugo Hasse, Adolf Joffe, Oscar Kohn, Gustav Landauer, Ernst Toller, Karl Radek, Karl Liebknecht, Rosa Luxemburg ja niin edelleen.

Juutalaisten johtamat kommunistiliikkeet vaativat valtakunnan kaatamista ja järjestivät suurlakkoja, kuten Münchenin asetehtaan lakon. Esimerkiksi Liebknecht laati sotilaille suunnatun propagandapamfletin, jonka otsikko oli ’Todellinen vihollinen on kotonasi!’, yllyttääkseen sotilaita laskemaan aseensa ja littymään kommunistivallankumoukseen. Juutalaistaustaiset agitaattorit käyttivät poikkeustilaa häikäilemättä hyväkseen eivätkä välittäneet lainkaan siitä, että valtiopetoksellaan he tuhosivat Saksan edellytykset selvitä suursodasta.

Myös juutalaisten omistama lehdistö, kuten Bernhardin Vossische Zeitung sekä Hilferdingin ja Stampferin Vorwärts alkoivat kampanjoida aggressiivisesti Saksan antautumisen puolesta. Kansainväliset sionistijärjestöt toivat Amerikan mukaan sotaan ja juutalaistaustaiset kommunistit mursivat Saksan sisältä käsin.

Sodan viimeinen näytelmä nähtiin 1919, kun Versailles’n rauha solmittiin. Saksa julistettiin yksin syylliseksi koko sotaan. Se menetti kaikki siirtomaansa, monia alueitaan ja laivastonsa. Puolustusvoimia supistettiin muutenkin huomattavasti ja tärkeitä alueita, kuten Ruhrin teollisuuskeskus, miehitettiin. Sotakorvaukset olivat niin ankarat, että niiden uskottiin tuhoavan Saksan edellytykset nousta koskaan jaloilleen.”

Voitettuaan kommunistiliikkeen Hitler aloitti mittavan talouspoliittisen uudistusohjelman, jonka tavoitteena oli täystyöllisyys, omavaraisuus ja irtaantuminen ylikansallisesta pankkimonopolista.

Kansallissosialistinen Saksa ei ollut Hollywood-propagandan kuvaama rasistinen sortokoneisto. Esimerkiksi Suomessa 2014 vieraillut lääkäri ja kirjailija Abdallah Melaouhi totesi, että esimerkiksi tunisialaiset muistelevat edelleen Hitlerin ajan saksalaisia lämmöllä. Kansallissosialistit tunsivat oman arvonsa eikä heillä ollut siksi syytä kohdella afrikkalaisia alentavasti.

Saksaa on syytetty toisen maailmansodan aloittamisesta vain siksi, ettei Hitler suostunut seuraamaan Puolan saksalaisvähemmistön kokemaa väkivaltaista vainoa toimettomana sivusta.

Kaapattiinko Amerikassa valta 2000-luvulla?

Heikkilä siteeraa artikkelissaan juutalaistaustaista Nato-komentaja Wesley Clarkia, jonka mukaan Amerikan ulkopolitiikassa tapahtui ”vallankaappaus” WTC-iskujen jälkeen.

Todellisuudessa ulkopolitiikan ohjakset pysyivät samoissa käsissä kuin aiemmin – Israelissa. Kuten lainaamamme Haaretz myönsi, oli esimerkiksi Irakin sodan takana joukko juutalaisia uuskonservatiiveja.

Mitään vallankaappausta ei kuitenkaan tapahtunut, sillä Amerikka oli tukevasti Israelin tossun alla jo 1950–60-luvuilla, jolloin juutalaisvaltio jäi kiinni Amerikkaa vastaan tekemistään false flag –terrori-iskuista: hyökkäyksestä USS Libertyä vastaan ja niin sanotusta Lavon-tapauksesta. Yhdysvallat ei suinkaan julistanut ”terrorisminvastaista sotaa” juutalaisvaltiota vastaan vaan yritti parhaansa mukaan sensuroida uutisoinnin juutalaisten tekemistä iskuista!

Jopa Clark on kuitenkin myöntänyt, että syy Irakin sodalle oli Israel. 2002 hän totesi: ”[Irakin sodan kannattajat] myöntävät kyllä luottamuksellisesti lähipiirilleen, ettei Saddam Hussein ole uhka Yhdysvalloille. He kuitenkin pelkäävät, että mikäli Hussein päättäisi rakentaa ydinaseen, voisi hän käyttää sitä Israelia vastaan.”

Heikkilä kirjoittaa al-Qaidasta ja ISIS:stä sekä Yhdysvaltojen, Saudi-Arabian ja Turkin tuesta niille. Yksi valtio kuitenkin puuttuu yhtälöstä: Israel. Israelin rooli ääri-islamismin nousussa ei ole ainoastaan välillinen. Syyrian sisällissodan myötä valtamediakin (muun muassa The Wall Street Journal) on joutunut myöntämään, että juutalaisvaltio antaa suoraa tukea al-Qaidan kaltaisille terroristijärjestöille.

Israel tarjoaa terroristeille niin aseita kuin huoltoapua. Daily Mail julkaisi hiljattain videon, jossa israelilaiskommandot pelastavat haavoittuneen ääri-islamistin Syyriassa. Terroristit saavat hoitoa israelilaissairaaloissa, kunnes he ovat taas taistelukunnossa.

Viime syksynä irakilaiset sotilaat ottivat kiinni israelilaisupseeri Yussi Elon Shahakin, joka oli avustamassa ISIS-taistelijoita. Koska esimerkiksi YK on alisteisessa suhteessa Israeliin, ei Israelin tarvitse pelätä, että terrorismin tukeminen johtaisi taloudellisiin tai diplomaattisiin pakotteisiin.

Juutalaisvaltion puolustusministeri Moshe Ya’alon totesi tammikuussa jopa, että Israelille Isis on Irania parempi vaihtoehto.

On erittäin kannustavaa, että Heikkilän kaltaiset arvostetut suomalaiset ovat alkaneet haastaa valtamedian hellimiä maailmanpolitiikan myyttejä. Kokonaiskuva ei kuitenkaan hahmotu, ellei Israelin roolia lasketa mukaan.

 

Lue myös:

Miksi kirjoitamme juutalaisista 1, 2
Helsingin Sanomat, väärinajattelu ja juutalainen mediavalta Pohjoismaissa